2
Salmela avaa kokoelmansa kieli poskessa, latteuksien latteudella. ”Esineiden” ensimmäinen runo ”Puu” alkaa: ”Päivät putoilevat elämän puusta kuin kuivat lehdet.” Eli ikivanha metafora yhdistettynä tylsääkin tylsempään vertaukseen. Näin Salmela ikään kuin haastaa duchampilaisen avantgarden perusoivalluksen: rivi, joka kenen tahansa aloittelevan kirjoittajan tekstissä joutuisi kouluttajan punakynän alle, alkaa hohtaa outoa, häkellyttävää valoa esiintyessään runoilijalla, joka on kääntänyt suomeksi 1900-luvun klassikkoja Steinista Ashberyyn. Se on kuin istuttaisi pisuaarin tai minkä tahansa muun arkisen artefaktin keskelle puhtoista taidegalleriaa, ylipäänsä toisenlaisin odotuksin ja konventioin ladattuun ympäristöön. Tässä täytyy olla kyse jostain muusta kuin siitä mitä lause itsessään sanoo. Lause kuulostaa ”runolliselta”, mutta näin esitettynä se vain vahvistaa käsitystä siitä, ettei mitään ”itsessään runollista” ole olemassakaan. Kaikki riippuu kehyksestä, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin matkaa vertausta kehiteltyään Salmela kysyykin, mitä tällaisista kuvista ja vertauksista tulisi ajatella, ja päättää sitten runonsa: ”Mitä tulisi ajatella näistä kysymyksistä, joita tuskin kuullaan lehtien havinalta?”

Koko ensimmäinen osasto on tämän teeman kehittelyä (jatkuakseen kyllä myöhemminkin, esimerkiksi kolmannessa osastossa nimeltään ”Toisia esineitä”). Tartun kuitenkin vielä hetkeksi edeltävän sitaatin viimeiseen sanapariin. Tulkitsen sen suorasukaisesti: ”lehtien havina” on sitä mitä me runoutena luemme, tätä sanojen, kuvien ja äänteiden leikkiä, joka kuitenkin peittää alleen runouden ”varsinaiset, suuret kysymykset”, ne mottorunossakin mainitut merkitykset, joita todellisuus (runoitse) meissä muodostaa. Tämä ajatus ei karkaa koskaan kovin kauas, ei edes silloin kuin Salmela ikään kuin leikkiäkseen matkii tahallisen poeettista ilmaisua (loputtomilla vertauksilla ja runokuvilla ladattuna, tietysti). Yksi avainsanoista on ”uskottelu”, joka verbimuodossa toistuu useamman kerran osaston viimeisessä runossa. Sen lisäksi, että runoilija viipaloi, määrittää ja rajaa todellisuutta runokuviinsa, hän ei voi olla kysymättä, kuka on se joka hyväksyy nämä kuvat annettuna tai ”kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja”.