6
Paluu minäkerrontaan. Seuraa tekstejä, sisäisiä monologeja joissa minä tekee havaintoja omasta pohtimisestaan. Kerta kerran jälkeen reaalimaailman jatkumo keskeytyy ja siirrytään tajunnan sivuraiteelle. Miten missään pääsee eteenpäin, kun on tämä mieli joka ajattelee syksyä ja heti siinä on monen syksyn viikot mielessä, se on niistä koottu. ”Puissa alkaa olla ohutta, pysyvän näköistä lunta mielessäni, hänen mielessään, tarkoitan, koska nyt kuvaan jotakin muuta katseeni ohi.” Näin runoilijaparan pää toimii. ”Ensin jokin nähdään jonkin läpi ja sitten sen luokse mennään.” Ja runoilijahan menee.

Katseen tai ajatuksen fokus liikkuu vikkelästi: ”Mutta ei, vaikka sade olisikin loppunut ei se tarkoita minkään muun loppumista, elämäntyylin, tai jalkojen asennon, ne ovat yhä samalla tavalla toistensa päällä.” Mutta kertojaan ei voi luottaa. Yhtäkkiä hän puhuukin taas ”hänestä”, ei ”minusta”. Sama se. ”On vaikea määrittää sitä pistettä missä muuttuu toiseksi, ja missä nojaa hetken muuhunkin kuin itseensä.” Niinpä niin, ”älä luota minuun mutta varo luopumasta minusta.”

(Ja tulihan se sieltä, kesken kaiken: ”Tai avaa tulen.” Ja heti perään: ”Joka yrittää kertoa valtavasta tarpeesta laajentua itsensä ulkopuolelle lyhyessä tarinassa tai nousta.”)

Teksti alkaa: ”Tätä on runous. Täytyy luottaa intuitioonsa, antautua virran vietäväksi.” Latteuden täytyy olla tarkoituksellista. Etenkin kun sitä seuraa tämä: ”Olen kuin kuka tahansa 15-vuotias, jolle on annettu liikaa aseita ja liian vähän ymmärrystä niiden käyttöön.” Teksti päättyy: ”Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja antaa mennä. Täytyy vain unohtaa typeryydet ja hakata maailmasta ilmat pihalle, tarkoitan että tunnen oloni kotoisaksi tässä.” Hmm.