8
Eräässä tekstissä Vähänen ottaa kuvauksen kohteeksi mitättömän lautavajan. Toteutus tuo mieleen Jouko Turkan Aiheita. Kirjailija suuntaa katseensa tai mielikuvituksensa johonkin ja alkaa kuvitella. Entä jos? Voimme yrittää kuvailla asioiden ja esineiden pintaa, mutta viimeistään siitä eteenpäin olemme huteralla pohjalla. Entä jos ikkunaton vaja kätkee sisuksiinsa huumekätkön? Entä jos? Mitä siitä seuraa? Vähäsen kuvitelma on jälleen tahallisen banaali eikä varsinaisesti johda mihinkään. ”Sillä ei ole muuta kerrottavaa. Se pitää salaisuutensa.”

Sama pätee Nadiaan, joka vierailee kolmessa peräkkäisessä runossa. Nadian voi kuvitella vaikka meren syvyyksiin, mutta rajansa kaikella. ”En voi nähdä hänen sisälleen”, Vähänen kirjoittaa, ”niin kuin en voi nähdä kenenkään sisälle.” Tartun tähän, koska teema on toistuva. Oma suvereniteettimme on kyseenalainen. ”Me sulaudumme toisiimme ja irtoamme toisistamme, mutta myös itsestämme.” Sitten Nadia katoaa. Hänet ”täytyy unohtaa”.