Juhana Vähänen: Avaa tule. Teos 2008.

1
Vähäsen kirjan niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjojen lukeminen alkaa teoksen nimestä. Nimi koostuu kahdesta imperatiivimuotoisesta verbistä, jotka kehottavat avaamaan ja tulemaan. Sanat voisivat viitata kehotukseen avata kirja ja astua sisään sen sisältämään maailmaan, ja miksei niin olisikin. Samalla nimessä on jotain vinksahtanutta, se yllyttää korjaamaan käskyn muotoon Avaa tuli, etenkin siksi ettei sanojen välissä ole odotuksenmukaista pilkkua. Sotaisa sävy tuo heti mukaan jotain uhkaavaa tai vähintään provokatiivista. Nimi pakottaa huolellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen: jos ja kun astut sisään, ole varuillasi – täällä pätevät lait eivät välttämättä ole niitä, joihin on norminmukaisesti totuttu.

Teos saa uuden tason jo heti ensimmäisellä sivulla, ensimmäisestä sanasta. Teoksen proosarunot ovat otsikoimattomia, mutta niistä ensimmäinen alkaa kursivoidulla puhuttelulla tai paremminkin omistuksella: Pauliinalle. Vähäsen ystäväpiirin tuntien on jotakuinkin turvallista olettaa, että nimi viittaa runoilijaystävä Pauliina Haasjokeen. Niin tai näin, Vähänen tuo teokseen henkilökohtaisen, reaalimaailmaan viittaavan ulottuvuuden. Tai paremminkin niin, että fiktionkaan maailma ei ole kokonaan fiktiota. On tärkeää, kuka kirjoittaa, kuka puhuu ja kenelle. Ja koska omistus ei sijaitse nimiösivulla vaan itse teoksessa, se on ikään kuin alkusointu, joka värittää kaikkea tulevaa. Se, kenelle teos tai sen ensimmäinen teksti on nimenomaisesti omistettu, ei ole ensiarvoista. Muistelen Vähäsen julkaisseen blogissaan muillekin ystäville omistettuja tekstejä, allekirjoittanut mukaan lukien. Tämäkin avausteksti on aiemmin ilmestynyt Vähäsen blogissa, tosin hiukan erilaisessa muodossa ja sillä kertaa juuri Pauliina Haasjoelle omistettuna.

Puheena oleva teksti alkaa kuvauksella, jossa kertoja ei ole suoraan läsnä. Puolen välin jälkeen teksti kuitenkin muuttuu yllättäen minä-muotoiseksi, ainakin osittain, ja viimeinen kappale onkin jo yksikön toiseen persoonaan puettu puhuttelu. Aikamoista leikkiä kerronnan konventioilla, siis. Kertojanratkaisuja huomionarvoisempaa on kuitenkin suora viittaus Paavo Haavikkoon, erityisesti novelliin ”Lumeton aika” kokoelmassa Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä vuodelta 1964. (Vähäsen aiemmin julkaisemassa versiossa viittaus oli selvempi, sillä se oli otsikoitu, hiukan arvoituksellisesti, ”Lasi salaliittolaisteni pöydillä [sic] eli variaation variaatio”.) Paitsi että Vähäsen runossa puhutaan ”lumettomasta ajasta”, myös siinä esiintyvä henkilö on sama kuin Haavikolla eli muuan ministeri Väisälä. Haavikon novelli on kuvitelma kommunistisesta Suomesta, mutta tämä ulottuvuus ei tunnu kiinnostavan Vähästä. Sen sijaan hän kuvittelee Väisälälle muita, fyysisiä ominaisuuksia, joita Haavikolla ei esiinny. Kertomus, fiktiivinenkin, merkitsee Vähäselle uusien kertomusten mahdollisuuksia. Vihje voisi löytyä Haavikon novellin jaksosta, jossa sanotaan, osin ruotsin kielellä, tähän tapaan: ”Minun henkilöitteni olisi tehtävä se sama, kuvauksen vaihduttava kielestä toiseen noin vain, ne on minulle yksi kieli, yksi ja sama, författaren e inte bara en människa utan många, levande o döda, en hel stad. O de e så att om inte själva språket kommer mee i teksten så som den gör i mej, e romanen inte sann.”