2
Kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kummallisuuksia. Isoja ja pieniä alkukirjaimia esiintyy miten sattuu. Lauseet alkavat ja päättyvät, jatkuvat ja katkeilevat odottamattomasti. On jotain piirrettyä ja on jotain valokuvattua. Fontti vaihtuu. Tyhjiä sivuja ilmaantuu kuin tyhjästä. Ja sivujen alalaidassa juoksee omituinen rimpsu, muusta sisällöstä riippumaton ja kaikista sopivaisuussäännöistä piittaamaton tekstivirta, joka ottaa paikkansa sielläkin missä muuta teokseen kuuluvaa tekstiä ei ole häipyäkseen yllättäen näkymättömiin, kun sen odottaisi jatkuvan.

Kaikkein omituisin, tai vitsikkäin, on tietysti kirjan nimi. En äkkiä muista toista teosta, jonka nimessä esiintyisi lyhenne, ainakaan sellaista, jossa lyhenne olisi pitempi kuin koko muu osa nimestä yhteensä. Ajattelen sen liittyvän olennaisesti teoksen ilmaisulliseen luonteeseen. Näin kirjoitetaan, mutta näin myös puhutaan. Voin kuvitella tilanteen, jossa tekijä miettii teokselleen nimivaihtoehtoehtoja: ”Se voisi olla esim. ’Esa’.” Mutta ennen muuta ajattelen sen tarkoituksella mahdollisimman epälyyriseksi. Nyt ei hempeillä, nyt kirjoitetaan runoutta. Toisaalta sen voisi lukea humoristiseksi kommentiksi Arvo Salon 60-luvun alussa esittämään vaatimukseen: ”Enemmän propreja!” No, tässä niitä tulee, tavilaisella jengalla varustettuna.

Saattaa käydä, että viehättävästä, melkein fetisistisestä fyysisyydestään ja ylivoimaisen kätevästä selailtavuudestaan huolimatta painettu kirja osoittautuu suurimmaksi jarruksi runouden kehittymiselle. On todennäköistä, että tekstiksi ladottu, perinteisin graafisin keinoin ulospantu normirunous saa rinnalleen uusia runollisia muotoja. Ja jos julkaisemisen tavat muuttuvat, runollisen sisällön ja muodonkin voisi olettaa muuttuvan. Kukaties on jo olemassa runollisia teoksia, joita emme vielä tunnista runoudeksi. Esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen tuotanto tekee lineaarisen lukutavan miltei mahdottomaksi. Entä mihin kategoriaan Cia Rinteen tuotanto olisi asetettava? Se ei tule toimeen ilman silmää, mutta se tunkeutuu myös korvan intiimialueille. Runoilijan paletti monipuolistuu. Ehkä alamme rakentaa kaupunkeja runoudesta. Ehkä alamme viljellä sitä. Ehkä alamme kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaan aikaisemmin on osannut tehdä.

Esim.Esa on joka tapauksessa eräänlainen tietoinen statement. Se asettaa kyseenalaiseksi koko joukon käsityksiä siitä, mitä runoudelta sopii odottaa. Se tekee sen painotuotteen rajoissa, mutta venyttää sen mahdollisuuksia melkein äärimmäisyyksiin asti olematta kuitenkaan tippaakaan kyyninen tai poissulkeva. Siinä sen kiinnostusta herättävä outous ja luokseen kutsuva viehättävyys.