5
Siispä kysymme, mistä on kyse, kun tässä ajassa elävä runoilija siteeraa kaksisataa vuotta sitten eläneen kollegansa runoa, jossa myyttiseen aikaan sijoittuva paimen kysyy: ”Kuu, mitä taivaalla teet? sano mitä, / kuu hiljainen ja tyyni?” Yksinkertainen vastaus kysymykseemme on, että Salmela vastaa siihen runollaan, epäsuorasti. Kuu itse ei tietenkään pysty vastaamaan sille esitettyyn kysymykseen. Ei edes Leopardin tarjoamalla vastauksella ole merkitystä. Huomionarvoista on ainoastaan se, että kysymys on ylipäänsä esitetty. Leopardia siteeratessaan Salmela liittää itsensä romantiikan ajan runoilijoihin, jotka ulos katsoessaan katsoivat sisimpäänsä ja alkoivat esittää yksilötason suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Kokemus välittyy Caspar David Friedrichin maalauksissa, joissa tuskin erottuva ihmishahmo hukkuu maiseman avaruuteen. Mikä neuvoksi? Yksi vastaus on Keatsin muotoilema ajatus ”negatiivisesta kyvystä”. Se tarkoitti kykyä sietää epävarmuutta, sen tunteen hyväksymistä, etteivät järki ja tosiasiat pysty antamaan vastauksia kaikkiin kysymyksiimme, esimerkiksi niihin tunteisiin joita ihminen kohtaa olemassaolonsa tarkoitusta kysellessään.

Salmelan runoissa suuret olemassaoloa koskevat kysymykset ovat näkyvissä, mutta hänen asenteensa niiden edessä on tyyni, tosiasiat hyväksyvä. Liikkuva mieli tekee mitä lystää ja harhailee maailmassa kaikenlaiseen törmäillen, mutta sen kantaja, minä, ei ahdistu tai lamaannu toimettomaksi, vaikka kuvat ja selitykset pakenevat häneltä kuin varjo. Tämän ”naurettavan sankarin” sydän on ”levollinen kuin kala taivaalla”. Tämä on tyypillistä. Todellisuus ei tyhjene siitä tehtyihin kuviin, mutta ne auttavat kommunikoimaan jotain sellaista, mille ei muuten löydy ilmaisua. Kauneudella on itseisarvoa. Runo päättyy: ”Tänne saakka kaikki hyvin”. (Mistä saammekin aiheen biografiseen syrjähyppyyn: Salmela täyttää ensi vuonna 33 ja on siten saavuttamassa ”elonsa keskitien”, kuten hän Dantea siteeratessaan tulee vihjaisseeksi.)