7
Suunnitelmat harvoin toteutuvat aiotun kaltaisina. Tämänkin blogin tarkoituksena oli, että kirjaisin siihen lukukokemukseni ikään kuin marginaaleihin tehtyinä huomautuksina sitä mukaa kuin lukeminen etenee, suurista linjoista välittämättä. Huomasin kuitenkin pian, ettei se ollut mahdollista. Katkelmalliset, lauseiden ja ajatusten koherenssista piittaamattomat muistiinpanot kirjoitetaan itseä, ei toista varten. Blogin kirjoittaja alkaa väistämättä ajatella potentiaalisia lukijoitaan ja teksti tapailla jonkinlaista, vähintään puolivillaista esseetyyliä.

Päätin kuitenkin jatkaa aloittamallani tiellä. Jos tulee esseetä, tulkoon. Mutta en aio myöskään välttää tyylillisiä retkahduksia tai sisällöllisiä sivupolkuja, jos sellaisia ilmaantuu. Pääasia, että heittäydyn lukemiseen ilman turvaverkkoja. Jos astun harhaan, en peittele virhettäni, vaan jatkan pontevasti eteenpäin. Ajattelen, että se on tämän kokeen poetiikka.

Tällaiset aikomuksiin ja niiden kariutumiseen liittyvät kysymykset eivät ole vieraita runonkaan kirjoittajalle. Riippuu paljon siitä, kummasta päästä runoilija lähtee liikkeelle. Onko hänellä ensin jokin idea tai ajatus, jolle hän lähtee etsimään sopivaa ilmaisua. Vai onko hänellä lähtökohtanaan jokin poeettinen muoto, jolle hän ryhtyy hakemaan sovellusta, täyttämään sitä sisällöllä.

Nämä metodit eivät tietenkään esiinny puhtaina, toisensa poissulkevina vaihtoehtoina, vaan ne limittyvät toisiinsa milloin peräkkäin, milloin samanaikaisesti. Ehkä tämä taiteelliseen prosessiin lähtökohtaisesti sisältyvä kaksoiskierre on myös sen liikkeellepaneva voima, turhautuminen siihen, ettei sisältö yksin tai muoto yksin koskaan riitä. Runo, taideteos, ei tyydy olemaan kuvaus siitä – se on sen toimialuetta. Eikä vain sitä; se on se.

Tavin kokoelma on täynnä esimerkkejä molemmista lähestymistavoista, molemmista metodeista, välimuotoja unohtamatta. Muodon ensisijaisuus korostuu esimerkiksi tekstissä, jossa lukijaa kehotetaan osallistumaan runon tekemiseen täyttämällä kirjoittajan siihen jättämät aukkopaikat. Runo ei ikään kuin valmistu ennen kuin lukija on siihen osallistunut. Tätä ei tule ymmärtää pelkäksi gimmickiksi tai väitteeksi siitä, että lukijan panos on runon ehdoton edellytys. Runo on valmis nimenomaan aukkoisena itsenään, ei vasta valmistumistaan odottavana teoksena.

Tavin tehtäväruno ei ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan sille löytyy myös edeltäjiä. Samaan kategoriaan kuuluvat esimerkiksi matriisirunot, joissa ”varsinainen” teksti on piilotettu muun, ”tarpeettoman” tekstin joukkoon. Lukijan on vain löydettävä se. Variantti tästä löytyy myös Tavilta. Kokoelman päättää neliön muotoon ladottu kirjainten muodostama matriisi, jossa poikkeuksellisesti ei ole ainuttakaan ”turhaa” kirjainta. Teksti ei kuitenkaan avaudu, muodosta järjellisiä sanoja ilman lukijan merkittävää ponnistusta. Vertailun vuoksi voisi mainita myös esikoiskokoelmani Uno Boy (1982), jonka runoista yksi oli kirjoitettu sanaristikon muotoon. Mutta nämä ovat vain ääritapauksia. Periaatteessa runollinen ilmaisu yleensä, fragmenteista puhumattakaan, johtaa lukijansa tekstin aukkopaikkojen täyttämiseen ja siinä potentiaalisena olevien merkitysten tuottamiseen. Tehtäväruno, sen ”ratkaiseminen”, ei kuitenkaan automaattisesti merkitse runon sisällön lisääntymistä. Se päinvastoin vähentää tai ainakin lukitsee sen tiettyihin rajoihin. Käsitteellisenä teoksena tehtäväruno on itse asiassa ”parempi” ratkaisematta kuin ratkaistuna.