9
Esim. Esassa on kolme toistuvaa kuvaa, teemaa tai tilannetta. Ensimmäinen niistä liittyy erilaisiin liikennevälineisiin tai liikkumisen tapoihin. Välineitä ovat ainakin juna, lentokone, helikopteri, liukuportaat ja kolmipyöräinen. Kuten edellä jo on käynyt ilmi, liikkeestä tai liikkumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta epätavanomaisesti, ellei jopa kieroutuneesti. ”Lyhyt ajeli nätillä”, takaisin mennessä ollaan ”peruuntumassa” ja ”Liikenne jatkaa matkaansa”. Tai: ”Kun K-juna tulee, se lentää.” Tai vielä oudommin: ”Minä menen Minne helikopterit menevät”. Ja kun ”Esa” esiintyy kokoelmassa ensimmäisen kerran, hänestä todetaan: ”Esa menee Ahvenanmaalle. /(…)/ Se menee kokonaan Ahvenanmaalle.” Ja vielä: ”Vaikutelma taivaaseen astumisesta (…) saavutettiin liukuportaiden avulla”. Myös kolme nimetyistä osastoista liittyy jollakin tavalla liikkumiseen: ”Unissakävelyllä”, ”Tietyömaa” ja ”Kävely hautausmaalla”. Entä kuuluuko kirjan kansiaihe teoksen sisältöön? Siinäkin nimittäin ollaan liikkeessä: valokuva nuorukaisesta hyppäämässä esteen ylitse.

Yksinkertainen tulkinta tietysti on, että Tavin käyttämät kuvat ovat metaforan metaforia. Liikkuminen on jonkin ”kantamista” toiseen paikkaan ja ilmenee paitsi fyysisenä siirtymisenä toiseen tilaan myös muuttumisena osin tai ”kokonaan”. Äärimmäisessä tapauksessa voidaan puhua jopa ”taivaaseen astumisesta”. Olennaista on, että nämä kaikki ovat nimenomaan metaforisia ilmauksia. Ne perustuvat kirjoittajan havaintoihin; ne ovat hänen kielellinen tulkintansa siitä mitä tapahtuu, kun joku tai jokin liikkuu. Siitä millaiseksi tämä joku muuttuu tai millaiseksi hänen pitäisi muuttua, ei tehdä tiliä. ”Kantaja” eli metafora tekee kyllä töitä runoilijalle, on tämän palkkaama, mutta tahdoton orja se ei ole. Runoilija on aina lopulta siihen nähden alisteinen, vietävissä.

Kielen ylivoimaisuus, hallitsemattomuus, tulee esiin muissa tilanteissa. On oikeastaan täysi ihme, että ihmiset ymmärtävät edes jossain määrin toisiaan. Tavin runot ovat täynnä kuvauksia tilanteista, joissa dialogisessa suhteessa olevat ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen väärin tulkituiksi. Syy on milloin lähettäjässä milloin vastaanottajassa, ja liekö tuo edes ihme kun siinä välissä oleva kielikin osoittautuu epäluotettavaksi ja omalla tahdolla varustetuksi. Yksinkertaisimmankin asian tai episodin kertaaminen tai referointi osoittautuu mahdottomaksi. Rekisterit sekoittuvat ja painotukset ymmärretään väärin, kuten kaikki rakastavaiset kokemuksesta tietävät. Tätä toivottomuutta kuvataan myös runoissa, joissa opettaja yrittää toisaalta saavuttaa puheyhteyden oppilaisiinsa, toisaalta takoa tietoa heidän koviin kalloihinsa.

Eli mitä jää jäljelle? Ei ihme, että monessa runossa runoilija siirtää vastuun pois itseltään. No, kun ette kuitenkaan usko, ymmärrä sanaani, niin tehkää itse paremmin!