5
Sormiin palataan taas neljännen osaston vinjettirunossa. Nyt puhutaan myös kuun piirtämisestä ja auringon koskettamisesta. Sen minkä mieli kuvittelee, sormet varmistavat todeksi.

Seuraavassa runossa luonto saa jälleen inhimillisiä piirteitä: ”appelsiinipuut tanssivat”, saari on ”mustaan peittoon kääritty ruumis”, rinteet ”kuorsaavat”, joki ”silittää”. Myöhemmin tähdet ”ottavat aurinkoa”. Mutta myös toisinpäin: poika laulaa ”juurten hitaalla äänellä”.

Puhuja toteaa arvoituksellisesti: ”Tietämättömyytesi ei selviä sinulle koskaan.” Me tunnistamme kyllä erilaisia ”kirjoituksia”, mutta kaikkia emme osaa koskaan tulkita. Eräänlaista ”eksymistä” sekin. Lopputulokseksi jää jonkinlainen antautuminen, hyväksyntä: ”Isona silmäni sulavat mereksi ja näen kaikkialle minne menet.”

Tähän asti kaupungista on puhuttu nimettömänä. Seuraavan osaston toisessa runossa mainitaan kuitenkin Helsinki, joka on myöhemmin esiintyvää Latviaa lukuun ottamatta teoksen ainoa erisnimi. Ensin sana hätkäyttää, mutta se ei kuitenkaan pane miettimään kaikkea uusiksi. Nimi sitoo tekstiä reaalimaailmaan, mutta vain yhden säikeen verran. Ehkä se on tarpeen, koska muuten puhe jäisi täysin abstraktiksi. Silti joskus Helsinki on pelkkä Helsinki.

Puhuja palaa epäilemään omaa näkökykyään, normista poikkeavaa tulkintaansa todellisuuden olemuksesta. Onko kyseessä ”outo sairaus sydämessä”? Tai ”ehkä epävireinen laulu tukkii verisuonia”? Tarjolla on myös perinteisempi vaihtoehto, se ”että hänelle luettiin liikaa satuja kun hän oli pieni”. Viime mainittu selitys tuntuu kuitenkin ”liian hataralta”, mikä saattaa olla itsestään selvän toistamista.

Osaston päätösrunossa surrealistiset kuvat korvautuvat hetkeksi suoralla puheella runoilijan kokemuksesta, hänen täsmällisestä paikastaan täsmällisesti nimetyssä maailmassa. Istutaan junassa, ”joka matkustaa ajassa” ja määränpäässä keskustellaan ”kaikesta mikä jäi tapahtumatta”. Konduktöörikin, joka ”unohti kertoa junan suunnan”, esitti ”vain tunkkaisia lauseita valon suunnattomasta nopeudesta ihmisen lyhyen ja vääränmuotoisen elämän läpi, valon hitaudesta ihmisen läpi, sillä ihminen on epägeometrinen hitaasti aavikoituva tasanko, sinisellä lähijunan penkillä matkalla kotiin.”