6
Viidennen osaston tekstit on jaettu säkeisiin kokoelman kenties tunteellisinta, hyvin kaunista avausrunoa lukuun ottamatta. Lyyrisestä ilmeestään huolimatta runot kertovat hyvinkin arkisista tilanteista – niissä voisi olla kyse muistikuvista matkalla Latviaan. Istutaan junassa, ja ihmetellään toistuvasti ajan olemusta. Koskettamisesta ei päästä täälläkään:

”Tämä on varastettu. / Tässä kasvot halkeavat yöksi / ja ilon päiväksi: / toinen puoli aikaeron syömä / toinen sormenjälkeni alla hereillä.”

Nämä ovat eräänlaisia ”onnen ajan” runoja. Juuri mitään ei tapahdu, mutta sisäinen laskuri sanoo, että nämä hetket kannattaa säilöä: ”Katsokaa miten onnellinen olen” ja ”Miten onnellinen / ja miten vähän aikaa.” Ajan ”suhteellisuus” ilmaistaan kahdella kuvalla. On toisaalta ”hylätty aurinkokello” ja toisaalta tietty hetki ikuisuudessa, josta voidaan todeta täsmällisesti, että kello on ”varttia vaille viisi”. Tyytyväisyys syntyy hetken ainutkertaisuuden kokemisesta, mutta minkäs silti mahdat mielelle, joka karkailee omille teilleen: ”Kaikki salaisuudet, ja ettei mitään tapahdu. / Ehkä kameli ylittää tien.”

Viimeisessä osastossa palataan proosamuotoon ja aiemmasta tuttuihin kuviin. Skaala on entinen, avaruuksien tähtipölystä tämän maailman hiekkalaatikoihin. Toisaalta liike ei koskaan pysähdy: hiekastakin voi rakentaa tulivuoren, ja kuunlieve toistuu lammen pinnassa. Nämä ovat asioita, joita mikään ihmisen piirtämä kartta ei voi toistaa tarkasti. Liekö siis ihme, jos hän eksyy?

Runoilija suhteellistaa myös omat kykynsä, tai halunsa, karttojen piirtämiseen: ”Puut roikkuvat, valitsevat puolensa, näetkö mitä ajattelen, älä katso tänne.” Mutta heti perään, uhmakkaasti haastaen, kuin vastauksena teoksen nimen synnyttämiin kysymyksiin: ”Mitä kaikkea vielä tahtoisit hallita, veden kiertoa, metsän tähtiä, tähden reittejä minussa?” Eksyminen on lopulta kartan, ei sen reiteiltä poikkeavan vika.