2
Kokoelman ensimmäinen runo koostuu kahdesta, sivun keskipisteeseen sijoitetusta kirjainmerkistä, joista toinen on ”i” ja toinen sitä ikään kuin käänteisesti peilaava huutomerkki. Jos i:n lukee englannin sanaksi ”minä”, tämäkin voisi olla keskeislyyrisyyttä ja tekijäkeskeisyyttä ironisoiva kommentti tai vaakunalause, mutta ei ainakaan yksinomaan. Harry Salmenniemi ei nimittäin ole tällaisilla sukkeluuksilla leikittelevä ironikko. (Tai jos on, hän on sitä tuplasti kääntäessään merkin heti nurin niskoin.) Toinen tulkinta voisi viitata imaginaariseen eli mielikuvitukselliseen, ja kolmas latinan improbaturiin eli hylättyyn. Viime mainitun mainioutta puoltaisi sekin, että tosiasiassa sana kääntyy lauseeksi ”(hänet) hylätään”. Näin runon ”minä” onkin joku ”kolmas”, josta tekijä ja lukija yhdessä luopuvat. Mutta neljäskin, minimalismiin viittaava tulkinta on mahdollinen: tässä se nyt on, tekijän ensimmäinen runo kaikessa koruttomuudessaan.

Jo tällä perusteella on suuri houkutus kutsua teosta ja sen ilmaisua minimalistiseksi. Runo ei levity tarinaksi, eikä toisaalta operoi klassisella säetekniikalla tai muulla lyyrisellä välineistöllä. Se ei myöskään ole ekspressiivistä, ainakaan siinä mielessä kuin suureen tunnevaikutukseen pyrkivillä abstrakteilla maalareilla, vaikka poisto ja puute sen keinoja ovatkin. Maalareista tulevat pikemminkin mieleen pienten kankaitten vaimennetuilla äänillä operoivat Mondrian ja Klee kuin suurta elettä suosivat abstraktit ekspressionistit.

Minimalistista tulkintaa puoltaa myös Salmenniemen niukka sanavarasto ja sen loputon toisto ja variointi. Siihen oikeuttaisi jo teoksen nimi, joka sisältää lauseen tai lauseitten mahdollisuuden, mutta on riisuttu miltei äärimmäiseen minimiinsä – ja joka pakottaa lukijaa jälleen osallistumaan, täydentämään ja etsimään siihen sisältyviä mielteitä ja johdannaisia. Mikä virtaa, vesi vai mesi? Se mikä on niukkaa ja mautonta vai se mikä on runsasta ja sokerista? Ajan ja elämän ulottuvuudet ovat heti käsillä. Mutta että? Runoilija piirtää viivan, muttei täydennä sitä kokonaiseksi piirustukseksi, vaan haparoi ja vihjaa.

Analogioita musiikkiin syntyy herkästi. Runoilija itse mainitsee Stravinskin ja Prokofjevin (tosin antamalla heistä vain lyhennetyt muodot ”stra” ja ”prokof), mutta yhtä hyvin joukkoon voisi lisätä Satien ja minimalistit Reichin, Rileyn ja Glassin. Vaikutelma syntyy tekstien rakenteesta: ne eivät ole jonkin ulkopuolisen kohteen, tunnetilan tai ajatuksen myöhempää, jäljittelevää, rakennettua kuvausta, vaan pikemminkin itse ajatteluprosessin tai kontemplaation esitystä. Tai niin kuin jo mainitun Mondrianin tapauksessa: se mikä piirtyy ei ole yksilöllisen ja ainutkertaisen puun kuva, vaan puun idea.

Tekniikka muistuttaa improvisaatiota. Otetaan lähtökohdaksi jotain ja lähdetään kehittelemään sitä. Katsotaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on kirjoitetulle pääasiassa vierasta, ihme kyllä myös runoudessa. Kirjoituksen tehtävä on vakuuttaa, perustella, osoittaa. Kirjoitus tulee ikään kuin jälkeen. Sen sijaan Salmenniemi sijoittaa lukijan keskelle itse käsittelyprosessia ja ainakin näennäisesti ilman harkitun komposition suomaa turvaverkkoa. Antaa tekstin virrata, ilman että sen kulku olisi ennalta määrätty.