3
Ekfrasis, palimpsesti, fragmentti. Myös nämä käsitteet sopivat kuvaamaan Salmenniemen tekstiä. (Huomaan, että teoksesta on vaikeata puhua erillisinä ”teksteinä” tai ”runoina”, saati ”runokokoelmana”, mikä on nykyään tyypillistä yhä useammalle ”runokirjalle”.)

Teoksen voisi mieltää kirjoittajan yksityiseksi muistikirjaksi (ts. se on kirjoitettu korkeintaan ”itselle”, ajattelematta lainkaan mahdollista lukijaa.) Se ei kommunikoi. Kirjoittaja katselee tai ajattelee taideteoksia, tai ajattelee näkemäänsä mahdollisen taideteoksen aiheena, ja tekee muistiinpanoja näkemästään ja kokemastaan (ekfrasis). Toisaalta kyse voisi olla myös sanataideteoksen kuvailusta tai sen synnyttämien vaikutelmien luonnostelusta, päällekirjoituksesta (palimpsesti). Erilliset, toisiaan seuraavat tekstit ovat ikään kuin uusia, toisiaan täydentäviä tai paikkaavia yrityksiä kohdata havaintojen kirjaamisen ongelma. Ja koska muistiinpanoja ei ole ajateltu toisten luettavaksi, siis sujuvaa kirjallista esitystä ajatellen, jälki on yksityistä, melkein salakielistä, katkeilevaa, vailla pyrkimystä tiedon edelleen välittämiseen (fragmentti). ”Muistiinpanot” alkavat kesken lauseen tai harvoin edes muodostavat sellaisia. Ne ovat vaikutelmien, ajatushahmotelmien kirjauksia, paremminkin ”ranskalaisia viivoja” kuin viimeisteltyjä säkeitä tai lauseita. Tällainen lukutapa selittäisi myös tavallisesta poikkeavan välimerkkien ja lyhenteiden käytön. Ne ovat koodeja, joita vain kirjoittaja itse osaa tulkita, ja ne jäsentävät ja luokittelevat tekstiä ainoastaan kirjoittajan omiin tarpeisiin.

Tulkintaa tukee runsas puhe väreistä, valosta ja muista visuaalisista havainnoista. Mutta niissä ei ole niinkään kyse luonnonilmiöiden kuvailusta suoraan, vaan ikään kuin toissijaisesta lähteestä käsin. Mitä voimme sanoa luonnosta, ja ennen muuta, miksi sen kuvaamisen ongelmat ovat vähintään yhtä kiehtovia kuin aihe itse? Runoilija ikään kuin tarkastelee aihetta ja siitä tehtyä teosta rinnakkain ja pohtii niiden suhdetta. Mistä tämä kuvaamisen ja aivan erityisesti, mistä tämä kielellistämisen tarve? Mistä tämä kaikki vaiva siitä saatavaan hyötyyn nähden? Miksi ylipäätään kiinnitämme huomiota siihen, miten värit esiintyvät tai miten valo käyttäytyy, ei käytännöllisenä vaan puhtaasti esteettisenä ilmiönä tai havaintona? Kyse on miltei atavistisesta kokemuksesta. Mikä on tämä halu puhua asioista, joilla ei tuntuisi olevan eloonjäämisen kannalta hiukkaakaan hyötyä?

Huomattavaa kuitenkin on, ettei Salmenniemi työskentele käsitteiden tasolla. Hänen kiinnostuksensa on siinä, kuinka aistihavainnot ja niiden seuraamukset muutetaan kuvailevaksi kieleksi. Mitä tuuli ja vesi ja valo ”tarkoittavat” ja miksi niiden tekoset aiheuttavat meissä erilaisia tunteita? Ja vielä: mitä runoilija tosiasiassa tekee ja mihin hän pyrkii kirjoittaessaan niistä?