Harry Salmenniemi: Virrata että. Otava 2008.

1
Ensimmäinen asia on melkein liian ilmeinen, mutta koska se on joka tapauksessa käsiteltävä, miksei sitten heti. Kun Harry Salmenniemi on päässyt esikoiskokoelmansa viidennen runon loppuun, hän on käyttänyt enemmän puolipisteitä kuin moni kirjoittaja koko tuotannossaan (yhteensä kymmenen kappaletta, eivätkä ne siihen lopu). Tavallista on, että puolipisteet myös sijaitsevat oudoissa paikoissa, esimerkiksi kiinni sanan alussa tai päättämässä runoa pisteen paikalla. Toinen erikoisuus ovat aaltosulut, joita Salmenniemi viljelee tavanomaisten sulkumerkkien sijaan, joskaan ei tavanomaisesti. Yleensä aloitettu sulkulauseke myös päätetään, toisinaan se jätetään päättämättä. Jälkimmäisessä tapauksessa syntyy odotuksia, jotka eivät täyty. Ylenpalttinen ja poikkeava välimerkkien käyttö pistää silmään, saa tekstin näyttämään tavallisesta poikkeavalta, mutta on siinä muutakin. Normin mukaan välimerkit myötäilevät ajatusta ja rytmittävät tekstiä lukijan auttamiseksi. Nyt ne palvelevat toista tarkoitusta. Runokieli on jo lähtökohtaisesti erilaista; tässä sen erikoislaatua korostetaan merkityksen kannalta neutraalein mutta lukutapahtumaa ajatellen ”häiritsevin” välimerkein. Runokieli ”vaatii” lukijan ponnistelua – miksi kirjoittajan pitäisi tehdä se yhtään helpommaksi?

Korostaessaan välimerkkejä Salmenniemi vähentää tai muuttaa tekstin painoa ja siirtää lukijan huomiota toisaalle. Nyt ei olla lukemassa sisältöä, ajatusta. Ajatuksen seuraaminen ei tavanomaisessa mielessä onnistu, koska lauseen tielle on asetettu esteitä, jotka sekoittavat lukijan askelmerkit. Muitakin keinoja on käytetty. On runoja, joiden loppuun on sijoitettu jokin ”epärunollinen” lyhenne, kuten jne. tai tms. Mitä sellaisesta tulisi ajatella? Pitääkö lyhenteet lukea auki, erillisiksi sanoiksi (ja niin edelleen; tai muuta sellaista)? Ja jättäessään lopun avoimeksi, ikään kuin ilmaan roikkumaan, vihjaako kirjoittaja, että lukijan on tarkoitus osallistua tekstin täydentämiseen, että hän on peräti sen luoja?

Myöhemmin kokoelmassa esiintyy monia muitakin normipoikkeamia, kuten sanojen epätavallisia tavujakoja, nonsensea ja tahallista väärinkirjoitusta, typografisista vallattomuuksista puhumattakaan. Näillä muotoseikoilla vaikuttaisi kuitenkin olevan sisältöä tukeva tarkoitus. Runoilija on valinnut välineensä ja käyttää materiaaliaan tietynlaisen, tarkoin harkitun teoksen aikaan saamiseksi – niin kuin kuvataiteilija, joka käyttää tiettyä menetelmää (öljy kankaalle, akvatinta, sekatekniikka) teoksensa luomiseen.

Salmenniemen omaperäinen ja tavanomaisesta poikkeava tekniikka vaikeuttaa lukuprosessia, mutta on lopulta ylitettävissä. On vain luovuttava normaalista lukutavasta ja annettava mennä. Lukurytmi ja -tempo löytyvät kyllä, riippumatta siitä noudattavatko ne lopulta runoilijan antamia merkkejä vai eivät. (Tähän viittaisi myös runoilijan oma luenta. Otavan julkaisemalla kirjallisella cd-levyllä Salmenniemi rytmittää tekstiään niin kuin haluaa, paperille kirjoittamistaan välimerkeistä juurikaan piittaamatta.) Teoksen pinta – se millaiselta teksti päällepäin näyttää – on vain johdatusta syvemmälle. Kokonaiskuva avautuu kun siirrytään tarkastelemaan muita asioita.