sunnuntai 29. tammikuuta 2012

3
Esikoisteos Virrata että johti lukijan luontevasti käyttämään menetelmää, jota paremman termin puutteessa kutsun ”epätarkan katseen” periaatteeksi. Tekstin rikottu, hapuileva, autistisen tankkaava luonne aiheutti sen, että vaistomainen, sisäänrakennettu sisäluku tuotti lukijalle lähinnä päänsärkyä. Oli antoisampaa ikään kuin viipyillä teoksen äärellä ja antaa sen vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan ilman lausetason ymmärtämisen ponnisteluja. Tässä mielessä teoksen lukeminen muistutti enemmän vaikutelmien, muotojen, sävyjen tai värien havainnoimista kuin ajatuksen tai sananmukaisten merkityssisältöjen uuttamista. Epätarkka katse sai teoksesta enemmän irti kuin tavanomainen lukutapa. Ei maalaustakaan katsota yksinomaan yksityiskohtiin fokusoidulla katseella. Tässä mielessä ei tekstikään ole yksinomaan temporaalisen taidetta, vaan sillä on myös spatiaalinen ulottuvuutensa.

Toisaalta meille vakuutetaan, ettei teksti ole kuin korkeintaan puolivalmis ilman typografiaa tai ulkoasun suunnittelua. Taitto, se miten teksti asetetaan esiin, kuuluu siihen. Voi kuvitella Teksas, sakset ilman sen harkittua ja viimeisteltyä ulkoasua, mutta ”pelkkänä tekstinä” se ei olisi sama teos. Toisaalta sen pohjalta voisi luoda vaikuttavan ääniteoksen, ainakin ”moniäänisemmän” kuin yksioikoisesta, tavanomaisempiin runokeinoihin tukeutuvasta ”suoran lukutavan” runosta. Miksei myös painettu runoteos tavoittelisi tällaista monikeinoista ilmaisua tai vaikutusta. Näin tehdessään runo erkaantuu yhä kauemmas perinteisestä rytmin, äänteiden, kuvallisuuden varaan rakennetusta runoudesta ja lähenee sitä, mitä toisinaan kutsutaan tekstitaiteeksi, tekstin taiteeksi tai pelkästään "tekstiksi". Niin tai näin, tähän pätee se, mitä olen aiemminkin sanonut: Runous ei ole yksi asia.

”Yksi asia” se ei ole myöskään Runojässä. Vaikka pääosa teoksesta koostuu edellä kuvatun kaltaisista ”proosaosastoista”, se sisältää myös hyvinkin toisenlaista ja toisen näköistä aineistoa. Yhtäkkiä se on enemmän kuva kuin teksti, ja hetken päästä se ainakin näyttää nelirivisiin säkeistöihin jaetulta lyriikalta. Toisaalta yksi osastoista on samaan aikaan rajoitteiden varaan rakennettu käsiteteos ja ääniruno. Keinoja riittää ja ne ovat käytössä. Runoilija on ottanut keinot haltuun ja soveltaa niitä vapautuneesti. Hän työskentelee kuvantekijän tavoin monessa mediassa.
2
Salmennniemi – tai Runojä – ei arvatenkaan käytä typografisia keinojaan tilan tai painokustannusten säästämiseksi, saati samassa mielessä kuin kirkon tai kauppahuoneiden kirjurit aikoinaan. Erottumisesta tai erojen tekemisestä silti on kysymys.

Viime vuosien suosikkilajityyppi proosaruno on kaikesta radikaalisuudestaan huolimatta polkenut paikallaan, eikä sen mahdollisuuksia ole hyödynnetty koko laajuudessaan. Proosan ehdottama lukemisen suunta (eteenpäin) on säilynyt myös proosarunossa: sen laatikkomainen, lineaarisesti lauseesta ja virkkeestä toiseen siirtyvä olemisen muoto ei onnistu tai edes pyri poikkeamisiin. Tekstin jäsentely ja sen johdattelema lukutapa päätyvät lähes poikkeuksetta samanlaiseen tulokseen. Proosarunon tavoitteena on, ainakin useimmiten, synnyttää lukijassaan modernistinen yhdenkuvanefekti. Se on kuin taikatemppu, jonka kuluessa esitetään toinen toistaan vaikuttavampia harhautusliikkeitä, joiden kaikkien päämääränä on kuitenkin yksi ja sama lopputulos: toden ja epätoden, tiedon ja kuvitelman, varmuuden ja epäuskon sekainen hämmästys. Se tehdään varman päälle. Tuolla ja täällä käytiin, tähän on tultu.

Poikkeuksia toki esiintyy. Esimerkiksi Aki Salmela ja Silja Järventausta, niin erilaisia proosarunon käyttäjiä kuin ovatkin, soveltavat muotoa omaperäisesti, persoonallisesti ja aivan tietynlaisin tarkoituksin. Salmela on näistä harkitumpi, laskelmoivampi, sanoisinko esseistisempi. Surrealismistaan huolimatta Salmelan käsissä proosaruno ajattelee, kehittelee ajatusta runollisin keinoin, kun taas Järventaustalle proosaruno on yksinkertaisesti soveliain tapa tallentaa äärimmäisen erikoislaatuisia, kielellisiä mielenliikkeitä. Edelliset ovat läpeensä kirjallisia, jälkimmäiset puhdasta mielen kuvitusta.

Salmenniemen ”proosa” sen sijaan on koostettu kollaasin keinoin, tai se muistuttaa kollaasia sielläkin missä aineisto on ”omaperäistä”. Rajoja ei tehdä, tai ne häivytetään tarkoituksellisesti. Kaikki on ”demokraattista”. Esimerkiksi Texas, saksia ei olisi ilman laajaa ja monenkirjavaa, tasavertaisesti käytettyä lähdeaineistoa. Sama koskee Runojän mainittua neljää osastoa. Erot teosten välillä ovat kuitenkin selvät ja silmin havaittavissa.

Teksas, sakset hyödynsi typografian keinoja äärimmäiseen asti, mutta onko menetelmä toistettavissa? Edustaako sen visuaalisuus Salmenniemen tyyliä, onko tyyli hänen tavaramerkkinsä? Haluaisiko hän niin olevan? Saman kysymyksen voisi tietysti esittää myös esikoisteoksen Virrata että kohdalla. Voiko tyyliä monistaa, onko sitä syytä replikoida toinen toisensa perään? Myös Runojästä päätellen oli keksittävä ”jotain muuta”.

Pidän Salmenniemen ratkaisua hyvin käytännöllisenä. Kyseessä on taiteilijan ratkaisu, teos todistaa taiteilijan ongelmanratkaisusta. On materiaali, on idea sen soveltuvuudesta taideteoksen aineistoksi, mutta miten sen muotoilisi niin, ettei materiaali yksin tai idea yksin pääse vallalle? Hyvin yksinkertaisesti: mikä keino pakottaisi lukijan suhtautumaan kollaasin osiin, sen toinen toistaan "loistavampiin" yksityiskohtiin taiteellisena kokonaisuutena? Proosan tasainen helminauha ei siihen riittäisi. Arkkitehtuuri on ehkä parempi vertauskohta. Vaikka rakennuksella on esimerkiksi sijainti, julkisivu, sisätila ja käyttötarkoitus, mikään niistä ei yksin tee siitä ”rakennusta”. Sen tarkastelua ei voi suorittaa määrätyssä saati yhdessä ainoassa mielekkäässä järjestyksessä, eikä sen toimivuutta perustella vain yhden ominaisuuden tai tekijän mukaan.

Tässä mielessä niin Runojä kuin Salmenniemen edellisetkin teokset ovat kokonaisia ”rakennuksia”, eivät yksittäisten ja erillisten runojen kokoelmia.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Harry Salmenniemi: Runojä. Otava 2011.


1
Kursiivilla ladottuja yksittäisiä sanoja tai tekstinpätkiä näkee runoteoksissa silloin tällöin. Kuten muissakin teksteissä, kursiivia käytetään runoissa pääasiassa korostuskeinona, joko painottamaan merkitystä tai tekemään eroa sitä ympäröivään muuhun tekstiin. Ennen kirjapainotaidon keksimistä kursiivilla tarkoitettiin erilaisia antiikista periytyviä ”käsialoja”, ja se liittyi monin tavoin vanhojen tekstien kopioimiseen. Sujuvaa ja muista teksteistä poikkeavaa käsialaa tarvittiin niin kirkon kuin taloudenpidon piirissä. Sisältöjä kopioitaessa vanhoja tyylejä jäljiteltiin, mutta niitä myös varioitiin ja luotiin kokonaan uusia. Kirjapainotaidon myötä kursiivin käytölle löytyi niin ikään käytännöllinen tarkoitus: leipätekstiä kapeamman kirjasintyypin ansiosta sivulle mahtui tavallista enemmän tekstiä, ja näin kirjojen painaminen tuli halvemmaksi.

Lihavoitua tekstiä runoteoksissa sen sijaan tapaa harvemmin. Arvelen, että toisin kuin lyyrisemmältä näyttävää sisarustaan kursiivia, lihavointia ei koeta runokeinoksi, ainakaan soveliaaksi sellaiseksi. Se huutaa liian voimakkaasti. Ehkä tästä syystä lihavointia käytetään ylipäätään säästeliäästi. Se varataan yksittäisten avainsanojen korostamiseen, esimerkiksi sanakirja-artikkelien iskusanoille. Lihavoitu sana auttaa lukijaa löytämään etsimänsä muusta tekstimassasta. Lihavointi on siis yksi typografinen keino, jolla vaikutetaan siihen, millä tavoin lukija skannaa sivulla näkemäänsä tekstiä.

Kursiivin ja lihavoinnin käytöllä on toisin sanoen tarkoitus: ne korostavat tekstiä, erottavat sitä muusta tekstimassasta ja ohjaavat lukemista. Molemmat antavat tekstille merkitystä, vaikuttamatta silti ainakaan suoranaisesti yksittäisten sanojen tai merkkien varsinaiseen sisältöön.

Tekstin korostaminen, erilaisten tekstityypien erottaminen toisistaan ja lukijan silmän liikkeiden ohjaaminen – olisiko näille keinoille kaikesta huolimatta myös laajempaa runollista käyttöä?

Harry Salmenniemen Runojä sisältää poikkeuksellisen runsaasti molempia. Teoksen seitsemästä osastosta neljä on ladottu jotakuinkin normaalin proosan tapaan, ja niissä kursivoidun ja lihavoidun tekstin osuus on silmämääräisesti arvioiden yhteensä puolet koko tekstimäärästä, toisaalla enemmän, toisaalla vähemmän. Kursiivi ja lihavointi eivät näin ollen ole suorittamassa tavanomaisia tehtäviään. Ne eivät korosta, painota tai tähdennä jonkin tekstikohden merkitystä muuhun tekstiin nähden. Sen sijaan ne kyllä erottavat sanoja ja lauseita toisistaan ja rytmittävät siten tekstiä erilaisiksi visuaalisiksi paloiksi. Jos sivuja ja aukeamia tarkastelee kokonaisuuksina, typografiset poikkeamat ohjaavat epätavanomaisesti myös lukijan katsetta. Teksti rytmittyy toisin kuin tavanomainen proosa.

Muitakin keinoja vaikutelman aikaansaamiseksi käytetään. Toisinaan tekstikappaleiden väliin on sijoitettu ”ylimääräistä” tyhjää tilaa tai sanojen tai lauseiden välejä tehostetaan tavanomaisten välimerkkien lisäksi pystyviivoin.

Mihin näillä erikoisuuksilla on pyritty? Välitön arveluni on, että tekstimassan osien ja niiden sisällöllisen merkityksen tai merkittävyyden painottamisen sijaan kyse on päinvastoin tekstin demokratisoimisesta. Ensinnäkin katse harhailee sivulla eri tavoin kuin normaalisti, ja pian selviää, ettei virkkeiden tai suurempien tekstijaksojen järjestys noudata tavanomaisen proosatekstin hierarkiaa. Toisaalta kun korostetut tekstinkohdat ovat enemmistössä, korostamattomat saavat lisäpainoa tai vähintään yhtä suuren merkityksen. Lopputulos muistuttaa hiukan huvittavasti monen raamattua, johon on kerääntynyt vuosien ja eri lukukertojen myötä erilaisia ja eri tavoin painokkaita alleviivauksia. Lopulta alleviivaamattomien tekstinkohtien osuus lähenee olematonta. Kaikki on merkittävää ja merkityksellistä.

Tekstin demokratiapyrkimyksistä huolimatta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä merkittävää tai merkityksellistä. Kun kirjoittaja rikkoo tällä tavoin sääntöjä ja tekstin esillepanon konventioita, lukija joutuu pinnistelemään toisin kenoin lukemansa ymmärtämiseksi tai hahmottamiseksi. Lukijan vaistomainen tarve poimia tekstistä erityisen merkittäviä kohtia paljastuu irvokkaaksi ja hyödyttömäksi. Tekstin arvo tai merkitys ei muodostu sen yksityiskohtien ainutlaatuisuudesta. Teksti värisee ja liikkuu kuin elävä organismi, jossa jokaisella osalla on kokonaisuuden kannalta jos ei yhtä tärkeä niin ainakin välttämätön merkitys. Lukijan osuus tässäkin systeemissä on valinnainen, mutta hänen kiinnostuksensa on herätetty.