3
Esikoisteos Virrata että johti lukijan luontevasti käyttämään menetelmää, jota paremman termin puutteessa kutsun ”epätarkan katseen” periaatteeksi. Tekstin rikottu, hapuileva, autistisen tankkaava luonne aiheutti sen, että vaistomainen, sisäänrakennettu sisäluku tuotti lukijalle lähinnä päänsärkyä. Oli antoisampaa ikään kuin viipyillä teoksen äärellä ja antaa sen vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan ilman lausetason ymmärtämisen ponnisteluja. Tässä mielessä teoksen lukeminen muistutti enemmän vaikutelmien, muotojen, sävyjen tai värien havainnoimista kuin ajatuksen tai sananmukaisten merkityssisältöjen uuttamista. Epätarkka katse sai teoksesta enemmän irti kuin tavanomainen lukutapa. Ei maalaustakaan katsota yksinomaan yksityiskohtiin fokusoidulla katseella. Tässä mielessä ei tekstikään ole yksinomaan temporaalisen taidetta, vaan sillä on myös spatiaalinen ulottuvuutensa.

Toisaalta meille vakuutetaan, ettei teksti ole kuin korkeintaan puolivalmis ilman typografiaa tai ulkoasun suunnittelua. Taitto, se miten teksti asetetaan esiin, kuuluu siihen. Voi kuvitella Teksas, sakset ilman sen harkittua ja viimeisteltyä ulkoasua, mutta ”pelkkänä tekstinä” se ei olisi sama teos. Toisaalta sen pohjalta voisi luoda vaikuttavan ääniteoksen, ainakin ”moniäänisemmän” kuin yksioikoisesta, tavanomaisempiin runokeinoihin tukeutuvasta ”suoran lukutavan” runosta. Miksei myös painettu runoteos tavoittelisi tällaista monikeinoista ilmaisua tai vaikutusta. Näin tehdessään runo erkaantuu yhä kauemmas perinteisestä rytmin, äänteiden, kuvallisuuden varaan rakennetusta runoudesta ja lähenee sitä, mitä toisinaan kutsutaan tekstitaiteeksi, tekstin taiteeksi tai pelkästään "tekstiksi". Niin tai näin, tähän pätee se, mitä olen aiemminkin sanonut: Runous ei ole yksi asia.

”Yksi asia” se ei ole myöskään Runojässä. Vaikka pääosa teoksesta koostuu edellä kuvatun kaltaisista ”proosaosastoista”, se sisältää myös hyvinkin toisenlaista ja toisen näköistä aineistoa. Yhtäkkiä se on enemmän kuva kuin teksti, ja hetken päästä se ainakin näyttää nelirivisiin säkeistöihin jaetulta lyriikalta. Toisaalta yksi osastoista on samaan aikaan rajoitteiden varaan rakennettu käsiteteos ja ääniruno. Keinoja riittää ja ne ovat käytössä. Runoilija on ottanut keinot haltuun ja soveltaa niitä vapautuneesti. Hän työskentelee kuvantekijän tavoin monessa mediassa.

2
Salmennniemi – tai Runojä – ei arvatenkaan käytä typografisia keinojaan tilan tai painokustannusten säästämiseksi, saati samassa mielessä kuin kirkon tai kauppahuoneiden kirjurit aikoinaan. Erottumisesta tai erojen tekemisestä silti on kysymys.

Viime vuosien suosikkilajityyppi proosaruno on kaikesta radikaalisuudestaan huolimatta polkenut paikallaan, eikä sen mahdollisuuksia ole hyödynnetty koko laajuudessaan. Proosan ehdottama lukemisen suunta (eteenpäin) on säilynyt myös proosarunossa: sen laatikkomainen, lineaarisesti lauseesta ja virkkeestä toiseen siirtyvä olemisen muoto ei onnistu tai edes pyri poikkeamisiin. Tekstin jäsentely ja sen johdattelema lukutapa päätyvät lähes poikkeuksetta samanlaiseen tulokseen. Proosarunon tavoitteena on, ainakin useimmiten, synnyttää lukijassaan modernistinen yhdenkuvanefekti. Se on kuin taikatemppu, jonka kuluessa esitetään toinen toistaan vaikuttavampia harhautusliikkeitä, joiden kaikkien päämääränä on kuitenkin yksi ja sama lopputulos: toden ja epätoden, tiedon ja kuvitelman, varmuuden ja epäuskon sekainen hämmästys. Se tehdään varman päälle. Tuolla ja täällä käytiin, tähän on tultu.

Poikkeuksia toki esiintyy. Esimerkiksi Aki Salmela ja Silja Järventausta, niin erilaisia proosarunon käyttäjiä kuin ovatkin, soveltavat muotoa omaperäisesti, persoonallisesti ja aivan tietynlaisin tarkoituksin. Salmela on näistä harkitumpi, laskelmoivampi, sanoisinko esseistisempi. Surrealismistaan huolimatta Salmelan käsissä proosaruno ajattelee, kehittelee ajatusta runollisin keinoin, kun taas Järventaustalle proosaruno on yksinkertaisesti soveliain tapa tallentaa äärimmäisen erikoislaatuisia, kielellisiä mielenliikkeitä. Edelliset ovat läpeensä kirjallisia, jälkimmäiset puhdasta mielen kuvitusta.

Salmenniemen ”proosa” sen sijaan on koostettu kollaasin keinoin, tai se muistuttaa kollaasia sielläkin missä aineisto on ”omaperäistä”. Rajoja ei tehdä, tai ne häivytetään tarkoituksellisesti. Kaikki on ”demokraattista”. Esimerkiksi Texas, saksia ei olisi ilman laajaa ja monenkirjavaa, tasavertaisesti käytettyä lähdeaineistoa. Sama koskee Runojän mainittua neljää osastoa. Erot teosten välillä ovat kuitenkin selvät ja silmin havaittavissa.

Teksas, sakset hyödynsi typografian keinoja äärimmäiseen asti, mutta onko menetelmä toistettavissa? Edustaako sen visuaalisuus Salmenniemen tyyliä, onko tyyli hänen tavaramerkkinsä? Haluaisiko hän niin olevan? Saman kysymyksen voisi tietysti esittää myös esikoisteoksen Virrata että kohdalla. Voiko tyyliä monistaa, onko sitä syytä replikoida toinen toisensa perään? Myös Runojästä päätellen oli keksittävä ”jotain muuta”.

Pidän Salmenniemen ratkaisua hyvin käytännöllisenä. Kyseessä on taiteilijan ratkaisu, teos todistaa taiteilijan ongelmanratkaisusta. On materiaali, on idea sen soveltuvuudesta taideteoksen aineistoksi, mutta miten sen muotoilisi niin, ettei materiaali yksin tai idea yksin pääse vallalle? Hyvin yksinkertaisesti: mikä keino pakottaisi lukijan suhtautumaan kollaasin osiin, sen toinen toistaan "loistavampiin" yksityiskohtiin taiteellisena kokonaisuutena? Proosan tasainen helminauha ei siihen riittäisi. Arkkitehtuuri on ehkä parempi vertauskohta. Vaikka rakennuksella on esimerkiksi sijainti, julkisivu, sisätila ja käyttötarkoitus, mikään niistä ei yksin tee siitä ”rakennusta”. Sen tarkastelua ei voi suorittaa määrätyssä saati yhdessä ainoassa mielekkäässä järjestyksessä, eikä sen toimivuutta perustella vain yhden ominaisuuden tai tekijän mukaan.

Tässä mielessä niin Runojä kuin Salmenniemen edellisetkin teokset ovat kokonaisia ”rakennuksia”, eivät yksittäisten ja erillisten runojen kokoelmia.