3
Kakkososastossa moodi muuttuu. Osasto on nimeltään ”Liikkuva mieli”, ja samaa nimeä kantaa myös sen avausruno. Sen, niin kuin tietysti minkä tahansa runon, lukemiseen voi käyttää useampaa mittakaavaa. Kaukaa katsoen kyseessä on neljättä sivua pitkä, paririveiksi jaettu teksti, joka muotonsa puolesta luo tiettyjä (narratiivisia) odotuksia. Hiukan lähempää tarkastellen runosta erottuu kursiivilla painettuja rivejä, joista osa on vieraskielisiä. Välimerkkejä on harvassa; pisteitä ei esiinny ainuttakaan, sen sijaan yksi puolipiste. Kysymyslauseet päättyvät kysymysmerkkiin. Uuden lauseen alku on merkitty isolla alkukirjaimella, ja valtaosa runon riveistä onkin yhden lauseen mittaisia. Muutaman kerran virke kuitenkin jatkuu toiselle riville tai jopa seuraavaan paririviin.

Tähtäystä tiukennettaessa selviää muita asioita. Runo alkaa kursivoidulla motolla, joka on peräisin E. M. Cioranilta. Poikkeavalla tekstityypillä merkityistä seuraava on italiankielinen sitaatti Leopardilta (mikä saa epäilemään, että myös muut kursivoidut tekstinkohdat ovat sitaatteja tai ainakin sellaisiksi miellettäviä). Kursivoitua italiaa on myös huudahdus Luca fa presto! joka on italialaisesta barokkimaalarista Luca Giordanosta käytetty lempinimi ja jolla viitattiin hänen tapaansa työskennellä nopeasti. Samankaltainen on myös ranskankielinen, naurettaviin sankareihin viittaava huudahdus. Sen sijaan suomenkieliset kursivoidut rivit jäävät referenssiltään epäselviksi, mutta ne kuulostavat esteettis-filosofiselta pohdinnalta.

Edellä todettu on tietysti viivytystaktiikkaa. ”Liikkuva mieli” (ja nyt puhun myös osaston kahdesta muusta, säkeisiin jaetusta runosta) on näennäisen selkeästä ilmiasustaan huolimatta sekä sisällöltään että muodoltaan niin moniaineksinen ja fragmentaarinen, että sen lähempi tarkastelu johtaa helposti suurin hankaluuksiin. Toisaalta runon muotoa koskevalla, naurettavuuksiin asti yksityiskohtaisella kuvailulla on puolensa. Se on vähän niin kuin kirjoittaisi sateenvarjon tai ydinvoimalan käyttöoppaan. Rakenteen ymmärtäminen on funktion ymmärtämistä. Rakenne on sisältöä. Näin liikkuva mieli toimii, kun runoilija sen päästää irti.

Metodi poikkeaa edellisen osaston äärimmäisen keskitetystä ja keskittyneestä, yhden asian tai yhden teeman pohdiskelusta. Edellisen suunta on supistuva, jälkimmäisen laajentuva. Edellinen oli lähempänä teoriaa, jälkimmäinen käytäntöä. ”Liikkuvan mielen” runojen kuvailuun sopii englanninkielinen sanapari ”about” ja ”of” (joihin törmäsin äskettäin Ashberyn runoutta koskevassa artikkelissa ja joiden käyttökelpoisuudesta sain vahvistuksen myös Salmelalta). Kun Salmela kirjoittaa runoa, ne eivät kerro jostakin (they are not about something). Sen sijaan niistä voidaan sanoa, että ne on tehty jostakin (they are made of something). Määritelmä korostaa runojen materiaaliluonnetta. Salmela rakentaa runonsa erilaisista, hyvinkin heterogeenisista aineksista. Sen sijaan, että runot kuvaisivat oletettua, ulkopuolista kohdetta, ne kuvaavat paremminkin itseään, omaa kielellistä olemistaan ja toimintaansa. Runo itsessään on ”liikkuva mieli”, ei kuvaus siitä.

2
Salmela avaa kokoelmansa kieli poskessa, latteuksien latteudella. ”Esineiden” ensimmäinen runo ”Puu” alkaa: ”Päivät putoilevat elämän puusta kuin kuivat lehdet.” Eli ikivanha metafora yhdistettynä tylsääkin tylsempään vertaukseen. Näin Salmela ikään kuin haastaa duchampilaisen avantgarden perusoivalluksen: rivi, joka kenen tahansa aloittelevan kirjoittajan tekstissä joutuisi kouluttajan punakynän alle, alkaa hohtaa outoa, häkellyttävää valoa esiintyessään runoilijalla, joka on kääntänyt suomeksi 1900-luvun klassikkoja Steinista Ashberyyn. Se on kuin istuttaisi pisuaarin tai minkä tahansa muun arkisen artefaktin keskelle puhtoista taidegalleriaa, ylipäänsä toisenlaisin odotuksin ja konventioin ladattuun ympäristöön. Tässä täytyy olla kyse jostain muusta kuin siitä mitä lause itsessään sanoo. Lause kuulostaa ”runolliselta”, mutta näin esitettynä se vain vahvistaa käsitystä siitä, ettei mitään ”itsessään runollista” ole olemassakaan. Kaikki riippuu kehyksestä, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin matkaa vertausta kehiteltyään Salmela kysyykin, mitä tällaisista kuvista ja vertauksista tulisi ajatella, ja päättää sitten runonsa: ”Mitä tulisi ajatella näistä kysymyksistä, joita tuskin kuullaan lehtien havinalta?”

Koko ensimmäinen osasto on tämän teeman kehittelyä (jatkuakseen kyllä myöhemminkin, esimerkiksi kolmannessa osastossa nimeltään ”Toisia esineitä”). Tartun kuitenkin vielä hetkeksi edeltävän sitaatin viimeiseen sanapariin. Tulkitsen sen suorasukaisesti: ”lehtien havina” on sitä mitä me runoutena luemme, tätä sanojen, kuvien ja äänteiden leikkiä, joka kuitenkin peittää alleen runouden ”varsinaiset, suuret kysymykset”, ne mottorunossakin mainitut merkitykset, joita todellisuus (runoitse) meissä muodostaa. Tämä ajatus ei karkaa koskaan kovin kauas, ei edes silloin kuin Salmela ikään kuin leikkiäkseen matkii tahallisen poeettista ilmaisua (loputtomilla vertauksilla ja runokuvilla ladattuna, tietysti). Yksi avainsanoista on ”uskottelu”, joka verbimuodossa toistuu useamman kerran osaston viimeisessä runossa. Sen lisäksi, että runoilija viipaloi, määrittää ja rajaa todellisuutta runokuviinsa, hän ei voi olla kysymättä, kuka on se joka hyväksyy nämä kuvat annettuna tai ”kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja”.

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi 2008.

1
Itselläni on aika ajoin häivähtävä mielihalu heittää kaikki nämä vaikeat, kompleksiset sanat ja niiden vielä vaikeammat, vielä kompleksisemmat yhdistelmät – ja ryhtyä jonkin sortin minimalistiksi. Asetella muotopuhtaita, itsessään ristiriidattomia esineitä jonkun neutraalin pinnan päälle ja katsoa, millaisen tilan ne ympäristössään ottavat ja millaisia suhteita ne siinä luovat. Toistaa ja varioida loputtomiin jotain hyvin yksinkertaista ja kaikesta psykologisoinnista karsittua teemaa – vaikkapa vain vettä, ilmaa tai valoa materiaalina hyväksi käyttäen. Perusjuttuja, siis. Arvelen, etten ole mielihalussani yksin; melkein runoilija kuin runoilija näyttäisi olevan kiinnostunut myös sellaisista taiteista, joissa muotojen maailma asettuu kirjalliseen ilmaisuun melkein väistämättä kuuluvan sisällöllisen painolastin, merkityksen, tarinan ja ajatuksen tuottamisen edelle. Saisipa antaa värin (tai oikeastaan maalin) ilmentää itseään! Saisipa veistää ilmaa leikkaavia pintoja! Saisipa ilmentää painoa tai liikettä! Saisipa antaa kahden soinnun törmätä toisiinsa! Noin vain, tyhjästä!

Samansuuntaisia haaveita tai mieltymyksiä olen ollut havaitsevinani myös Aki Salmelan tuotannossa, sekä omassa että siinä mitä hän on toisilta suomeksi kääntänyt. Hänelle ja hänen kaltaisilleen runous on ainesta, joka ilmentää paremminkin itseään kuin runoilijan siihen lataamaa viestiä. Samaan aikaan Salmelalla (ja hänen kaltaisillaan) on halu tehdä tiettäväksi tämä ero, ilmaista poetiikkansa, jos niin voidaan sanoa. Salmelan esikoiskokoelmassa Sanomattomia lehtiä (2004) tätä poetiikkaa kuvasi Lyn Hejinianilta lainattu motto: ”Language discovers what one might know.” Uudessa kokoelmassa saman paikan ottaa (myöhemmin hiukan varioitu) teesi:

Runoilija niin kuin filosofi
ei tutki todellisuutta vaan merkityksiä
joita todellisuus meissä muodostaa.

Ikään kuin poetiikkansa vahvistukseksi Salmela avaa kokoelmansa proosamuotoisella sarjalla, jolla on paljon puhuva nimi, ”Esineitä”. Yksi sarjan runoista on, kuinka ollakaan, nimeltään ”Kivi”. Runo pohtii kiven muotoa ja olemusta, sitä millaisena sen aistimme ja toisaalta sitä, mitä se itsessään on. ”Minun puolestani kivi saa olla kivi”, Salmela kirjoittaa, mutta tarjoaa myös toista mahdollisuutta: ”Tämä on kivi jos sinä tahdot niin.” Tässä on siirrytty taiteen ja siihen liitetyn tulkinnan alueelle. Mutta se, että lukija alkaa nähdä kivessä piileviä mahdollisuuksia ja käytäntöön siirrettäviä ominaisuuksia, ei vie kiveltä sen ominta olemusta. Vaikka esitämme kysymyksen miksi, kivi on ”yhä vain kivi” ja olisi väärin sanoa, että se ”jotain muuta kuin on”.

Tällainen filosofointi on päälle liimattua ja joidenkin mielestä varmaan turhaakin, mutta pidän sitä perusteltuna. Se on runoilijan puumerkki tässä ajassa ja tässä paikassa. Älkää tulko väittämään, etten varoittanut ajoissa! Ja ennen muuta ensimmäinen osasto toimii muistuttajana, kun siirrytään eteenpäin, ”varsinaisiin” runoihin. Älkää lukeko runojeni ”kiviin” yhtään sen enempää (tai vähempää) kuin siihen kiveen, joka on ”vain kivi”. Tai jos luette, omapahan on asianne, minä vain asettelen niitä tähän paperille tutkiakseni millaisia merkityksiä ne meissä muodostavat.

12
Jokaisesta yksittäisestä tekstistä ei keksi sanottavaa, mikä on sekä turhauttavaa että lohdullista. Yksi sellainen on lyhyehkö, hiukan sekava ”mainosteksti” Land Roverista, ajoneuvosta, ”jonka sielu on tehty aavikoille ja vuorille”. En saa tekstiin otetta, mutta arvelen sen miinaksi tai syötiksi, johon astumalla tai tarttumalla saa huomata tehneensä virheen. On asioita, joiden ohi on vain mentävä, mielen takertumatta. Siihen vihjaisi myös seuraava, käsitteellinen teksti, jonka jokainen virke noudattaa samaa kaavaa: ”En näe hänen sisäänsä, mutta näen, että hän on…” Voiko runoilija luottaa aistiensa todistukseen, ja toisaalta, voiko lukija koskaan luottaa siihen, mitä runoilija hänelle päättää kertoa? Onko sanoilla muuta referenssiä kuin se, minkä ne sanakirjan mukaisesti nimeävät? Onko sanojen takana ”oikeaa” todellisuutta?

Kirjan viimeinen teksti on sen laajin, melkein neljä sivua. Teksti alkaa sanalla ”Isäni” ja heti toisella rivillä mainitaan myös ”äitini”, mikä luo tekstiin omaelämäkerrallista odotusta. Ensimmäisen virkkeen loppu kuitenkin osoittaa aloituksen pelkäksi hämäykseksi, sillä ”kaikki olivat kiireisiä kirjoittaessaan ja kuvatessaan omaa elämäänsä ja hengittäessään.” Mikä lukemassamme on kirjoitusta tai olevaisen kuvausta ja mikä siinä on ”hengitystä”, ”oikeaa” elämää? Tämä ero ei koskaan täysin selviä eikä sen ole tarpeenkaan selvitä, mutta se on asia johon on syytä yrittää kohdistaa huomionsa.

Kirjan viimeinen teksti on monessa mielessä sen avainteksti ja sitä tekisi mieli siteerata pitkään. Äidistä sanotaan: ”Hän halusi niin kovasti olla toinen ihminen että jo kauan ennen syntymääni yritti etsiä, itsepäisen romantisoivasti, joskus paikallaan seisoen ja uneksien, jotakin aivan toisenlaista kuin hän itse oli; ja hän alkoi käyttäytyä niin kuin joku toinen joka hän halusi olla; ja sitten hän oikeastaan muuttui ihmiseksi joka ei ollut vaikka muistikin kuka oli, äitini.” Mitä tämä on muuta kuin julmaa, hauskaa psykologisoinnin ivailua? Mutta jälleen kerran myös muistutus muistin ja havainnon epätarkkuudesta ja kuva runoilijasta valheiden, olettamusten ja epävarmojen aistimusten kirjaajana eli sepittäjänä.

Tämä on synkeä, toivoton kirja, ja Vähäsen relativismi olisi musertavaa, ellei se taittuisi lopussa. Kirja päättyy: ”Lyhyesti sanottuna: minulla on vaikeuksia sopeutua.” Vaikeuksia kyllä, muttei mahdotonta. Ja ennen kaikkea viesti on selvä: Ja minäkö sopeutuisin, pois se minusta!

On palattava teoksen nimeen, siihen mitä siinä ei lue. Siinähän ei sanota: Avaa ovi ja päästä minut sisään. Sen sijaan liikkeen suunta on päinvastainen: Avaa ovi ja astu ulos. Jos teoksen nimi toimii siihen johtavana avaimena, kyse on (lukijaan kohdistetusta) kehotuksesta jättää turvallinen asumus ja murtautua ulos maailmaan. Salaisuus – jos sellaista ylipäätään on – ei löydy pitäytymällä teoksen antamaan todistukseen vaan heittäytymällä omien havaintojensa varaan. Muistuu mieleen Paul Kleeltä omittu sitaatti, jonka Perec sijoitti Käyttöohjeensa esipuheen alkuun: ”Teoksessa silmä matkaa johdateltuja polkujaan.” Näin taiteessa – maailmassa olet omillasi.

11
Puheena olevan sarjan tekstit ovat kaksijakoisia. Ensin on vuorossa normaalia leipätekstiä kapeammaksi ladottu tekstinpätkä, jota seuraa toinen, normaalilevyinen. Molemmissa noudatetaan samaa periaatetta kuin koko teoksessa eli palstan vasen reuna on suora, kun taas oikea saa liehua vapaasti. Palstaleveyden lisäksi löytyy muitakin eroja. Ensinnäkin kapeammaksi ladottujen tekstilohkojen oikea reuna katkoo välillä sanoja mistä sattuu, kieliopin mukaista tavujakoa noudattamatta. Toiseksi niiden sisältämät lauseet ovat useimmiten vajaita, elliptisiä tai muulla tavoin lauseopin vastaisia, ikään kuin toisiinsa kuulumattomia tekstinpalasia olisi poimittu sieltä täältä, sisällöllisestä tai muodollisesta koherenssista välittämättä. Tämä on merkille pantavaa jo siksikin, että kaikkialla muualla, ja siis myös puheena olevassa sarjassa, Vähäsen lause on satunnaisia poikkeamia lukuun ottamatta syntaktisesti korrektia.

Mistä on kysymys? En keksi radikaalille poikkeamalle muuta selitystä tai funktiota kuin itsetarkoituksellinen tarve tuoda tekstiin vielä yksi uusi taso. Runojen puhuja yrittää kuvata, tulkita näkemäänsä, ihmisiä jotka toimivat kuten toimivat, tai esineitä jotka näyttävät maailmalle pintansa. Tekstien parissa puuhasteleva yrittää samaa teksteille, jotka toisinaan avaavat salojaan, toisinaan jäävät sirpaleisiksi ja käsittämättömiksi. Niidenkään tapauksessa ei aina tiedä, mitä lakeja ne noudattavat, saati miten niitä tulisi käsitellä. Toisinaan kirjailijan on vain antauduttava kuvattavansa edessä.

Vähänen: ”Jos pizzan päällä on rucolaa lopetan kaiken ja myönnän.” Ja sitten ”silmäni tuntuvat sumentuneilta enkä enää voi tuntea mitään niiden näkemää omakseni. Nämä harhat saavat minut kerta kerran jälkeen tolaltani, kieleni ei enää taivu niihin mestarillisuuksiin joihin se on joskus taipunut, sameat sanat virtaavat holtittomasti mustan tuhon hyökyjä vastaan.”

Avaa tule on paikoin lohduttoman synkkä kirja. Toivoa siinä esiintyy oikeastaan vain siinä mielessä, että puhuja ei lannistu, vaan ryhtyy, kaikesta huolimatta, aina uuteen yritykseen.

10
Avaa tule ei sisällä sisällysluetteloa eikä sitä ole jaettu erillisiin osastoihin. Yksittäiset tekstit, joita on kuutisenkymmentä, ovat keskimäärin noin sivun pituisia, lyhyimmillään alle kymmenrivisiä ja pisimmilläänkin kolme tai neljä sivua. Teoksen rakenne ei toisin sanoen paljasta itseään helposti, mutta selvää tekstien jaksottumista siinä on havaittavissa, kuten edellä todetusta ilmenee.

Useimmiten nämä jaksot tai teeman variaatiot ovat muutaman tekstin pituisia. Kunkin teeman tultua tyhjennetyksi Vähänen (tai hänen monologia pitävä kertojansa) ottaa uutta vauhtia ja siirtyy eteenpäin. (Huomaan puhuvani välillä yksittäisistä ”teksteistä” tai ”runoista”, enkä aivan osaa päättää, onko kyseessä runojen, proosarunojen vai lyhyiden proosatekstien sarja tai kokoelma. En kuitenkaan pitäisi muotoseikkaa ratkaisevana; enemminkin puhuisin yhdestä kokonaisesta sanataideteoksesta, niin väljältä kuin se kuulostaakin.)

Tällainen muotoa pohdiskeleva välisoitto on sikäli välttämätön, että teoksen loppupuolelle sijoittuu laaja, kahdentoista peräkkäisen tekstin sarja, jonka yksittäiset tekstit noudattavat (yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta) muodollisesti samaa, kaikista muista teksteistä poikkeavaa kaavaa. Muodon kuvaus ei ole kaikkein helpoimpia, mutta yritetään – onhan se teoksen sisältämän tematiikankin kannalta oleellista.

9
Teoksen nimestä tuttu käskymuoto toistuu neljän lyhyen runon sarjassa, jossa kuvataan vanhoja kiinalaisia posliinimaljakkoja. Kuvan sanallista esittämistä tarkoittava ekfrasis on perinteikäs ja haastava muoto. Suosittelen – sitähän runojenkin kuvailu tavallaan on. Mutta kuvailun eteen sijoitettu kehotus (”katso”) on jo paksua huumoria, ja kuitenkin se luo jälleen uuden variantin Vähäsen toistuviin teemoihin. Miksi vaivautua kirjoittamaan ulos jotain, jonka voisi korvata kehotuksella mennä museoon tai kirjastoon. Tai lyhykäisellä kirjainjonolla KVG?

Sen sijaan Vähänen leikittelee hetken sanalla ”luksoriöösi”. Se ei ehkä ansaitsisi mainintaa edes tässä, mutta houkutus on liian suuri: hakukone ei tunne sanaa vielä, mutta pianpahan oppii tuntemaan. KVVG!

8
Eräässä tekstissä Vähänen ottaa kuvauksen kohteeksi mitättömän lautavajan. Toteutus tuo mieleen Jouko Turkan Aiheita. Kirjailija suuntaa katseensa tai mielikuvituksensa johonkin ja alkaa kuvitella. Entä jos? Voimme yrittää kuvailla asioiden ja esineiden pintaa, mutta viimeistään siitä eteenpäin olemme huteralla pohjalla. Entä jos ikkunaton vaja kätkee sisuksiinsa huumekätkön? Entä jos? Mitä siitä seuraa? Vähäsen kuvitelma on jälleen tahallisen banaali eikä varsinaisesti johda mihinkään. ”Sillä ei ole muuta kerrottavaa. Se pitää salaisuutensa.”

Sama pätee Nadiaan, joka vierailee kolmessa peräkkäisessä runossa. Nadian voi kuvitella vaikka meren syvyyksiin, mutta rajansa kaikella. ”En voi nähdä hänen sisälleen”, Vähänen kirjoittaa, ”niin kuin en voi nähdä kenenkään sisälle.” Tartun tähän, koska teema on toistuva. Oma suvereniteettimme on kyseenalainen. ”Me sulaudumme toisiimme ja irtoamme toisistamme, mutta myös itsestämme.” Sitten Nadia katoaa. Hänet ”täytyy unohtaa”.

7
Aggression leimahdus tulee yllättäen, vaikka siitä on tavallaan varoitettu teoksen nimessä. Arvelen sen olevan harkittua, julmaa, resignoitunutta pilaa. Toisaalta kukapa ei tuntisi ajoittaista voimattomuutta harjoittaessaan näitä ”heikkoja näppäilyjä”. Kirjoittaessaan osallistuu metamorfoosiin, jossa melkein mikä tahansa saattaa muuttua melkein miksi tahansa. Kirjoittaessaan (ja lukiessaan) saa varautua avaamaan luukkuja, joiden takaa löytyy sellaistakin mitä ei ole tilannut. Se on se lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä, alati läsnä oleva uhka tai mahdollisuus, joka muuttaa kaiken.

Toisaalla joku miettii: ”Kuinka voin saada aikaan hyvää.” Tai vakuuttaa olevansa ”viisas ja hyveellinen”. Tätä on runous, jonkinlaista mielenliikkeiden nollasummapeliä, jossa parhaatkin aikomukset päätyvät hirviöiden koristehöyheniksi. ”Voi näitä katkeria seurauksia.”

6
Paluu minäkerrontaan. Seuraa tekstejä, sisäisiä monologeja joissa minä tekee havaintoja omasta pohtimisestaan. Kerta kerran jälkeen reaalimaailman jatkumo keskeytyy ja siirrytään tajunnan sivuraiteelle. Miten missään pääsee eteenpäin, kun on tämä mieli joka ajattelee syksyä ja heti siinä on monen syksyn viikot mielessä, se on niistä koottu. ”Puissa alkaa olla ohutta, pysyvän näköistä lunta mielessäni, hänen mielessään, tarkoitan, koska nyt kuvaan jotakin muuta katseeni ohi.” Näin runoilijaparan pää toimii. ”Ensin jokin nähdään jonkin läpi ja sitten sen luokse mennään.” Ja runoilijahan menee.

Katseen tai ajatuksen fokus liikkuu vikkelästi: ”Mutta ei, vaikka sade olisikin loppunut ei se tarkoita minkään muun loppumista, elämäntyylin, tai jalkojen asennon, ne ovat yhä samalla tavalla toistensa päällä.” Mutta kertojaan ei voi luottaa. Yhtäkkiä hän puhuukin taas ”hänestä”, ei ”minusta”. Sama se. ”On vaikea määrittää sitä pistettä missä muuttuu toiseksi, ja missä nojaa hetken muuhunkin kuin itseensä.” Niinpä niin, ”älä luota minuun mutta varo luopumasta minusta.”

(Ja tulihan se sieltä, kesken kaiken: ”Tai avaa tulen.” Ja heti perään: ”Joka yrittää kertoa valtavasta tarpeesta laajentua itsensä ulkopuolelle lyhyessä tarinassa tai nousta.”)

Teksti alkaa: ”Tätä on runous. Täytyy luottaa intuitioonsa, antautua virran vietäväksi.” Latteuden täytyy olla tarkoituksellista. Etenkin kun sitä seuraa tämä: ”Olen kuin kuka tahansa 15-vuotias, jolle on annettu liikaa aseita ja liian vähän ymmärrystä niiden käyttöön.” Teksti päättyy: ”Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja antaa mennä. Täytyy vain unohtaa typeryydet ja hakata maailmasta ilmat pihalle, tarkoitan että tunnen oloni kotoisaksi tässä.” Hmm.

5
Viides teksti koostuu kokonaan repliikeistä. Vaikutelma on hyvässä mieleessä hankala: kun sitaatit on ladottu perä perään eikä niiden perässä lue ”hän sanoi”, ei aina tiedä onko kyse todellisesta, mielekkäästä dialogista vai toisiinsa kuulumattomien sitaattien kollaasista. Kertoja ainakin on hetkeksi näkymättömissä.

4
Neljännessä tekstissä sanotaan: ”Luonnos muistoista.” Juuri niin. Loppupuolisko runosta muodostuu pelkistä lainausmerkkeihin sijoitetuista ”repliikeistä”, joista ei tarkalleen tiedä, kuuluvatko ne tekeillä olevaan elokuvaan (ja ovat siis fiktiota) vai ovatko ne osa käynnissä olevaa ”kertomusta” (ja siten osa toista fiktiota). Jotta Vähäsen leikki olisi entistä monimutkaisempi, yksi repliikeistä sisältää myös sitaatin sisäisiä sitaatteja.

3
Vuoto jatkuu. Mutta jatkuuko tarina? Huomaan, että on vaikea päättää, kutsuako runojen puhujaa kertojaksi vai ”vain” puhujaksi, varsinkin kun tekstin ”minä”, ”sinä” ja ”hän” jäävät tarkentumatta. Proosarunon muoto taivuttaa myös lukemaan tekstiä ”kertomuksena”. Edellisessä runossa puhuttiin elokuvanteosta, niin nytkin. Avainlauseita on kaksi. Ensin: ”Se oli ehkä uusi tapa olla omassa ja toisten tunteessa ja samalla ilmaista se hiljaisesti.” Ja sitten, ikään kuin metodia vahvistaen: ”Kuinka kaikki kääntyy meitä kohti ja tarkentaa meihin.” Sen sijaan, että me tarkkailemme runoja, ne tarkkailevat meitä.

2
Edellinen teksti vuotaa seuraavaan. Veistetyt kivileijonat, joista vielä äsken puhuttiin (mahdollisesti) Helsinkiin sijoittuvassa runossa, paikantuvat tällä kertaa Italiaan – tai ainakin kertoja antaa ymmärtää, että ne sijaitsevat siellä, tarkemmin sanoen ”jossakin kaupungin keskustassa”. Täsmällisillä paikannustiedoilla ei liene väliä. Keskeistä on seurata, millä tavoin yksittäiset ja yksityiset muistot ja muistikuvat liikkuvat tajunnassamme hallitsemattomina, ajasta ja paikasta toiseen: ”hänen muistinsa, se ei ole historiallinen rakenne eikä looginen taulukko, vaan täynnä aukkoja, verkko, moskiittoverkko jossakin kaukaisessa maassa, jossakin puiden alla olevassa teltassa, sen ovella, tuo symboliikka.”

Juhana Vähänen: Avaa tule. Teos 2008.

1
Vähäsen kirjan niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjojen lukeminen alkaa teoksen nimestä. Nimi koostuu kahdesta imperatiivimuotoisesta verbistä, jotka kehottavat avaamaan ja tulemaan. Sanat voisivat viitata kehotukseen avata kirja ja astua sisään sen sisältämään maailmaan, ja miksei niin olisikin. Samalla nimessä on jotain vinksahtanutta, se yllyttää korjaamaan käskyn muotoon Avaa tuli, etenkin siksi ettei sanojen välissä ole odotuksenmukaista pilkkua. Sotaisa sävy tuo heti mukaan jotain uhkaavaa tai vähintään provokatiivista. Nimi pakottaa huolellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen: jos ja kun astut sisään, ole varuillasi – täällä pätevät lait eivät välttämättä ole niitä, joihin on norminmukaisesti totuttu.

Teos saa uuden tason jo heti ensimmäisellä sivulla, ensimmäisestä sanasta. Teoksen proosarunot ovat otsikoimattomia, mutta niistä ensimmäinen alkaa kursivoidulla puhuttelulla tai paremminkin omistuksella: Pauliinalle. Vähäsen ystäväpiirin tuntien on jotakuinkin turvallista olettaa, että nimi viittaa runoilijaystävä Pauliina Haasjokeen. Niin tai näin, Vähänen tuo teokseen henkilökohtaisen, reaalimaailmaan viittaavan ulottuvuuden. Tai paremminkin niin, että fiktionkaan maailma ei ole kokonaan fiktiota. On tärkeää, kuka kirjoittaa, kuka puhuu ja kenelle. Ja koska omistus ei sijaitse nimiösivulla vaan itse teoksessa, se on ikään kuin alkusointu, joka värittää kaikkea tulevaa. Se, kenelle teos tai sen ensimmäinen teksti on nimenomaisesti omistettu, ei ole ensiarvoista. Muistelen Vähäsen julkaisseen blogissaan muillekin ystäville omistettuja tekstejä, allekirjoittanut mukaan lukien. Tämäkin avausteksti on aiemmin ilmestynyt Vähäsen blogissa, tosin hiukan erilaisessa muodossa ja sillä kertaa juuri Pauliina Haasjoelle omistettuna.

Puheena oleva teksti alkaa kuvauksella, jossa kertoja ei ole suoraan läsnä. Puolen välin jälkeen teksti kuitenkin muuttuu yllättäen minä-muotoiseksi, ainakin osittain, ja viimeinen kappale onkin jo yksikön toiseen persoonaan puettu puhuttelu. Aikamoista leikkiä kerronnan konventioilla, siis. Kertojanratkaisuja huomionarvoisempaa on kuitenkin suora viittaus Paavo Haavikkoon, erityisesti novelliin ”Lumeton aika” kokoelmassa Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä vuodelta 1964. (Vähäsen aiemmin julkaisemassa versiossa viittaus oli selvempi, sillä se oli otsikoitu, hiukan arvoituksellisesti, ”Lasi salaliittolaisteni pöydillä [sic] eli variaation variaatio”.) Paitsi että Vähäsen runossa puhutaan ”lumettomasta ajasta”, myös siinä esiintyvä henkilö on sama kuin Haavikolla eli muuan ministeri Väisälä. Haavikon novelli on kuvitelma kommunistisesta Suomesta, mutta tämä ulottuvuus ei tunnu kiinnostavan Vähästä. Sen sijaan hän kuvittelee Väisälälle muita, fyysisiä ominaisuuksia, joita Haavikolla ei esiinny. Kertomus, fiktiivinenkin, merkitsee Vähäselle uusien kertomusten mahdollisuuksia. Vihje voisi löytyä Haavikon novellin jaksosta, jossa sanotaan, osin ruotsin kielellä, tähän tapaan: ”Minun henkilöitteni olisi tehtävä se sama, kuvauksen vaihduttava kielestä toiseen noin vain, ne on minulle yksi kieli, yksi ja sama, författaren e inte bara en människa utan många, levande o döda, en hel stad. O de e så att om inte själva språket kommer mee i teksten så som den gör i mej, e romanen inte sann.”