12
Jokaisesta yksittäisestä tekstistä ei keksi sanottavaa, mikä on sekä turhauttavaa että lohdullista. Yksi sellainen on lyhyehkö, hiukan sekava ”mainosteksti” Land Roverista, ajoneuvosta, ”jonka sielu on tehty aavikoille ja vuorille”. En saa tekstiin otetta, mutta arvelen sen miinaksi tai syötiksi, johon astumalla tai tarttumalla saa huomata tehneensä virheen. On asioita, joiden ohi on vain mentävä, mielen takertumatta. Siihen vihjaisi myös seuraava, käsitteellinen teksti, jonka jokainen virke noudattaa samaa kaavaa: ”En näe hänen sisäänsä, mutta näen, että hän on…” Voiko runoilija luottaa aistiensa todistukseen, ja toisaalta, voiko lukija koskaan luottaa siihen, mitä runoilija hänelle päättää kertoa? Onko sanoilla muuta referenssiä kuin se, minkä ne sanakirjan mukaisesti nimeävät? Onko sanojen takana ”oikeaa” todellisuutta?

Kirjan viimeinen teksti on sen laajin, melkein neljä sivua. Teksti alkaa sanalla ”Isäni” ja heti toisella rivillä mainitaan myös ”äitini”, mikä luo tekstiin omaelämäkerrallista odotusta. Ensimmäisen virkkeen loppu kuitenkin osoittaa aloituksen pelkäksi hämäykseksi, sillä ”kaikki olivat kiireisiä kirjoittaessaan ja kuvatessaan omaa elämäänsä ja hengittäessään.” Mikä lukemassamme on kirjoitusta tai olevaisen kuvausta ja mikä siinä on ”hengitystä”, ”oikeaa” elämää? Tämä ero ei koskaan täysin selviä eikä sen ole tarpeenkaan selvitä, mutta se on asia johon on syytä yrittää kohdistaa huomionsa.

Kirjan viimeinen teksti on monessa mielessä sen avainteksti ja sitä tekisi mieli siteerata pitkään. Äidistä sanotaan: ”Hän halusi niin kovasti olla toinen ihminen että jo kauan ennen syntymääni yritti etsiä, itsepäisen romantisoivasti, joskus paikallaan seisoen ja uneksien, jotakin aivan toisenlaista kuin hän itse oli; ja hän alkoi käyttäytyä niin kuin joku toinen joka hän halusi olla; ja sitten hän oikeastaan muuttui ihmiseksi joka ei ollut vaikka muistikin kuka oli, äitini.” Mitä tämä on muuta kuin julmaa, hauskaa psykologisoinnin ivailua? Mutta jälleen kerran myös muistutus muistin ja havainnon epätarkkuudesta ja kuva runoilijasta valheiden, olettamusten ja epävarmojen aistimusten kirjaajana eli sepittäjänä.

Tämä on synkeä, toivoton kirja, ja Vähäsen relativismi olisi musertavaa, ellei se taittuisi lopussa. Kirja päättyy: ”Lyhyesti sanottuna: minulla on vaikeuksia sopeutua.” Vaikeuksia kyllä, muttei mahdotonta. Ja ennen kaikkea viesti on selvä: Ja minäkö sopeutuisin, pois se minusta!

On palattava teoksen nimeen, siihen mitä siinä ei lue. Siinähän ei sanota: Avaa ovi ja päästä minut sisään. Sen sijaan liikkeen suunta on päinvastainen: Avaa ovi ja astu ulos. Jos teoksen nimi toimii siihen johtavana avaimena, kyse on (lukijaan kohdistetusta) kehotuksesta jättää turvallinen asumus ja murtautua ulos maailmaan. Salaisuus – jos sellaista ylipäätään on – ei löydy pitäytymällä teoksen antamaan todistukseen vaan heittäytymällä omien havaintojensa varaan. Muistuu mieleen Paul Kleeltä omittu sitaatti, jonka Perec sijoitti Käyttöohjeensa esipuheen alkuun: ”Teoksessa silmä matkaa johdateltuja polkujaan.” Näin taiteessa – maailmassa olet omillasi.