1
Vähäsen kirjan niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjojen lukeminen alkaa teoksen nimestä. Nimi koostuu kahdesta imperatiivimuotoisesta verbistä, jotka kehottavat avaamaan ja tulemaan. Sanat voisivat viitata kehotukseen avata kirja ja astua sisään sen sisältämään maailmaan, ja miksei niin olisikin. Samalla nimessä on jotain vinksahtanutta, se yllyttää korjaamaan käskyn muotoon Avaa tuli, etenkin siksi ettei sanojen välissä ole odotuksenmukaista pilkkua. Sotaisa sävy tuo heti mukaan jotain uhkaavaa tai vähintään provokatiivista. Nimi pakottaa huolellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen: jos ja kun astut sisään, ole varuillasi – täällä pätevät lait eivät välttämättä ole niitä, joihin on norminmukaisesti totuttu.
Teos saa uuden tason jo heti ensimmäisellä sivulla, ensimmäisestä sanasta. Teoksen proosarunot ovat otsikoimattomia, mutta niistä ensimmäinen alkaa kursivoidulla puhuttelulla tai paremminkin omistuksella: Pauliinalle. Vähäsen ystäväpiirin tuntien on jotakuinkin turvallista olettaa, että nimi viittaa runoilijaystävä Pauliina Haasjokeen. Niin tai näin, Vähänen tuo teokseen henkilökohtaisen, reaalimaailmaan viittaavan ulottuvuuden. Tai paremminkin niin, että fiktionkaan maailma ei ole kokonaan fiktiota. On tärkeää, kuka kirjoittaa, kuka puhuu ja kenelle. Ja koska omistus ei sijaitse nimiösivulla vaan itse teoksessa, se on ikään kuin alkusointu, joka värittää kaikkea tulevaa. Se, kenelle teos tai sen ensimmäinen teksti on nimenomaisesti omistettu, ei ole ensiarvoista. Muistelen Vähäsen julkaisseen blogissaan muillekin ystäville omistettuja tekstejä, allekirjoittanut mukaan lukien. Tämäkin avausteksti on aiemmin ilmestynyt Vähäsen blogissa, tosin hiukan erilaisessa muodossa ja sillä kertaa juuri Pauliina Haasjoelle omistettuna.Vähäsen kirjan niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjojen lukeminen alkaa teoksen nimestä. Nimi koostuu kahdesta imperatiivimuotoisesta verbistä, jotka kehottavat avaamaan ja tulemaan. Sanat voisivat viitata kehotukseen avata kirja ja astua sisään sen sisältämään maailmaan, ja miksei niin olisikin. Samalla nimessä on jotain vinksahtanutta, se yllyttää korjaamaan käskyn muotoon Avaa tuli, etenkin siksi ettei sanojen välissä ole odotuksenmukaista pilkkua. Sotaisa sävy tuo heti mukaan jotain uhkaavaa tai vähintään provokatiivista. Nimi pakottaa huolellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen: jos ja kun astut sisään, ole varuillasi – täällä pätevät lait eivät välttämättä ole niitä, joihin on norminmukaisesti totuttu.
Puheena oleva teksti alkaa kuvauksella, jossa kertoja ei ole suoraan läsnä. Puolen välin jälkeen teksti kuitenkin muuttuu yllättäen minä-muotoiseksi, ainakin osittain, ja viimeinen kappale onkin jo yksikön toiseen persoonaan puettu puhuttelu. Aikamoista leikkiä kerronnan konventioilla, siis. Kertojanratkaisuja huomionarvoisempaa on kuitenkin suora viittaus Paavo Haavikkoon, erityisesti novelliin ”Lumeton aika” kokoelmassa Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä vuodelta 1964. (Vähäsen aiemmin julkaisemassa versiossa viittaus oli selvempi, sillä se oli otsikoitu, hiukan arvoituksellisesti, ”Lasi salaliittolaisteni pöydillä [sic] eli variaation variaatio”.) Paitsi että Vähäsen runossa puhutaan ”lumettomasta ajasta”, myös siinä esiintyvä henkilö on sama kuin Haavikolla eli muuan ministeri Väisälä. Haavikon novelli on kuvitelma kommunistisesta Suomesta, mutta tämä ulottuvuus ei tunnu kiinnostavan Vähästä. Sen sijaan hän kuvittelee Väisälälle muita, fyysisiä ominaisuuksia, joita Haavikolla ei esiinny. Kertomus, fiktiivinenkin, merkitsee Vähäselle uusien kertomusten mahdollisuuksia. Vihje voisi löytyä Haavikon novellin jaksosta, jossa sanotaan, osin ruotsin kielellä, tähän tapaan: ”Minun henkilöitteni olisi tehtävä se sama, kuvauksen vaihduttava kielestä toiseen noin vain, ne on minulle yksi kieli, yksi ja sama, författaren e inte bara en människa utan många, levande o döda, en hel stad. O de e så att om inte själva språket kommer mee i teksten så som den gör i mej, e romanen inte sann.”
2
Edellinen teksti vuotaa seuraavaan. Veistetyt kivileijonat, joista vielä äsken puhuttiin (mahdollisesti) Helsinkiin sijoittuvassa runossa, paikantuvat tällä kertaa Italiaan – tai ainakin kertoja antaa ymmärtää, että ne sijaitsevat siellä, tarkemmin sanoen ”jossakin kaupungin keskustassa”. Täsmällisillä paikannustiedoilla ei liene väliä. Keskeistä on seurata, millä tavoin yksittäiset ja yksityiset muistot ja muistikuvat liikkuvat tajunnassamme hallitsemattomina, ajasta ja paikasta toiseen: ”hänen muistinsa, se ei ole historiallinen rakenne eikä looginen taulukko, vaan täynnä aukkoja, verkko, moskiittoverkko jossakin kaukaisessa maassa, jossakin puiden alla olevassa teltassa, sen ovella, tuo symboliikka.”
Edellinen teksti vuotaa seuraavaan. Veistetyt kivileijonat, joista vielä äsken puhuttiin (mahdollisesti) Helsinkiin sijoittuvassa runossa, paikantuvat tällä kertaa Italiaan – tai ainakin kertoja antaa ymmärtää, että ne sijaitsevat siellä, tarkemmin sanoen ”jossakin kaupungin keskustassa”. Täsmällisillä paikannustiedoilla ei liene väliä. Keskeistä on seurata, millä tavoin yksittäiset ja yksityiset muistot ja muistikuvat liikkuvat tajunnassamme hallitsemattomina, ajasta ja paikasta toiseen: ”hänen muistinsa, se ei ole historiallinen rakenne eikä looginen taulukko, vaan täynnä aukkoja, verkko, moskiittoverkko jossakin kaukaisessa maassa, jossakin puiden alla olevassa teltassa, sen ovella, tuo symboliikka.”
3
Vuoto jatkuu. Mutta jatkuuko tarina? Huomaan, että on vaikea päättää, kutsuako runojen puhujaa kertojaksi vai ”vain” puhujaksi, varsinkin kun tekstin ”minä”, ”sinä” ja ”hän” jäävät tarkentumatta. Proosarunon muoto taivuttaa myös lukemaan tekstiä ”kertomuksena”. Edellisessä runossa puhuttiin elokuvanteosta, niin nytkin. Avainlauseita on kaksi. Ensin: ”Se oli ehkä uusi tapa olla omassa ja toisten tunteessa ja samalla ilmaista se hiljaisesti.” Ja sitten, ikään kuin metodia vahvistaen: ”Kuinka kaikki kääntyy meitä kohti ja tarkentaa meihin.” Sen sijaan, että me tarkkailemme runoja, ne tarkkailevat meitä.
Vuoto jatkuu. Mutta jatkuuko tarina? Huomaan, että on vaikea päättää, kutsuako runojen puhujaa kertojaksi vai ”vain” puhujaksi, varsinkin kun tekstin ”minä”, ”sinä” ja ”hän” jäävät tarkentumatta. Proosarunon muoto taivuttaa myös lukemaan tekstiä ”kertomuksena”. Edellisessä runossa puhuttiin elokuvanteosta, niin nytkin. Avainlauseita on kaksi. Ensin: ”Se oli ehkä uusi tapa olla omassa ja toisten tunteessa ja samalla ilmaista se hiljaisesti.” Ja sitten, ikään kuin metodia vahvistaen: ”Kuinka kaikki kääntyy meitä kohti ja tarkentaa meihin.” Sen sijaan, että me tarkkailemme runoja, ne tarkkailevat meitä.
4
Neljännessä tekstissä sanotaan: ”Luonnos muistoista.” Juuri niin. Loppupuolisko runosta muodostuu pelkistä lainausmerkkeihin sijoitetuista ”repliikeistä”, joista ei tarkalleen tiedä, kuuluvatko ne tekeillä olevaan elokuvaan (ja ovat siis fiktiota) vai ovatko ne osa käynnissä olevaa ”kertomusta” (ja siten osa toista fiktiota). Jotta Vähäsen leikki olisi entistä monimutkaisempi, yksi repliikeistä sisältää myös sitaatin sisäisiä sitaatteja.
Neljännessä tekstissä sanotaan: ”Luonnos muistoista.” Juuri niin. Loppupuolisko runosta muodostuu pelkistä lainausmerkkeihin sijoitetuista ”repliikeistä”, joista ei tarkalleen tiedä, kuuluvatko ne tekeillä olevaan elokuvaan (ja ovat siis fiktiota) vai ovatko ne osa käynnissä olevaa ”kertomusta” (ja siten osa toista fiktiota). Jotta Vähäsen leikki olisi entistä monimutkaisempi, yksi repliikeistä sisältää myös sitaatin sisäisiä sitaatteja.
5
Viides teksti koostuu kokonaan repliikeistä. Vaikutelma on hyvässä mieleessä hankala: kun sitaatit on ladottu perä perään eikä niiden perässä lue ”hän sanoi”, ei aina tiedä onko kyse todellisesta, mielekkäästä dialogista vai toisiinsa kuulumattomien sitaattien kollaasista. Kertoja ainakin on hetkeksi näkymättömissä.
Viides teksti koostuu kokonaan repliikeistä. Vaikutelma on hyvässä mieleessä hankala: kun sitaatit on ladottu perä perään eikä niiden perässä lue ”hän sanoi”, ei aina tiedä onko kyse todellisesta, mielekkäästä dialogista vai toisiinsa kuulumattomien sitaattien kollaasista. Kertoja ainakin on hetkeksi näkymättömissä.
6
Paluu minäkerrontaan. Seuraa tekstejä, sisäisiä monologeja joissa minä tekee havaintoja omasta pohtimisestaan. Kerta kerran jälkeen reaalimaailman jatkumo keskeytyy ja siirrytään tajunnan sivuraiteelle. Miten missään pääsee eteenpäin, kun on tämä mieli joka ajattelee syksyä ja heti siinä on monen syksyn viikot mielessä, se on niistä koottu. ”Puissa alkaa olla ohutta, pysyvän näköistä lunta mielessäni, hänen mielessään, tarkoitan, koska nyt kuvaan jotakin muuta katseeni ohi.” Näin runoilijaparan pää toimii. ”Ensin jokin nähdään jonkin läpi ja sitten sen luokse mennään.” Ja runoilijahan menee.
Katseen tai ajatuksen fokus liikkuu vikkelästi: ”Mutta ei, vaikka sade olisikin loppunut ei se tarkoita minkään muun loppumista, elämäntyylin, tai jalkojen asennon, ne ovat yhä samalla tavalla toistensa päällä.” Mutta kertojaan ei voi luottaa. Yhtäkkiä hän puhuukin taas ”hänestä”, ei ”minusta”. Sama se. ”On vaikea määrittää sitä pistettä missä muuttuu toiseksi, ja missä nojaa hetken muuhunkin kuin itseensä.” Niinpä niin, ”älä luota minuun mutta varo luopumasta minusta.”
(Ja tulihan se sieltä, kesken kaiken: ”Tai avaa tulen.” Ja heti perään: ”Joka yrittää kertoa valtavasta tarpeesta laajentua itsensä ulkopuolelle lyhyessä tarinassa tai nousta.”)
Teksti alkaa: ”Tätä on runous. Täytyy luottaa intuitioonsa, antautua virran vietäväksi.” Latteuden täytyy olla tarkoituksellista. Etenkin kun sitä seuraa tämä: ”Olen kuin kuka tahansa 15-vuotias, jolle on annettu liikaa aseita ja liian vähän ymmärrystä niiden käyttöön.” Teksti päättyy: ”Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja antaa mennä. Täytyy vain unohtaa typeryydet ja hakata maailmasta ilmat pihalle, tarkoitan että tunnen oloni kotoisaksi tässä.” Hmm.
Paluu minäkerrontaan. Seuraa tekstejä, sisäisiä monologeja joissa minä tekee havaintoja omasta pohtimisestaan. Kerta kerran jälkeen reaalimaailman jatkumo keskeytyy ja siirrytään tajunnan sivuraiteelle. Miten missään pääsee eteenpäin, kun on tämä mieli joka ajattelee syksyä ja heti siinä on monen syksyn viikot mielessä, se on niistä koottu. ”Puissa alkaa olla ohutta, pysyvän näköistä lunta mielessäni, hänen mielessään, tarkoitan, koska nyt kuvaan jotakin muuta katseeni ohi.” Näin runoilijaparan pää toimii. ”Ensin jokin nähdään jonkin läpi ja sitten sen luokse mennään.” Ja runoilijahan menee.
Katseen tai ajatuksen fokus liikkuu vikkelästi: ”Mutta ei, vaikka sade olisikin loppunut ei se tarkoita minkään muun loppumista, elämäntyylin, tai jalkojen asennon, ne ovat yhä samalla tavalla toistensa päällä.” Mutta kertojaan ei voi luottaa. Yhtäkkiä hän puhuukin taas ”hänestä”, ei ”minusta”. Sama se. ”On vaikea määrittää sitä pistettä missä muuttuu toiseksi, ja missä nojaa hetken muuhunkin kuin itseensä.” Niinpä niin, ”älä luota minuun mutta varo luopumasta minusta.”
(Ja tulihan se sieltä, kesken kaiken: ”Tai avaa tulen.” Ja heti perään: ”Joka yrittää kertoa valtavasta tarpeesta laajentua itsensä ulkopuolelle lyhyessä tarinassa tai nousta.”)
Teksti alkaa: ”Tätä on runous. Täytyy luottaa intuitioonsa, antautua virran vietäväksi.” Latteuden täytyy olla tarkoituksellista. Etenkin kun sitä seuraa tämä: ”Olen kuin kuka tahansa 15-vuotias, jolle on annettu liikaa aseita ja liian vähän ymmärrystä niiden käyttöön.” Teksti päättyy: ”Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja antaa mennä. Täytyy vain unohtaa typeryydet ja hakata maailmasta ilmat pihalle, tarkoitan että tunnen oloni kotoisaksi tässä.” Hmm.
7
Aggression leimahdus tulee yllättäen, vaikka siitä on tavallaan varoitettu teoksen nimessä. Arvelen sen olevan harkittua, julmaa, resignoitunutta pilaa. Toisaalta kukapa ei tuntisi ajoittaista voimattomuutta harjoittaessaan näitä ”heikkoja näppäilyjä”. Kirjoittaessaan osallistuu metamorfoosiin, jossa melkein mikä tahansa saattaa muuttua melkein miksi tahansa. Kirjoittaessaan (ja lukiessaan) saa varautua avaamaan luukkuja, joiden takaa löytyy sellaistakin mitä ei ole tilannut. Se on se lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä, alati läsnä oleva uhka tai mahdollisuus, joka muuttaa kaiken.
Toisaalla joku miettii: ”Kuinka voin saada aikaan hyvää.” Tai vakuuttaa olevansa ”viisas ja hyveellinen”. Tätä on runous, jonkinlaista mielenliikkeiden nollasummapeliä, jossa parhaatkin aikomukset päätyvät hirviöiden koristehöyheniksi. ”Voi näitä katkeria seurauksia.”
Aggression leimahdus tulee yllättäen, vaikka siitä on tavallaan varoitettu teoksen nimessä. Arvelen sen olevan harkittua, julmaa, resignoitunutta pilaa. Toisaalta kukapa ei tuntisi ajoittaista voimattomuutta harjoittaessaan näitä ”heikkoja näppäilyjä”. Kirjoittaessaan osallistuu metamorfoosiin, jossa melkein mikä tahansa saattaa muuttua melkein miksi tahansa. Kirjoittaessaan (ja lukiessaan) saa varautua avaamaan luukkuja, joiden takaa löytyy sellaistakin mitä ei ole tilannut. Se on se lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä, alati läsnä oleva uhka tai mahdollisuus, joka muuttaa kaiken.
Toisaalla joku miettii: ”Kuinka voin saada aikaan hyvää.” Tai vakuuttaa olevansa ”viisas ja hyveellinen”. Tätä on runous, jonkinlaista mielenliikkeiden nollasummapeliä, jossa parhaatkin aikomukset päätyvät hirviöiden koristehöyheniksi. ”Voi näitä katkeria seurauksia.”
8
Eräässä tekstissä Vähänen ottaa kuvauksen kohteeksi mitättömän lautavajan. Toteutus tuo mieleen Jouko Turkan Aiheita. Kirjailija suuntaa katseensa tai mielikuvituksensa johonkin ja alkaa kuvitella. Entä jos? Voimme yrittää kuvailla asioiden ja esineiden pintaa, mutta viimeistään siitä eteenpäin olemme huteralla pohjalla. Entä jos ikkunaton vaja kätkee sisuksiinsa huumekätkön? Entä jos? Mitä siitä seuraa? Vähäsen kuvitelma on jälleen tahallisen banaali eikä varsinaisesti johda mihinkään. ”Sillä ei ole muuta kerrottavaa. Se pitää salaisuutensa.”
Sama pätee Nadiaan, joka vierailee kolmessa peräkkäisessä runossa. Nadian voi kuvitella vaikka meren syvyyksiin, mutta rajansa kaikella. ”En voi nähdä hänen sisälleen”, Vähänen kirjoittaa, ”niin kuin en voi nähdä kenenkään sisälle.” Tartun tähän, koska teema on toistuva. Oma suvereniteettimme on kyseenalainen. ”Me sulaudumme toisiimme ja irtoamme toisistamme, mutta myös itsestämme.” Sitten Nadia katoaa. Hänet ”täytyy unohtaa”.
Eräässä tekstissä Vähänen ottaa kuvauksen kohteeksi mitättömän lautavajan. Toteutus tuo mieleen Jouko Turkan Aiheita. Kirjailija suuntaa katseensa tai mielikuvituksensa johonkin ja alkaa kuvitella. Entä jos? Voimme yrittää kuvailla asioiden ja esineiden pintaa, mutta viimeistään siitä eteenpäin olemme huteralla pohjalla. Entä jos ikkunaton vaja kätkee sisuksiinsa huumekätkön? Entä jos? Mitä siitä seuraa? Vähäsen kuvitelma on jälleen tahallisen banaali eikä varsinaisesti johda mihinkään. ”Sillä ei ole muuta kerrottavaa. Se pitää salaisuutensa.”
Sama pätee Nadiaan, joka vierailee kolmessa peräkkäisessä runossa. Nadian voi kuvitella vaikka meren syvyyksiin, mutta rajansa kaikella. ”En voi nähdä hänen sisälleen”, Vähänen kirjoittaa, ”niin kuin en voi nähdä kenenkään sisälle.” Tartun tähän, koska teema on toistuva. Oma suvereniteettimme on kyseenalainen. ”Me sulaudumme toisiimme ja irtoamme toisistamme, mutta myös itsestämme.” Sitten Nadia katoaa. Hänet ”täytyy unohtaa”.
9
Teoksen nimestä tuttu käskymuoto toistuu neljän lyhyen runon sarjassa, jossa kuvataan vanhoja kiinalaisia posliinimaljakkoja. Kuvan sanallista esittämistä tarkoittava ekfrasis on perinteikäs ja haastava muoto. Suosittelen – sitähän runojenkin kuvailu tavallaan on. Mutta kuvailun eteen sijoitettu kehotus (”katso”) on jo paksua huumoria, ja kuitenkin se luo jälleen uuden variantin Vähäsen toistuviin teemoihin. Miksi vaivautua kirjoittamaan ulos jotain, jonka voisi korvata kehotuksella mennä museoon tai kirjastoon. Tai lyhykäisellä kirjainjonolla KVG?
Sen sijaan Vähänen leikittelee hetken sanalla ”luksoriöösi”. Se ei ehkä ansaitsisi mainintaa edes tässä, mutta houkutus on liian suuri: hakukone ei tunne sanaa vielä, mutta pianpahan oppii tuntemaan. KVVG!
Teoksen nimestä tuttu käskymuoto toistuu neljän lyhyen runon sarjassa, jossa kuvataan vanhoja kiinalaisia posliinimaljakkoja. Kuvan sanallista esittämistä tarkoittava ekfrasis on perinteikäs ja haastava muoto. Suosittelen – sitähän runojenkin kuvailu tavallaan on. Mutta kuvailun eteen sijoitettu kehotus (”katso”) on jo paksua huumoria, ja kuitenkin se luo jälleen uuden variantin Vähäsen toistuviin teemoihin. Miksi vaivautua kirjoittamaan ulos jotain, jonka voisi korvata kehotuksella mennä museoon tai kirjastoon. Tai lyhykäisellä kirjainjonolla KVG?
Sen sijaan Vähänen leikittelee hetken sanalla ”luksoriöösi”. Se ei ehkä ansaitsisi mainintaa edes tässä, mutta houkutus on liian suuri: hakukone ei tunne sanaa vielä, mutta pianpahan oppii tuntemaan. KVVG!
10
Avaa tule ei sisällä sisällysluetteloa eikä sitä ole jaettu erillisiin osastoihin. Yksittäiset tekstit, joita on kuutisenkymmentä, ovat keskimäärin noin sivun pituisia, lyhyimmillään alle kymmenrivisiä ja pisimmilläänkin kolme tai neljä sivua. Teoksen rakenne ei toisin sanoen paljasta itseään helposti, mutta selvää tekstien jaksottumista siinä on havaittavissa, kuten edellä todetusta ilmenee.
Useimmiten nämä jaksot tai teeman variaatiot ovat muutaman tekstin pituisia. Kunkin teeman tultua tyhjennetyksi Vähänen (tai hänen monologia pitävä kertojansa) ottaa uutta vauhtia ja siirtyy eteenpäin. (Huomaan puhuvani välillä yksittäisistä ”teksteistä” tai ”runoista”, enkä aivan osaa päättää, onko kyseessä runojen, proosarunojen vai lyhyiden proosatekstien sarja tai kokoelma. En kuitenkaan pitäisi muotoseikkaa ratkaisevana; enemminkin puhuisin yhdestä kokonaisesta sanataideteoksesta, niin väljältä kuin se kuulostaakin.)
Tällainen muotoa pohdiskeleva välisoitto on sikäli välttämätön, että teoksen loppupuolelle sijoittuu laaja, kahdentoista peräkkäisen tekstin sarja, jonka yksittäiset tekstit noudattavat (yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta) muodollisesti samaa, kaikista muista teksteistä poikkeavaa kaavaa. Muodon kuvaus ei ole kaikkein helpoimpia, mutta yritetään – onhan se teoksen sisältämän tematiikankin kannalta oleellista.
Avaa tule ei sisällä sisällysluetteloa eikä sitä ole jaettu erillisiin osastoihin. Yksittäiset tekstit, joita on kuutisenkymmentä, ovat keskimäärin noin sivun pituisia, lyhyimmillään alle kymmenrivisiä ja pisimmilläänkin kolme tai neljä sivua. Teoksen rakenne ei toisin sanoen paljasta itseään helposti, mutta selvää tekstien jaksottumista siinä on havaittavissa, kuten edellä todetusta ilmenee.
Useimmiten nämä jaksot tai teeman variaatiot ovat muutaman tekstin pituisia. Kunkin teeman tultua tyhjennetyksi Vähänen (tai hänen monologia pitävä kertojansa) ottaa uutta vauhtia ja siirtyy eteenpäin. (Huomaan puhuvani välillä yksittäisistä ”teksteistä” tai ”runoista”, enkä aivan osaa päättää, onko kyseessä runojen, proosarunojen vai lyhyiden proosatekstien sarja tai kokoelma. En kuitenkaan pitäisi muotoseikkaa ratkaisevana; enemminkin puhuisin yhdestä kokonaisesta sanataideteoksesta, niin väljältä kuin se kuulostaakin.)
Tällainen muotoa pohdiskeleva välisoitto on sikäli välttämätön, että teoksen loppupuolelle sijoittuu laaja, kahdentoista peräkkäisen tekstin sarja, jonka yksittäiset tekstit noudattavat (yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta) muodollisesti samaa, kaikista muista teksteistä poikkeavaa kaavaa. Muodon kuvaus ei ole kaikkein helpoimpia, mutta yritetään – onhan se teoksen sisältämän tematiikankin kannalta oleellista.
11
Puheena olevan sarjan tekstit ovat kaksijakoisia. Ensin on vuorossa normaalia leipätekstiä kapeammaksi ladottu tekstinpätkä, jota seuraa toinen, normaalilevyinen. Molemmissa noudatetaan samaa periaatetta kuin koko teoksessa eli palstan vasen reuna on suora, kun taas oikea saa liehua vapaasti. Palstaleveyden lisäksi löytyy muitakin eroja. Ensinnäkin kapeammaksi ladottujen tekstilohkojen oikea reuna katkoo välillä sanoja mistä sattuu, kieliopin mukaista tavujakoa noudattamatta. Toiseksi niiden sisältämät lauseet ovat useimmiten vajaita, elliptisiä tai muulla tavoin lauseopin vastaisia, ikään kuin toisiinsa kuulumattomia tekstinpalasia olisi poimittu sieltä täältä, sisällöllisestä tai muodollisesta koherenssista välittämättä. Tämä on merkille pantavaa jo siksikin, että kaikkialla muualla, ja siis myös puheena olevassa sarjassa, Vähäsen lause on satunnaisia poikkeamia lukuun ottamatta syntaktisesti korrektia.
Mistä on kysymys? En keksi radikaalille poikkeamalle muuta selitystä tai funktiota kuin itsetarkoituksellinen tarve tuoda tekstiin vielä yksi uusi taso. Runojen puhuja yrittää kuvata, tulkita näkemäänsä, ihmisiä jotka toimivat kuten toimivat, tai esineitä jotka näyttävät maailmalle pintansa. Tekstien parissa puuhasteleva yrittää samaa teksteille, jotka toisinaan avaavat salojaan, toisinaan jäävät sirpaleisiksi ja käsittämättömiksi. Niidenkään tapauksessa ei aina tiedä, mitä lakeja ne noudattavat, saati miten niitä tulisi käsitellä. Toisinaan kirjailijan on vain antauduttava kuvattavansa edessä.
Vähänen: ”Jos pizzan päällä on rucolaa lopetan kaiken ja myönnän.” Ja sitten ”silmäni tuntuvat sumentuneilta enkä enää voi tuntea mitään niiden näkemää omakseni. Nämä harhat saavat minut kerta kerran jälkeen tolaltani, kieleni ei enää taivu niihin mestarillisuuksiin joihin se on joskus taipunut, sameat sanat virtaavat holtittomasti mustan tuhon hyökyjä vastaan.”
Avaa tule on paikoin lohduttoman synkkä kirja. Toivoa siinä esiintyy oikeastaan vain siinä mielessä, että puhuja ei lannistu, vaan ryhtyy, kaikesta huolimatta, aina uuteen yritykseen.
Puheena olevan sarjan tekstit ovat kaksijakoisia. Ensin on vuorossa normaalia leipätekstiä kapeammaksi ladottu tekstinpätkä, jota seuraa toinen, normaalilevyinen. Molemmissa noudatetaan samaa periaatetta kuin koko teoksessa eli palstan vasen reuna on suora, kun taas oikea saa liehua vapaasti. Palstaleveyden lisäksi löytyy muitakin eroja. Ensinnäkin kapeammaksi ladottujen tekstilohkojen oikea reuna katkoo välillä sanoja mistä sattuu, kieliopin mukaista tavujakoa noudattamatta. Toiseksi niiden sisältämät lauseet ovat useimmiten vajaita, elliptisiä tai muulla tavoin lauseopin vastaisia, ikään kuin toisiinsa kuulumattomia tekstinpalasia olisi poimittu sieltä täältä, sisällöllisestä tai muodollisesta koherenssista välittämättä. Tämä on merkille pantavaa jo siksikin, että kaikkialla muualla, ja siis myös puheena olevassa sarjassa, Vähäsen lause on satunnaisia poikkeamia lukuun ottamatta syntaktisesti korrektia.
Mistä on kysymys? En keksi radikaalille poikkeamalle muuta selitystä tai funktiota kuin itsetarkoituksellinen tarve tuoda tekstiin vielä yksi uusi taso. Runojen puhuja yrittää kuvata, tulkita näkemäänsä, ihmisiä jotka toimivat kuten toimivat, tai esineitä jotka näyttävät maailmalle pintansa. Tekstien parissa puuhasteleva yrittää samaa teksteille, jotka toisinaan avaavat salojaan, toisinaan jäävät sirpaleisiksi ja käsittämättömiksi. Niidenkään tapauksessa ei aina tiedä, mitä lakeja ne noudattavat, saati miten niitä tulisi käsitellä. Toisinaan kirjailijan on vain antauduttava kuvattavansa edessä.
Vähänen: ”Jos pizzan päällä on rucolaa lopetan kaiken ja myönnän.” Ja sitten ”silmäni tuntuvat sumentuneilta enkä enää voi tuntea mitään niiden näkemää omakseni. Nämä harhat saavat minut kerta kerran jälkeen tolaltani, kieleni ei enää taivu niihin mestarillisuuksiin joihin se on joskus taipunut, sameat sanat virtaavat holtittomasti mustan tuhon hyökyjä vastaan.”
Avaa tule on paikoin lohduttoman synkkä kirja. Toivoa siinä esiintyy oikeastaan vain siinä mielessä, että puhuja ei lannistu, vaan ryhtyy, kaikesta huolimatta, aina uuteen yritykseen.
12
Jokaisesta yksittäisestä tekstistä ei keksi sanottavaa, mikä on sekä turhauttavaa että lohdullista. Yksi sellainen on lyhyehkö, hiukan sekava ”mainosteksti” Land Roverista, ajoneuvosta, ”jonka sielu on tehty aavikoille ja vuorille”. En saa tekstiin otetta, mutta arvelen sen miinaksi tai syötiksi, johon astumalla tai tarttumalla saa huomata tehneensä virheen. On asioita, joiden ohi on vain mentävä, mielen takertumatta. Siihen vihjaisi myös seuraava, käsitteellinen teksti, jonka jokainen virke noudattaa samaa kaavaa: ”En näe hänen sisäänsä, mutta näen, että hän on…” Voiko runoilija luottaa aistiensa todistukseen, ja toisaalta, voiko lukija koskaan luottaa siihen, mitä runoilija hänelle päättää kertoa? Onko sanoilla muuta referenssiä kuin se, minkä ne sanakirjan mukaisesti nimeävät? Onko sanojen takana ”oikeaa” todellisuutta?
Kirjan viimeinen teksti on sen laajin, melkein neljä sivua. Teksti alkaa sanalla ”Isäni” ja heti toisella rivillä mainitaan myös ”äitini”, mikä luo tekstiin omaelämäkerrallista odotusta. Ensimmäisen virkkeen loppu kuitenkin osoittaa aloituksen pelkäksi hämäykseksi, sillä ”kaikki olivat kiireisiä kirjoittaessaan ja kuvatessaan omaa elämäänsä ja hengittäessään.” Mikä lukemassamme on kirjoitusta tai olevaisen kuvausta ja mikä siinä on ”hengitystä”, ”oikeaa” elämää? Tämä ero ei koskaan täysin selviä eikä sen ole tarpeenkaan selvitä, mutta se on asia johon on syytä yrittää kohdistaa huomionsa.
Kirjan viimeinen teksti on monessa mielessä sen avainteksti ja sitä tekisi mieli siteerata pitkään. Äidistä sanotaan: ”Hän halusi niin kovasti olla toinen ihminen että jo kauan ennen syntymääni yritti etsiä, itsepäisen romantisoivasti, joskus paikallaan seisoen ja uneksien, jotakin aivan toisenlaista kuin hän itse oli; ja hän alkoi käyttäytyä niin kuin joku toinen joka hän halusi olla; ja sitten hän oikeastaan muuttui ihmiseksi joka ei ollut vaikka muistikin kuka oli, äitini.” Mitä tämä on muuta kuin julmaa, hauskaa psykologisoinnin ivailua? Mutta jälleen kerran myös muistutus muistin ja havainnon epätarkkuudesta ja kuva runoilijasta valheiden, olettamusten ja epävarmojen aistimusten kirjaajana eli sepittäjänä.
Tämä on synkeä, toivoton kirja, ja Vähäsen relativismi olisi musertavaa, ellei se taittuisi lopussa. Kirja päättyy: ”Lyhyesti sanottuna: minulla on vaikeuksia sopeutua.” Vaikeuksia kyllä, muttei mahdotonta. Ja ennen kaikkea viesti on selvä: Ja minäkö sopeutuisin, pois se minusta!
On palattava teoksen nimeen, siihen mitä siinä ei lue. Siinähän ei sanota: Avaa ovi ja päästä minut sisään. Sen sijaan liikkeen suunta on päinvastainen: Avaa ovi ja astu ulos. Jos teoksen nimi toimii siihen johtavana avaimena, kyse on (lukijaan kohdistetusta) kehotuksesta jättää turvallinen asumus ja murtautua ulos maailmaan. Salaisuus – jos sellaista ylipäätään on – ei löydy pitäytymällä teoksen antamaan todistukseen vaan heittäytymällä omien havaintojensa varaan. Muistuu mieleen Paul Kleeltä omittu sitaatti, jonka Perec sijoitti Käyttöohjeensa esipuheen alkuun: ”Teoksessa silmä matkaa johdateltuja polkujaan.” Näin taiteessa – maailmassa olet omillasi.
Jokaisesta yksittäisestä tekstistä ei keksi sanottavaa, mikä on sekä turhauttavaa että lohdullista. Yksi sellainen on lyhyehkö, hiukan sekava ”mainosteksti” Land Roverista, ajoneuvosta, ”jonka sielu on tehty aavikoille ja vuorille”. En saa tekstiin otetta, mutta arvelen sen miinaksi tai syötiksi, johon astumalla tai tarttumalla saa huomata tehneensä virheen. On asioita, joiden ohi on vain mentävä, mielen takertumatta. Siihen vihjaisi myös seuraava, käsitteellinen teksti, jonka jokainen virke noudattaa samaa kaavaa: ”En näe hänen sisäänsä, mutta näen, että hän on…” Voiko runoilija luottaa aistiensa todistukseen, ja toisaalta, voiko lukija koskaan luottaa siihen, mitä runoilija hänelle päättää kertoa? Onko sanoilla muuta referenssiä kuin se, minkä ne sanakirjan mukaisesti nimeävät? Onko sanojen takana ”oikeaa” todellisuutta?
Kirjan viimeinen teksti on sen laajin, melkein neljä sivua. Teksti alkaa sanalla ”Isäni” ja heti toisella rivillä mainitaan myös ”äitini”, mikä luo tekstiin omaelämäkerrallista odotusta. Ensimmäisen virkkeen loppu kuitenkin osoittaa aloituksen pelkäksi hämäykseksi, sillä ”kaikki olivat kiireisiä kirjoittaessaan ja kuvatessaan omaa elämäänsä ja hengittäessään.” Mikä lukemassamme on kirjoitusta tai olevaisen kuvausta ja mikä siinä on ”hengitystä”, ”oikeaa” elämää? Tämä ero ei koskaan täysin selviä eikä sen ole tarpeenkaan selvitä, mutta se on asia johon on syytä yrittää kohdistaa huomionsa.
Kirjan viimeinen teksti on monessa mielessä sen avainteksti ja sitä tekisi mieli siteerata pitkään. Äidistä sanotaan: ”Hän halusi niin kovasti olla toinen ihminen että jo kauan ennen syntymääni yritti etsiä, itsepäisen romantisoivasti, joskus paikallaan seisoen ja uneksien, jotakin aivan toisenlaista kuin hän itse oli; ja hän alkoi käyttäytyä niin kuin joku toinen joka hän halusi olla; ja sitten hän oikeastaan muuttui ihmiseksi joka ei ollut vaikka muistikin kuka oli, äitini.” Mitä tämä on muuta kuin julmaa, hauskaa psykologisoinnin ivailua? Mutta jälleen kerran myös muistutus muistin ja havainnon epätarkkuudesta ja kuva runoilijasta valheiden, olettamusten ja epävarmojen aistimusten kirjaajana eli sepittäjänä.
Tämä on synkeä, toivoton kirja, ja Vähäsen relativismi olisi musertavaa, ellei se taittuisi lopussa. Kirja päättyy: ”Lyhyesti sanottuna: minulla on vaikeuksia sopeutua.” Vaikeuksia kyllä, muttei mahdotonta. Ja ennen kaikkea viesti on selvä: Ja minäkö sopeutuisin, pois se minusta!
On palattava teoksen nimeen, siihen mitä siinä ei lue. Siinähän ei sanota: Avaa ovi ja päästä minut sisään. Sen sijaan liikkeen suunta on päinvastainen: Avaa ovi ja astu ulos. Jos teoksen nimi toimii siihen johtavana avaimena, kyse on (lukijaan kohdistetusta) kehotuksesta jättää turvallinen asumus ja murtautua ulos maailmaan. Salaisuus – jos sellaista ylipäätään on – ei löydy pitäytymällä teoksen antamaan todistukseen vaan heittäytymällä omien havaintojensa varaan. Muistuu mieleen Paul Kleeltä omittu sitaatti, jonka Perec sijoitti Käyttöohjeensa esipuheen alkuun: ”Teoksessa silmä matkaa johdateltuja polkujaan.” Näin taiteessa – maailmassa olet omillasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti