12

Sinä ja minä ja Helena, kaikki nuo hullut kreikkalaiset!
Perhaps, in Malcolm X's words, she was a blue-eyed devil.

Puu on toimija, jolla on kaikki aika maailmassa.
Minä jään. Aina on jotain, jotain katsottavaa,

Kirvelee widhussani wiha, mädätköön siltä chulli.
ja ylempänä tähdet. Uudet. Kärsimyksen tähdet.

Tulkinta on epätoivoinen, eläytyvä, yksilöllinen.
Jäljellä on vain sävelten sarja ilman nuotteja, pisteitä,,,

Siihen päättyy kaksitoistaosainen kollaasi kuudesta Turun ja Helsingin kirjamessuilta hankkimastani teoksesta. Jälleen kerran tuli osoitetuksi, että runouden keinoin on mahdollista saavuttaa jotain erityistä.

11

Kielen pitäisi peittää omat silmänsä kun se puhuu,
olla kuollut ja loputtomiin tietää kaikki tähdet.

Keskiön ympärillä katseiden ruusu kukkii ja varisee.
Kuinka usein ja salaa kohtaat sen tragedian hetteen?

She called across the Seine, "It, it, it, come home."

Kuitenkin säilyy nimeni kalaisana kuin Kelttimeri.

Kuten tiedätte, impressionistit käyttelivät kolmea pistettä:
häränkieli tohveli pyhäinjäännös muurahai fossiili leväbarbie.

10

Runous on se paikka, jossa todellisuus koetaan:
kerjuukulho, erakkomaja, vuori, kuu.

En koskaan mennyt Troijaan, sinne meni pilvi.
"Does it always rain through November in Paris?"

"Kysykää tietäjiltä, jotka supisevat ja mumisevat."
Puut ovat puita, kukat kukkia, tuuli tuulemista.

Olen vieras täällä, mutta te puhutte mielettömiä.
"Pelkään, että minua purraan" vai "pelkään purevani"?

9

Aikojen alussa sivistin itseäni liikennemerkeillä,
kielellä joka olisi parempi pyyhkiä unohduksiin.

Tavoite on johtanut yksilajisten metsien monotoniaan.
Näin verestä tulee kiehtova semanttinen risteys.

Kumpi on parempi pitämään tulisia hiiliiä suussaan,
or burn, burn, burn, burn like yellow roman candles.

Lopulta kaikki on täynnä sisäisyyttä, merkitystä,
arvokas, vaan silti vain mitätön kaistale kaikkeutta.

8

Silloin korkealla yllämme naruja nostelee enkeli.
En minä. Ei se. Mutta ei myöskään ei-mitään.

Minäkin uskon, että tutustun itseeni vuodessa,
in this endless investgation she called 'bottom character'.

Troijaan meni pilvi, sanon. Se en ollut minä.
Luokseni laskeutuu Lyriel, harmaa kuin kyyhky.

Franz Kafkan ruumiskirstu on kummastakin päästä auki.
Ja Hygieialle sanotaan: "No niin, häivy siitä!"

7

Kun maailma oli luotu ja Kaikkivaltias levännyt,
sielu pääsi osalliseksi orgioista ja puhtaudesta.

Raaka päivänvalo paistoi ensi kerran lehtiin.
When will it end? When will it end?

Vapauden keinut! Kiihkon sukellukset, hypyt!
Ihmisen tehtävä on pysytellä maallisessa.

Hermione minä täällä, haloo haloo haloo haloo haloo,
ja vielä ihmettelette, miksi olen epätoivoinen.

6

Leijona puhuu petomaisia totuuksia käsittämättömästi
viedäkseen meiltä lehmän tai meidän tyttäremme.

Hieroglyfi joka tiivistää pelot ja haavan reunat,
joku, kuka vain, eräs henkilö, tietty henkilö, kuka?

Uni vie vaarallisiin maisemiin ja näkyihin,
missä näemme Kaiken ja itsemme Kaikessa. 

Yet, I was working with a strange intuition.
Kirja, viiniä, ikkunassa kuu, kuulaasti kuu.

5

Runo irtautui puheesta ja levitti siipensä sivuilla,
ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei.

Vaan kuten näette ja voitte kuvitella,
tässä minä siitä huolimatta olen.

Maailmassa on yhä vähemmän käsin tehtyä,
ja siksi se asettuu aivoihin quer -- poikittain.

Gertrude Stein was absent but there.
Where? America.

4

Nyhtää sammalta ja haistelee siinä syksyä,
ottaa viiksiensä ja lornjettinsa avulla hevosten paikan.

Without mincing words, you don't know how to live.
Sama se, tekojani en ole tehnyt, kärsinyt ne olen.

Mutta minua auttaa ilmatasku nimeltä rakkaus:
halu, piste, on aina Toisen, iso T, halua.

Voin yrittää katsella, kun pudotat käpyjäsi
silloin korkealla yllämme naruja nostelee enkeli.

3

I had lost it. Who was Gertrude Stein?
Immigrant hair. What do words mean?

Lumottu maailma saa odottaa,
nyt ja aina, toiseen kertaan, toiseen kertaan.

On kultasormussilmä, minua kiusannut
yliannostus, kooma, Salmenniemi.

Viimeisenä kaulushaikara, minulle pelkkä ääni,
Kafka toisinpäin, ja ja ja,

2

Ja yö, ja yö, kun kaikkeutta uhkuva tuuli
lopetti puheen kuin seinään.

Naisella on kaikki ja otat siitä vähän,
huhuja kauneudesta.

En ole taiteilija, mutta minulla on kukkamuisti,
yhteys johonkin toiseen.

En ole ajatusten mies, menet minulle veriin,
tämä huone ja kevät.

Lukeminen ja kirjoitus

Tein kymmenkunta hankintaa Turun ja Helsingin kirjamessuilta lokakuussa 2026. Ryhdyin lukemaan teoksia limittäin ja lomittain ja päätin kokeilla, millaisen kokeellisen, runomuotoisen kollaasikritiikin kokemuksesta saisi aikaiseksi. Tässä kollaasissa käytän kuutta teosta:

Anne Carson, Troijan Norma Jeane Baker (Poesia)
Jouni Inkala, Elinilmoitus (Siltala)
Julia Kristeva, Kauhun vuosi (Tutkijaliitto)
Deborah Levy, My Year in Paris with Gertrude Stein (Hamish Hamilton)
Vesa Rantama, Runominän vuosi (Siltala)
Rainer Maria Rilke, Duinon elegiat (Poesia)

1

Lukeminen ja kirjoitus ovat lopulta sama asia:
valtion, kielen, minuuden ja jumalien rakentamista.

Saa nähdä mitä siihen sanoo kolhiintunut huuliharppu,
joka vaivalloisena odottaa yksinäistä sydäntä.

Joko tuntuu sekavalta? En minä. Ei se.
Jokin asia jota en edes tunnista asiaksi.

Sana, kuvajainen, psykedeeli, simulakrumi.
Älä kerro enempää tähän, ethän?

Paluu vinyyliin

Katoavaisuuden erityispiirteisiin kuuluu, että se julkaistaan 150 kappaleen rajattuna painoksena. (Suomen rajallisia markkinoita ajatellen kappalemäärä on varsin toiveikas.)  Jokainen teoskappale on myös uniikki. Tämä yksilöllisyys kuvataan takaliepeessä seuraavasti: "Tämän kirjan sisäkansiin on käytetty MAAILMANTAIDE-tietokirjan (Tammi 1967) osien Varhaiskristillinen taide sekä Keskiajan taide sisuksia." (Virkkeen suora siteeraaminen oli helpompaa kuin sen referoiminen.) Käytetystä metodista johtuen jokaisen niteen kannen sisäpuoli on erilainen ja myös ulkopuolessa on pieniä, tuskin havaittavia eroavaisuuksia. Tämä yksilöllisyys on sekä triviaa että merkityksellistä. Kirjapainon keinon monistetut analogiset teoskappaleet eivät tarkkaan ottaen ole toistensa täydellisiä kopioita, vaan paperin laadusta ja painojäljestä johtuen eroja on loputtomasti. Katoavaisuus korostaa tätä piirrettä erityisellä tavallaan. Se mitä luemme ja katselemme ei ole koskaan täysin sama. Digitaalisuus hämmensi hetken asetelmaa, mutta Bokehin toiminta kertoo, että ehkä paluu "vinyyliaikaan" on käsillä (pun intended).

Muoto vai sisältö?

    Me emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat, 
    vaan sellaisina kuin itse olemme.

Kursivoitu tekstinpätkä ei paljasta lähdettään, mutta valaisee teoksen konseptia. Katsotaan, tehdään havainto, mietitään. Rakastan tällaista käsitteellisyyttä. Luodaan periaate ja ryhdytään noudattamaan sitä. Asioilla ei ole yhtä oikeaa ratkaisua tai totuutta, vaan materiaali ja sen tarkkailu alkavat tuottaa itsessään merkityksiä. Entä jos asiat ja ilmiöt eivät olekaan kaavamaisia ja yksinkertaisia tai moniulotteisia ja mutkikkaita? Sen sijaan jonkinlaisen poeettisen epätarkkuusperiaatteen mukaan maailmasta tunnistaa kerralla vain joko muodon tai sisällön, ilmaisun tai merkityksen, ei molempia? Ymmärrys saattaa vallita välähdyksenomaisesti, mutta sitten taas katoavaisuus voittaa. Sitä hetkeä varten on runous.

 

Memento mori

Teoksen tekstit pohdiskelevat kuvien ja erityisesti katolisen perinteen kysymyksiä. Johdantona toimii latinanakielinen motto Ubi sunt qui ante nos fuerunt. Koskenniemen jäljiltä kysymys on kääntynyt muotoon: Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,/ jotk' oli ennen meitä? Puhe on ihmistä ravisuttavasta arvoituksesta, jota Salmela pohti jo teoksessaan Vanitas (2012). Memento mori, muistutus kuolevaisuudesta ja katoavaisuudesta on askarruttanut ihmistä halki vuosituhanten.

Yksityiskohtien arvoitus

Teokseen painetut kuvat on otettu tutuissa kaupungeissa: Venetsia, Padova, Ravenna, Firenze, Assisi, Napoli ja Palermo. Teoksia tai niiden tekijöitä ei ole nimetty, eikä lähteiden tunnistaminen ole tässä tapauksessa olennaista. Teos ei ole kuva-arvoitus, jossa pyrkimyksenä on tehtävän ratkaiseminen. Teosten yksityiskohdat johdattavat katsojan ja samalla lukijan katsomaan ja havainnoimaan kuvia ja kulttuurin tasoja totutusta poikkeavalla tavalla. Selitystä ei tarjota myöskään sille, miksi kuvat on painettu kirjaan sekä värillisinä että mustavalkoisina. Koska kyse ei ole taidekirjasta ja kokonaisten reproduktioiden esittämisestä, pääpaino on yksityiskohtien "sisällössä". Mitä taiteilija on oikeasti kuvallaan tarkoittanut? Miten maalauksen jokin yksityiskohta liittyy kokonaisuuteen? Tai miten meidän tulee suhtautua maalipinnan rapaistumisesta aiheutuviin aukkoihin tai puutteisiin? 

Kaksi kuvaa

Aki Salmelan uusin teos Katoavaisuus on monessa mielessä erityinen teos. Tekstin lisäksi siinä on kymmenittäin kuvia, joista jokainen on painettu kirjaan kahteen kertaan, värillisenä ja mustavalkoisena. En ryhdy vielä esittämään tulkintoja tästä ominaisuudesta, sillä ryhdyin selaamaan teosta vasta muutama minuutti sitten. Kuvat on otettu Salmelan Italian-matkoilla vuosina 2021-2025, ja ne esittävät tietoisesti rajattuja yksityiskohtia vanhasta, usein renessanssiajan taiteesta. Tästä johtuen kuvat eivät ole vain taideteosten reproduktioita, vaan tarkkaan harkittuja ja rajattuja dokumentteja runoilijan havainnoista. Ja kustakin havainnosta on siis kaksi todistetta, mustavalkea ja nelivärinen, ja seassa muistikirjaan kirjautuneita pohdintoja ihmisen katoavaisuudesta. Italian kaltaisessa maassa katoliseen perinteeseen ei voi olla törmäämättä, ja tätä piirrettä teos kaiuttaa nimeään myöten.

Belles lettres

Täten pohtii ja teoretisoi, mutta on myös itsessään vähintään teoksehko. Lajityyppiä on vaikea määritellä yksiselitteisesti, joten ehkä kutsumme sen tekijöitä belletristeiksi. Luemme teosta, jonka muoto on sisäisesti, ei ulkoisesti määrittynyttä. Kuten teoksen nimikin sanoo, tekijät ovat enemmän kiinnostuneita siitä miten kuin mitä. "Tällaisen teoksen ääressä lukijakin on ottamassa asiasta selvää ja osallistumassa tuotantoon, ei vain ottamassa sitä vastaan." Merkitsen virkkeen sitaatiksi, mutta en ilmoita sen lähdettä, jotta huomio kiinnittyy henkilön sijasta asiaan. Pääasia on se mitä sinäkin teet juuri nyt: tekijä jotain jotain, lukija jotain jotain. Humba humba tätärä ja Humba, humba, tätärä. Hyvää taiteiden yötä!

Ei tämä vaan täten

BFT:n teksti on niin tiivistä ja niukasti itseään perustelevaa, että sen kuvailu ja referointi perinteisin keinoin on miltei mahdotonta. Kaikki on oikeastaan sanottu jo vihkosen nimessä. Ei tämä vaan täten. Runous on lajityyppi, jossa sanottava syntyy keinojen ja toteutuman, ei välitettävän sanottavan kautta. Täten siis: 

Runous tunnistetaan usein siloin, kun sitä ei tunnisteta mhinkään muuhun luokkaan kuuluvaksi.

Tämä on jo sellaisenaan radikaali oivallus. Mutta ei siinä kaikki, sillä tekijöiden mukaan näitä luokkia on yhä enemmän. Juuriin menevä pohdinta jatkuu:

Tämä muutos tarkoittaa, että myös niiden poismaalaama alue, toisin sanoen runous, muuttuu.

Tämä ei niinkään tarkoita, että lajityyppien moninaisuus olisi huono asia. mutta se korostaa runouden erityisyyttä. Runous on laji, joka ei ole korvattavissa millään muulla. 

Tekstin mahdollisuudet

Seuraava BFT:n yksittäinen rivi kaiuttaa Derridan kuuluisaa väitettä, jonka mukaan "tekstin ulkopuolella ei ole mitään",  Heidän muunnelmansa ja edelleen kehittelynsä ajatuksesta kuuluu:

Sillä jos kieli on, kuten sanotaan, kaikki mitä on, antaa muoto tuolle kielelle mahdollisuuden olla muutakin kuin kaikki mitä on.

Tämä on radikaali ehdotus. Derrida siis esitti, että todellisuuden kohtaamiseen ja sen pohtimiseen tarvitaan kieltä. Vihkolaiset sen sijaan visioivat. että keskittymällä kielen sisällön sijaan sen muotoon pääsemme kehityksessä eteenpäin. Uusien ajatusten löytämiseksi meidän on annettava kielelle uusia tilaisuuksia tuottamalla ja kokeilemalla uusia muotoja. Salatietoa kerta kaikkiaan!