Markku Into: Haikuvia. WSOY 2018.

Runous on suurimmaksi osaksi tyhjää tilaa. Tämä käy ilmi, kun katsoo painettua sivua tarkasti. Tyhjää, valkoista tilaa on kirjainten, sanojen ja rivien välissä, marginaaleissa, tyhjillä tai melkein tyhjillä sivuilla. Harvemmin tyhjällä tilalla on yhtä paljon ja yhtä aikaa niin ladattua ja ilmaan haihtuvaa merkitystä kuin Markku Innon postuumissa kokoelmassa. Sen jälkeen kun runot ovat loppuneet ja saatesanat on sanottu ja sisällys lueteltu, seuraa seitsemän tyhjää lehteä, melkein kokonainen arkki. Runous jatkuu. Into on sanellut runonsa kuoleman portilla. Aikaa epäolennaisuuksiin ei ole nyt, niin kuin ei ole runoilijalla muutenkaan. Osa kirjoituksesta on ja jää aina luonnosmaiseksi. Osa tarvitsee sivun alalaitaan nootin, kommenttiraidan taikka rimpsun, kuten Henriikka sanoisi. Juuri mikään ei ilmaannu yksinään. Ihmeellistä on herätä silkkaan todellisuuteen. Runous on ihmettelyä, kertovat pienet hohtavat sateen huuhtomat / mustat kivet keskiyöllä. Mihin täältä pääsisi:

Käteni on kummallinen karahka.
Tahtoisin huitoa maailmaa.
En tiedä missä se on.