Susinukke Kosola: Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana. 2018.

1
Miten vähän tai miten paljon tarvitaan, että teos peittyy näkyvistä? Varistolla on konsepti, tai oikeastaan useampikin konsepti, joka riittää häivyttämään teoksen tai naamioimaan sen lukijan totunnaiselta katseelta. Lähtökohta on radikaali. Kuten kirjan esilehdillä on ilmoitettu, sitä saa käyttää ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Sama asia kieltomuodossa ilmaistuna tarkoittaisi, että teosta ei saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin. Toisaalla kerrotun konseptin mukaan teos ei näin ollen ole ostettavissa. Sen saa omakseen, jos 1) tunnustaa jotain tai ainakin kirjoittaa tekijälle tunnustuksen mallia tai trooppia noudattavan tekstinpätkän ja 2) luovuttaa tämän anonyymin tekstin tekijän edelleen käytettäväksi. Nämä teoksen "hankkimista" edellyttävät periaatteet olen kirjannut tähän ulkomuistista. Jos tarkistuksen jälkeen niissä ilmenee puutteita tai muuta huomatuttamista, palaan asiaan. Tässä riittää, kun todetaan vielä toistamiseen, että jo ennen kuin sanaakaan varsinaisesta teoksesta on luettu, se "rikkoo"  ison liudan kirjallisuuden ja "kirja-alan" sopimuksia ja käytänteitä. Eihän sillä ole edes kustantajaa tai ISBN-numeroa. Varisto kieltäytyy osallistumasta siihen sovinnaiseen lähtöolettamaan ja tuotannolliseen ketjuun, jossa teokset luodaan ja niistä valmistetaan kirjapainossa teoskappaleita kirjakaupoissa edelleen myytäväksi. Tilanne on loistavan mieletön: kuulet kirjasta kaverilta tai somesta, menet valikoituun kirjakauppaan ja ilmoitat haluavasi Variston itsellesi. Ja mikäli suostut edellä lueteltuihin ehtoihin, kirjakauppias luovuttaa sen sinulle ilmaiseksi. Onhan se aivan ennenkuulumatonta. Itselläni hankintaperiaatteen tajuamiseen meni pitkä tovi. Pitelin teosta kädessäni ja nyökyttelin sen konseptille kahdessa tai kolmessa eri kirjakaupassa, ennen kuin tajusin, että sen sisältämä lupaus ja velvoite voisivat koskea myös minua. Tämä on niin hienoa. Osoitus taiteen ja kaupallisuuden teeskennellystä ja kieroutuneesta rakkausliitosta. Pakko käydä välillä kaupassa asioilla.

2
Kyseessä on siis ilmainen muttei vastikkeeton teos; transaktiossa ei liiku rahaa, vaan jotain ihan muuta ["tekstiä" ja "tekstiä" tai "teksti" "tekstistä"]. Kaltaisia vaan ei identtisiä on ollut ennenkin. Paavo Haavikko julkaisi 1984 runoteoksen After the Deadline "pöyristyttävästi" ilman virallista statusta eli ISBN-numeroa, eikä sitä voinut ostaa tai myydä missään, sen sijaan tekijä jakoi painoksen ystävilleen ja sidosryhmiensä edustajille. (Teos julkaistiin osana Haavikon koottuja vasta 1992.) Muistikuvani mukaan Roi Vaara "kauppasi" joskus 90-luvulla konseptualistista teostaan, jonka hinnan ostaja sai itse määritellä. Teos koostui pankkisiirtolomakkeesta, jolla maksaja ilmoitti siirtäneensä haluamansa summan "tekijän" eli Vaaran tilille. Normaalista käytännöstä poiketen teosta ei näin ollen signeerannut tekijä vaan teoksen ostanut asiakas. Tällä vuosikymmenellä Juha Rautio on tarjonnut obskuureja pienpainatteitaan niitä haluaville tekijän kanssa nautitun ulottuopin "hinnalla". Jotkut jakavat tarvepainatteena julkaistun teoksensa pdf-tiedostona ilmaiseksi; tämä on käytäntönä esimerkiksi monien Osuuskunta Poesian julkaisemien teosten tapauksessa. Kuka pitää lukua yksityisesti kädestä käteen jaettavista taiteilijakirjoista, visuaalisten runojen originaaleista ja muusta kaupallisen liiketoiminnan ulkopuolella liikkuvasta efemerasta. Variston konseptiin kuuluu tieto tekijän taannoin saamasta muutaman tonnin rahapalkinnosta. Kun tekijä ei heti keksinyt rahoille käyttöä, hän talletti ne myöhempiä aikoja varten. Kun se tarve sitten tuli, Kosola laati sunnitelman "ilmaiseksi" jaettavasta runoteoksesta, ja tässä sitä nyt ollaan. Tällekään en heti keksi suoraa esikuvaa, mutta jotain kuitenkin. Bruno K. Öijer sai esikoisteoksestaan jonkun palkinnon 1973 ja antoi sen pois jakamalla viiden kruunun seteleitä ohikulkijoille Tukholman maanalaisessa. Skandaali oli valmis. Rahaan ja seteleihin liittyy myös Eino Santasen projekti, jonka ilmentymiä nähtiin viimeksi 2017 teoksessa Yleisö. Öijerin teos oli niemltään Sång for anarkismen. Kannattaa varoa, mitä palkitsee.

3
Varisto on kirjoitettu käsin; sen käsikirjoitus, tai ainakin sen viimeinen versio, on tekstattu kahdella ohuella,  erivärisellä tussilla, ja julkaistu teos on tuon "käsikirjoituksen" faksimile. Tussien värit ovat anarkistilipun värit punainen ja musta. Ratkaisussa on raisamarjamäkityylistä punk-henkeä, jos tällainen setä-positiosta lausuttu määritelmä sallitaan: teen kaiken tämän melkein itse, koska en halua osallistua "järjestelmään". Nimi on lainassa geneeriseltä vantaalaislähiöltä, mutta siinä on myös kaikuja sanoista "virasto" ja "varasto", edellinen jäynällä ja jälkimmäinen ehkä Arto Salmisen hiljaisella suostumuksella. Nämä vaan nyt tulevat mieleen. Toisaalta myös teoksen "runot" latelevat vastauksia "puhujansa" toistuvasti esitettämään, "tarkoitusta" penäävään kysymykseen. Vastaukset ja niiden luetteloimisen tapa tuovat mieleen Johannes Ekholmin (ja hänen "sukupolvensa") aikaa ja yhteiskuntaa koskevat analyysit ja elämäntunnot romaanissa Rakkaus niinku ja näytelmässä Kaspar Hauser. Populaarikulttuuriviittaukset lentelevät sakeana, niin kuin ne moniaalla lentelevät. Runouteen tulevat ikuistetuiksi niin Budapestin homobaarien panoaraamapisuraarit, PewDiePie, iKaffe kuin Seppo Taalasmaan hoitamaton masennus. Tämä ei ole pilkkaa eikä moite. Välttelen ryhtymästä argumentoimaan "tekstin" tai "runojen" sanomisen ja sisällön kanssa. Ihastelen mieluummin teoksen elettä, teosta eleenä, joka on takakansitekstin mukaan inhoromanttinen ja ? ? ja.