Itselläni on aika ajoin häivähtävä mielihalu heittää kaikki nämä vaikeat, kompleksiset sanat ja niiden vielä vaikeammat, vielä kompleksisemmat yhdistelmät – ja ryhtyä jonkin sortin minimalistiksi. Asetella muotopuhtaita, itsessään ristiriidattomia esineitä jonkun neutraalin pinnan päälle ja katsoa, millaisen tilan ne ympäristössään ottavat ja millaisia suhteita ne siinä luovat. Toistaa ja varioida loputtomiin jotain hyvin yksinkertaista ja kaikesta psykologisoinnista karsittua teemaa – vaikkapa vain vettä, ilmaa tai valoa materiaalina hyväksi käyttäen. Perusjuttuja, siis. Arvelen, etten ole mielihalussani yksin; melkein runoilija kuin runoilija näyttäisi olevan kiinnostunut myös sellaisista taiteista, joissa muotojen maailma asettuu kirjalliseen ilmaisuun melkein väistämättä kuuluvan sisällöllisen painolastin, merkityksen, tarinan ja ajatuksen tuottamisen edelle. Saisipa antaa värin (tai oikeastaan maalin) ilmentää itseään! Saisipa veistää ilmaa leikkaavia pintoja! Saisipa ilmentää painoa tai liikettä! Saisipa antaa kahden soinnun törmätä toisiinsa! Noin vain, tyhjästä!
Samansuuntaisia haaveita tai mieltymyksiä olen ollut havaitsevinani myös Aki Salmelan tuotannossa, sekä omassa että siinä mitä hän on toisilta suomeksi kääntänyt. Hänelle ja hänen kaltaisilleen runous on ainesta, joka ilmentää paremminkin itseään kuin runoilijan siihen lataamaa viestiä. Samaan aikaan Salmelalla (ja hänen kaltaisillaan) on halu tehdä tiettäväksi tämä ero, ilmaista poetiikkansa, jos niin voidaan sanoa. Salmelan esikoiskokoelmassa Sanomattomia lehtiä (2004) tätä poetiikkaa kuvasi Lyn Hejinianilta lainattu motto: ”Language discovers what one might know.” Uudessa kokoelmassa saman paikan ottaa (myöhemmin hiukan varioitu) teesi:
Runoilija niin kuin filosofi
ei tutki todellisuutta vaan merkityksiä
joita todellisuus meissä muodostaa.
Ikään kuin poetiikkansa vahvistukseksi Salmela avaa kokoelmansa proosamuotoisella sarjalla, jolla on paljon puhuva nimi, ”Esineitä”. Yksi sarjan runoista on, kuinka ollakaan, nimeltään ”Kivi”. Runo pohtii kiven muotoa ja olemusta, sitä millaisena sen aistimme ja toisaalta sitä, mitä se itsessään on. ”Minun puolestani kivi saa olla kivi”, Salmela kirjoittaa, mutta tarjoaa myös toista mahdollisuutta: ”Tämä on kivi jos sinä tahdot niin.” Tässä on siirrytty taiteen ja siihen liitetyn tulkinnan alueelle. Mutta se, että lukija alkaa nähdä kivessä piileviä mahdollisuuksia ja käytäntöön siirrettäviä ominaisuuksia, ei vie kiveltä sen ominta olemusta. Vaikka esitämme kysymyksen miksi, kivi on ”yhä vain kivi” ja olisi väärin sanoa, että se ”jotain muuta kuin on”.
Tällainen filosofointi on päälle liimattua ja joidenkin mielestä varmaan turhaakin, mutta pidän sitä perusteltuna. Se on runoilijan puumerkki tässä ajassa ja tässä paikassa. Älkää tulko väittämään, etten varoittanut ajoissa! Ja ennen muuta ensimmäinen osasto toimii muistuttajana, kun siirrytään eteenpäin, ”varsinaisiin” runoihin. Älkää lukeko runojeni ”kiviin” yhtään sen enempää (tai vähempää) kuin siihen kiveen, joka on ”vain kivi”. Tai jos luette, omapahan on asianne, minä vain asettelen niitä tähän paperille tutkiakseni millaisia merkityksiä ne meissä muodostavat.
2
Salmela avaa kokoelmansa kieli poskessa, latteuksien latteudella. ”Esineiden” ensimmäinen runo ”Puu” alkaa: ”Päivät putoilevat elämän puusta kuin kuivat lehdet.” Eli ikivanha metafora yhdistettynä tylsääkin tylsempään vertaukseen. Näin Salmela ikään kuin haastaa duchampilaisen avantgarden perusoivalluksen: rivi, joka kenen tahansa aloittelevan kirjoittajan tekstissä joutuisi kouluttajan punakynän alle, alkaa hohtaa outoa, häkellyttävää valoa esiintyessään runoilijalla, joka on kääntänyt suomeksi 1900-luvun klassikkoja Steinista Ashberyyn. Se on kuin istuttaisi pisuaarin tai minkä tahansa muun arkisen artefaktin keskelle puhtoista taidegalleriaa, ylipäänsä toisenlaisin odotuksin ja konventioin ladattuun ympäristöön. Tässä täytyy olla kyse jostain muusta kuin siitä mitä lause itsessään sanoo. Lause kuulostaa ”runolliselta”, mutta näin esitettynä se vain vahvistaa käsitystä siitä, ettei mitään ”itsessään runollista” ole olemassakaan. Kaikki riippuu kehyksestä, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin matkaa vertausta kehiteltyään Salmela kysyykin, mitä tällaisista kuvista ja vertauksista tulisi ajatella, ja päättää sitten runonsa: ”Mitä tulisi ajatella näistä kysymyksistä, joita tuskin kuullaan lehtien havinalta?”
Koko ensimmäinen osasto on tämän teeman kehittelyä (jatkuakseen kyllä myöhemminkin, esimerkiksi kolmannessa osastossa nimeltään ”Toisia esineitä”). Tartun kuitenkin vielä hetkeksi edeltävän sitaatin viimeiseen sanapariin. Tulkitsen sen suorasukaisesti: ”lehtien havina” on sitä mitä me runoutena luemme, tätä sanojen, kuvien ja äänteiden leikkiä, joka kuitenkin peittää alleen runouden ”varsinaiset, suuret kysymykset”, ne mottorunossakin mainitut merkitykset, joita todellisuus (runoitse) meissä muodostaa. Tämä ajatus ei karkaa koskaan kovin kauas, ei edes silloin kuin Salmela ikään kuin leikkiäkseen matkii tahallisen poeettista ilmaisua (loputtomilla vertauksilla ja runokuvilla ladattuna, tietysti). Yksi avainsanoista on ”uskottelu”, joka verbimuodossa toistuu useamman kerran osaston viimeisessä runossa. Sen lisäksi, että runoilija viipaloi, määrittää ja rajaa todellisuutta runokuviinsa, hän ei voi olla kysymättä, kuka on se joka hyväksyy nämä kuvat annettuna tai ”kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja”.
Kakkososastossa moodi muuttuu. Osasto on nimeltään ”Liikkuva mieli”, ja samaa nimeä kantaa myös sen avausruno. Sen, niin kuin tietysti minkä tahansa runon, lukemiseen voi käyttää useampaa mittakaavaa. Kaukaa katsoen kyseessä on neljättä sivua pitkä, paririveiksi jaettu teksti, joka muotonsa puolesta luo tiettyjä (narratiivisia) odotuksia. Hiukan lähempää tarkastellen runosta erottuu kursiivilla painettuja rivejä, joista osa on vieraskielisiä. Välimerkkejä on harvassa; pisteitä ei esiinny ainuttakaan, sen sijaan yksi puolipiste. Kysymyslauseet päättyvät kysymysmerkkiin. Uuden lauseen alku on merkitty isolla alkukirjaimella, ja valtaosa runon riveistä onkin yhden lauseen mittaisia. Muutaman kerran virke kuitenkin jatkuu toiselle riville tai jopa seuraavaan paririviin.
Tähtäystä tiukennettaessa selviää muita asioita. Runo alkaa kursivoidulla motolla, joka on peräisin E. M. Cioranilta. Poikkeavalla tekstityypillä merkityistä seuraava on italiankielinen sitaatti Leopardilta (mikä saa epäilemään, että myös muut kursivoidut tekstinkohdat ovat sitaatteja tai ainakin sellaisiksi miellettäviä). Kursivoitua italiaa on myös huudahdus Luca fa presto! joka on italialaisesta barokkimaalarista Luca Giordanosta käytetty lempinimi ja jolla viitattiin hänen tapaansa työskennellä nopeasti. Samankaltainen on myös ranskankielinen, naurettaviin sankareihin viittaava huudahdus. Sen sijaan suomenkieliset kursivoidut rivit jäävät referenssiltään epäselviksi, mutta ne kuulostavat esteettis-filosofiselta pohdinnalta.
Edellä todettu on tietysti viivytystaktiikkaa. ”Liikkuva mieli” (ja nyt puhun myös osaston kahdesta muusta, säkeisiin jaetusta runosta) on näennäisen selkeästä ilmiasustaan huolimatta sekä sisällöltään että muodoltaan niin moniaineksinen ja fragmentaarinen, että sen lähempi tarkastelu johtaa helposti suurin hankaluuksiin. Toisaalta runon muotoa koskevalla, naurettavuuksiin asti yksityiskohtaisella kuvailulla on puolensa. Se on vähän niin kuin kirjoittaisi sateenvarjon tai ydinvoimalan käyttöoppaan. Rakenteen ymmärtäminen on funktion ymmärtämistä. Rakenne on sisältöä. Näin liikkuva mieli toimii, kun runoilija sen päästää irti.
Metodi poikkeaa edellisen osaston äärimmäisen keskitetystä ja keskittyneestä, yhden asian tai yhden teeman pohdiskelusta. Edellisen suunta on supistuva, jälkimmäisen laajentuva. Edellinen oli lähempänä teoriaa, jälkimmäinen käytäntöä. ”Liikkuvan mielen” runojen kuvailuun sopii englanninkielinen sanapari ”about” ja ”of” (joihin törmäsin äskettäin Ashberyn runoutta koskevassa artikkelissa ja joiden käyttökelpoisuudesta sain vahvistuksen myös Salmelalta). Kun Salmela kirjoittaa runoa, ne eivät kerro jostakin (they are not about something). Sen sijaan niistä voidaan sanoa, että ne on tehty jostakin (they are made of something). Määritelmä korostaa runojen materiaaliluonnetta. Salmela rakentaa runonsa erilaisista, hyvinkin heterogeenisista aineksista. Sen sijaan, että runot kuvaisivat oletettua, ulkopuolista kohdetta, ne kuvaavat paremminkin itseään, omaa kielellistä olemistaan ja toimintaansa. Runo itsessään on ”liikkuva mieli”, ei kuvaus siitä.
Tällainen runon muotoa, tekotapaa ja olemusta koskeva pohdiskelu kertoo tietysti yhtä paljon runon lukijasta ja hänen lukutavastaan kuin puheena olevasta runosta itsestään. Periaatteessa mitä tahansa runoa voi lukea sen omasta materiaalisuudesta käsin, pyrkimättä ensisijaisesti selvittämään, mitä se ajatuksen tasolla yrittää sanoa. Niin tai näin, onnistunut runo ei ole referoitavissa ”toisin sanoin”, se ei ole tehtävä johon on olemassa jokin kirjoittajan kätkemä yksi ja ainoa oikea ratkaisu. Runo on tekijänsä luomus: oma kielellinen entiteetti, sananmukaisesti itsenäinen teos, uusi ja ainutkertainen kappale todellisuutta – ei jonkun sitä edeltävän asian tai idean piraattikopio tai toiseen formaattiin siirretty, toista mediumia käyttävä analoginen valos alkuperäisestä.
Siispä kysymme, mistä on kyse, kun tässä ajassa elävä runoilija siteeraa kaksisataa vuotta sitten eläneen kollegansa runoa, jossa myyttiseen aikaan sijoittuva paimen kysyy: ”Kuu, mitä taivaalla teet? sano mitä, / kuu hiljainen ja tyyni?” Yksinkertainen vastaus kysymykseemme on, että Salmela vastaa siihen runollaan, epäsuorasti. Kuu itse ei tietenkään pysty vastaamaan sille esitettyyn kysymykseen. Ei edes Leopardin tarjoamalla vastauksella ole merkitystä. Huomionarvoista on ainoastaan se, että kysymys on ylipäänsä esitetty. Leopardia siteeratessaan Salmela liittää itsensä romantiikan ajan runoilijoihin, jotka ulos katsoessaan katsoivat sisimpäänsä ja alkoivat esittää yksilötason suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Kokemus välittyy Caspar David Friedrichin maalauksissa, joissa tuskin erottuva ihmishahmo hukkuu maiseman avaruuteen. Mikä neuvoksi? Yksi vastaus on Keatsin muotoilema ajatus ”negatiivisesta kyvystä”. Se tarkoitti kykyä sietää epävarmuutta, sen tunteen hyväksymistä, etteivät järki ja tosiasiat pysty antamaan vastauksia kaikkiin kysymyksiimme, esimerkiksi niihin tunteisiin joita ihminen kohtaa olemassaolonsa tarkoitusta kysellessään.
Salmelan runoissa suuret olemassaoloa koskevat kysymykset ovat näkyvissä, mutta hänen asenteensa niiden edessä on tyyni, tosiasiat hyväksyvä. Liikkuva mieli tekee mitä lystää ja harhailee maailmassa kaikenlaiseen törmäillen, mutta sen kantaja, minä, ei ahdistu tai lamaannu toimettomaksi, vaikka kuvat ja selitykset pakenevat häneltä kuin varjo. Tämän ”naurettavan sankarin” sydän on ”levollinen kuin kala taivaalla”. Tämä on tyypillistä. Todellisuus ei tyhjene siitä tehtyihin kuviin, mutta ne auttavat kommunikoimaan jotain sellaista, mille ei muuten löydy ilmaisua. Kauneudella on itseisarvoa. Runo päättyy: ”Tänne saakka kaikki hyvin”. (Mistä saammekin aiheen biografiseen syrjähyppyyn: Salmela täyttää ensi vuonna 33 ja on siten saavuttamassa ”elonsa keskitien”, kuten hän Dantea siteeratessaan tulee vihjaisseeksi.)
Kolmannessa osastossa palataan jälleen esineisiin. Osaston nimi on ”Toisia esineitä”, jolla ikään kuin vahvistetaan, että kyse on runoilijan luomuksista, esineistä joilla on tutut nimet mutta joilla on tosiasiallinen vastineensa ainoastaan runoilijan mielikuvituksessa. Siirrytään nimeämisen tasolta toiminnan ja tekemisen tasolle. Kivi ei ole enää pelkkä kivi, vaan kaikki se mitä siihen potentiaalisesti sisältyy. Esineen nimi, substantiivi, on myös verbi.
Runossa nimeltä ”Tuulen selaama kirja” ollaan jo täysin runoilijan armoilla. Hänen ei tarvitse kuin kehottaa lukijaansa katsomaan, ja katso, reaalimaailma muuttuu kuin taikaiskusta surrealistisiksi näyiksi. Muistutus tulee saman tien: ”Kaikki on kuvauksen takaista, vertauksen takaista ja toista.” Ja tottapa hyvinkin, samaa ”paljaaksi kaluttua kuvitelmaa” on myös lukija. Kehittelyä jatketaan seuraavissa runoissa, joista ensimmäisen nimi on ”Kuvaus siitä mitä ei ole” ja toisen ”Sateenkaari”. Jälkimmäinen toteaa, ettei sen päästä löydy mitään arvokasta, ja jos sieltä aarteita löytyykin, ”sinun on keksittävä ne itse”. Seuraavassa runossa nimeltä ”Silta” viitataan ohimennen Man Rayn teokseen ”Cadeau”, jossa silitysraudan pohjaan on kiinnitetty rivi nauloja. Teos itse on passiivinen, mutta mieli osaa täydentää sen, vaikka meillä ei olisikaan suoranaista kokemusta siitä, miltä nauloilla silittäminen tuntuu. Tässä on kuvan voima. Osaston viimeisessä runossa Salmela ojentaa lukijalleen ”Silmän lautasella”, analyysin tempusta ja siitä miten se tehdään: ”Avaan ja näytän, ettei sen sisällä ole muuta kuin tämä pimeän huoneen altis tyhjyys, joka on valmis täyttymään kuvilla ja kuvitelmilla.” Runoilijan valta on mahtava, mutta sitäkin mahtavampi on lukijan mielikuvitus, jonne edellisen valta ei yllä.
7
Osasto nimeltä ”Tiloja” koostuu yhdestä kolmen ”montaasin” sarjasta ja neljästä erillisestä proosarunosta. Esineiden sijaan niissä käsitellään erilaisia tiloja, jotka voivat olla fyysisiä mutta myös mentaalisia. Osasto on sikäli keskeinen, että se sisältää myös kokoelman nimirunon ”Tyhjyyden ympärillä”.
Mieleeni piirtyvä kuva ei ole suoraan peräisin Salmelan teksteistä, mutta kerron sen kuitenkin. Voisi kuvitella itsensä pimeään huoneeseen, johon joku tämän tästä sytyttää valot. Ollessasi pimeässä olet toisaalta yksin ajatustesi ja mielikuviesi kanssa, toisaalta (ja tämä kuva on Salmelalta) oman fyysisyytesi sisällä, tekemässä havaintoja siitä. Kun valot yhtäkkiä syttyvät, katse alkaa tehdä havaintoja ympäristöstään, ja havainnoija ikään kuin joutuu toisaalta aistiensa toisaalta ympäristönsä armoille. Välillä runoilija sammuttaa valot, ja kun huone on taas valaistu, tila on jälleen muuttunut ja kierros alkaa alusta. Tämä on kuva Salmelan metodista. Valot päälle, valot pois, valot päälle, valot pois. Hän leikkii lukijallaan. Teoksen nimi voisi olla ”Mind Games”.
Sen sijaan teoksen nimi on ”Tyhjyyden ympärillä”. Kirjaimellisesti ottaen se on totta kai aivan mahdoton ajatus. Järki ja kokemus yhdessä lukevat nimen muotoon ”Tyhjyyden ympäröimänä”, mutta Salmela tarkoittanee kuitenkin omaa ainutlaatuista kokemustaan: tunnetta, jossa runoilija työskentelee samanaikaisesti molemmissa ”tiloissa”, tyhjyyden sisässä ja sen ulkopuolella. ”Aistieni valppaus on tyhjyyden ympärillä”, Salmela kirjoittaa. Se on hieno kuva ja kiteytymänä sellainen, jonka romantiikan maisemamaalaritkin voisivat allekirjoittaa.
Tekee mieli siteerata osaston komea päätös: ”Silloin musiikki kaikuu tyhjässä salissa, ja saat viimein antautua olemaan yksinomaan itsesi, tämä epäesittävä olento ohivirtaavassa kaltaisuudessa.” Siinä onkin miettimistä.
Edellä hahmottelemani vertaus valoja sytyttelevästä ja sammuttelevasta runoilijasta saa variantin seuraavan osaston ensimmäisessä runossa (joka, niin kuin osaston muutkin runot, on enemmistöstä poiketen säkeisiin jaettua). Siinä tietoisuus on kuin kameran hidas salama, joka leikkaa pimeyttä. Sitä mikä pimeydestä näin paljastuu ei sanota. Se mitä sanotaan voidaan lukea ainakin kahdella tavalla. Nopeasti lukien tekstin voisi olettaa väittävän, että analogia pysähtyy tähän: että sen paremmin filmiä kuin kameran käyttäjää eli kuvaajaa ei ole. Sen sijaan runo päättyy, kuin leikaten:
Vaikka mitään filmiä ei ole
Ei mitään kuvaajaa filmille, jota ei ole
Jälkimmäinen rivi täsmentää monitahoisen ajatuksen, johon kaksi kertaa toistuva sana ”mitään” toimii avaimena. Toisin sanoen runoilija ei ole valokuvaaja, joka tallentaa kameransa avulla kuvan todellisuudesta, koska mitään sellaista filmiä ei ole, johon tuo todellisuus voisi sellaisenaan piirtyä (eli runo ei ole ikään kuin optiikan lakeja mekaanisesti toteuttava kuva todellisuudesta). Lauseiden hiukan huojuva fragmentaarisuus tarjoaa myös toisen, täsmentävän mahdollisuuden, jonka muotoilen tässä kysymykseksi: Koska todellisuutta tarkkailevalla tietoisuudella ei ole käytössään sitä kameran tavoin tallentavia välineitä, voiko runous lopulta kuvata muuta kuin itseään?
Osaston muut runot ovat jälleen enemmän leikkiä kuin mitään muuta. Runoista ensimmäinen voisi olla googletettu, mutta todennäköisesti sen moniääninen, pääasiassa vajaista lauseista koostuva materiaali on noudettu monin keinoin sieltä täältä – tai sitten lopputulos vain muistuttaa hakukoneavusteista runoa. Myös runon nimi ”Romanssi” on vähintään ironinen, sillä repliikkien sävy on kaukana kyyhkyläisten kuhertelusta. Runon ainoa muista poikkeava rivi on kursivoitu ja kuuluu näin: Vallasta tässä on kysymys. Runoilijan vallastapa hyvinkin.
Seuraavan, kaksiosaisen runon puolikkaat on määritelty ”rukouksiksi”. ”Perinteistä” niissä ovat myös sinne tänne sirotellut latinankieliset rivit, jotka kuitenkin on ylipyyhitty. Myös muutama yhdyssana on tahallisesti kirjoitettu erikseen. Kahden viimeisen runon säkeet puolestaan on katkottu osiin vinoviivoin, kuin muistuttamaan, ettei lopullista, tekijästä rippumatonta muotoa ole. Runoilija on luoja, joka tekee materiaalilleen mitä tahtoo. Ja mikä olikaan koko osaston nimi? ”Liikkuva kieli”, niinpä tietysti. Miksei yhtä hyvin ”ilkkuva”?
Seuraavaksi käsitellään ”Makuasioita”. Vitsikkään monimielisesti nimetyssä osastossa käydään läpi joukko tunteita tai tunnetiloja, kuten rakkaus, suru, muisto ja hiljaisuus, ja pohditaan millaisia ”makuja” ne suussamme synnyttävät. Tai toisinpäin, millaisia tunteita erilaiset aistimukset meissä aiheuttavat. Siitä, että juuri tämä aiheuttaisi juuri tuon, ei ole takeita, mutta runous ja runokuvat toimivat yhtä kaikki synestesian tavoin. Vastaavuudet ovat olemassa, mutta ne ovat hallitsemattomia ja yksilöllisiä. Joka tapauksessa Salmelan leikillä on jälleen totinen puolensa. Makuasioista ”kiistellessään” hän kirjoittaa ehkä kokoelmansa herkintä tekstiä. Olen ennenkin valinnut siteerattavaksi runojen tai kokonaisten osastojen loppuja, ja niin teen nytkin: ”Viimein, kun kaikki muu on hiljennyt, halkeillut kieli versoo uusia makuja.”
Toiseksi viimeinen osasto kantaa nimeä ”Deformisti”. Kyseessä on sarja aforismeja tai sellaisiksi naamioituja lausahduksia, joista moni perustuu sanaleikkiin tai muuten tahalliseen rujoksi tekemiseen. Lopussa palataan vielä teoksen nimeen: ”Oleminen tapahtuu tyhjyyden ympärillä.” Sitä seuraava saattaa olla koko teoksen avainlause: ”Ajatus pysähtyy kuvan viereen:” Monimielistä metaa kirjoittamisen ehdoista ja käytännöistä.
Viimeinen osasto on tervetullut anakronismi menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin harva se kokoelma päätettiin käännösnäytteisiin tekijän tärkeäksi kokemilta runoilijoilta. Salmela suomentaa kolme tekstiä proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. En sano runoista mitään, jotten ottaisi pois mitään Salmelan omilta teksteiltä. Sananen kuitenkin vielä teoksen nimestä. Tyhjyyden ympäriltä itsensä löytävä taiteilija tietää jotain sunyatan, buddhalaisuuden peruskäsitteisiin kuuluvan tyhjyyden kokemisesta. Runoilija jos kukaan joutuu tulemaan toimeen sen tosiasian kanssa, ettei ilmiöillä ole pysyvää identiteettiä. Hän välineensä tämän tutkimiseen on kieli, joka itsekin on luonteeltaan liikkuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti