4
Vielä yksi yleinen huomio. Virrata että on sikälikin poikkeuksellinen teksti, ettei siinä käytetä (pientä poikkeusta lukuun ottamatta) lainkaan persoonapronomineja. Myös valtaosa verbeistä esiintyy joko passiivissa tai muuten ilman varsinaista kokevaa tai suorittavaa subjektia, ja teonsanojen yleisin aikamuoto on konditionaali. Teoksessa ei puhuta ihmisistä saati henkilöistä, ei ”minusta” eikä varsinkaan ”sinusta”. Myöskään ”muistiinpanojen” tekijä ei ole millään tavoin itse läsnä (vrt. keskeislyriikka). Teksti ei puhuttele ketään. Se ei kerro. Siinä ei käytetä symboleja eikä metaforia. Suoria kulttuurisia tai kirjallisia viittauksia on tuskin lainkaan, ja kahden jo mainitun säveltäjänimen lisäksi propreja on vain kaksi ja nekin paikannimiä (Toscana ja Napolinlahti). Kommunikaatiossaan teksti on siten lähes autistinen. Teos alkaa (tekijän) mykällä huudahduksella ja päättyy kahteen merkitsevään teonsanaan: ”osoittaa ja vaieta” (joita seuraa, kuinka ollakaan, kaksoispiste, ikään kuin loputtoman tauon eli hiljaisuuden merkiksi).

Persoonapronominien (tai aktiivisten subjektien) puuttuminen on huomattavaa ja korostaa avaustekstin merkitystä. Jos ”i:n” tulkitsee ”minäksi”, siinä onkin sitten kaikki, mitä tekijän tai ”minän” läsnäolosta annetaan. Sen jälkeen ”tekijä” tai ”puhuja” katoaa, koskaan palaamatta. (Ellei paluuksi lasketa teoksen kymmenettä runoa, jonka muodostaa jälleen sivun keskiöön ladottu tuntemattoman merkki eli x-kirjain, tai myöhemmin esiintyvää tekstiä, jonka rivit on ladottu x-kirjaimen muotoon.) Muihin, ”oikeisiin” ihmisiin viitataan ainoastaan kahdessa, yhdelle aukeamalle levittyvässä tekstissä teoksen keskivaiheilla – ja silloinkin epämääräisesti, kolmannessa persoonassa.

Ensimmäinen poikkeama on sikäli yllättävä ja erikoinen, että siteeraan virkkeen kokonaan, avainsanoja korostaen: ”Joka päivä joku kulkee saman reitin samaa kaupunkia kohti, leikkaa ilmaan punaista ja keltaista joka on hänen verensä ja virtsansa reitti kuvattuna mustaa yöllistä maalausta vasten.” Tässäkin subjekti on vain persoonaton ”joku”, ilman henkilökohtaisia attribuutteja. ”Hän” ei tee mitään; ”hän” on läsnä vain ”hänen verenään ja virtsanaan” ja silloinkin ainoastaan ”kuvattuna”.

Kyseisessä tekstissä ihmiset ovat näkymättömiä hahmoja joita kukaan ei muista: ”Heitä näkyy kun heitä näkyy niin monta kerrallaan ettei heitä voi olla” ja ”Yksittäinen ihminen on ikään kuin kadonnut tässä, hänen verensä ja virtsansa on samanväristä kuin toisten, siihen ei ole kirjoitettu hänen nimeään, se ei ole hänen näytteensä vaan yleinen näyte joka on yhtäkkiä otettu niin monelta”.

Teoksen ainut edes jossain määrin aktiivinen subjekti tai henkilö vilahtaa ohimennen aukeaman jälkimmäisessä tekstissä (ja silloinkin ensin jonkun toisen näkemänä hahmona): ”Lyhyt hetki jonka hän näkyy ikkunassa ja tietoisuudessa on aika, jonka hän likaa yhtä maisemaa ennen kuin alkaa liata toista”.

Siinä oikeastaan kaikki, mitä Salmenniemi kirjoittaa toisista ihmisistä. Toisaalta, mikä tai kuka on ”toinen ihminen”? Puhe verestä ja virtsasta tuo mieleen kuvataiteilija Andres Serranon, joka on käyttänyt ihmisruumiin nesteitä ja eritteitä teostensa aineksina (mm. Piss and Blood ja Piss Christ). Olipa viittaus harkittu tai ei, kuva on selvä. Vaikka dna tekee meistä yksilöllisiä, tuo yksilöllisyys on vain näennäistä. Ainakaan se ei tee meistä ihmisinä, kokevina ja aistivina olentoina erilaisia.

Keskiössä on kieli. Kieli, joka vajavaisuuksistaan ja jatkuvan väärinymmärryksen uhasta huolimatta on silta yksilöiden välillä. Fyysisyytemme on metabolismia ja suvunjatkamista, henkisyytemme ainakin jossain määrin poeettisten totuuksien loputonta vatvomista ja esiin kääntämistä. Yritys, erehdys, umpikuja. Ei kun uusi paperi.