Harry Salmenniemi: Virrata että. Otava 2008.

1
Ensimmäinen asia on melkein liian ilmeinen, mutta koska se on joka tapauksessa käsiteltävä, miksei sitten heti. Kun Harry Salmenniemi on päässyt esikoiskokoelmansa viidennen runon loppuun, hän on käyttänyt enemmän puolipisteitä kuin moni kirjoittaja koko tuotannossaan (yhteensä kymmenen kappaletta, eivätkä ne siihen lopu). Tavallista on, että puolipisteet myös sijaitsevat oudoissa paikoissa, esimerkiksi kiinni sanan alussa tai päättämässä runoa pisteen paikalla. Toinen erikoisuus ovat aaltosulut, joita Salmenniemi viljelee tavanomaisten sulkumerkkien sijaan, joskaan ei tavanomaisesti. Yleensä aloitettu sulkulauseke myös päätetään, toisinaan se jätetään päättämättä. Jälkimmäisessä tapauksessa syntyy odotuksia, jotka eivät täyty. Ylenpalttinen ja poikkeava välimerkkien käyttö pistää silmään, saa tekstin näyttämään tavallisesta poikkeavalta, mutta on siinä muutakin. Normin mukaan välimerkit myötäilevät ajatusta ja rytmittävät tekstiä lukijan auttamiseksi. Nyt ne palvelevat toista tarkoitusta. Runokieli on jo lähtökohtaisesti erilaista; tässä sen erikoislaatua korostetaan merkityksen kannalta neutraalein mutta lukutapahtumaa ajatellen ”häiritsevin” välimerkein. Runokieli ”vaatii” lukijan ponnistelua – miksi kirjoittajan pitäisi tehdä se yhtään helpommaksi?

Korostaessaan välimerkkejä Salmenniemi vähentää tai muuttaa tekstin painoa ja siirtää lukijan huomiota toisaalle. Nyt ei olla lukemassa sisältöä, ajatusta. Ajatuksen seuraaminen ei tavanomaisessa mielessä onnistu, koska lauseen tielle on asetettu esteitä, jotka sekoittavat lukijan askelmerkit. Muitakin keinoja on käytetty. On runoja, joiden loppuun on sijoitettu jokin ”epärunollinen” lyhenne, kuten jne. tai tms. Mitä sellaisesta tulisi ajatella? Pitääkö lyhenteet lukea auki, erillisiksi sanoiksi (ja niin edelleen; tai muuta sellaista)? Ja jättäessään lopun avoimeksi, ikään kuin ilmaan roikkumaan, vihjaako kirjoittaja, että lukijan on tarkoitus osallistua tekstin täydentämiseen, että hän on peräti sen luoja?

Myöhemmin kokoelmassa esiintyy monia muitakin normipoikkeamia, kuten sanojen epätavallisia tavujakoja, nonsensea ja tahallista väärinkirjoitusta, typografisista vallattomuuksista puhumattakaan. Näillä muotoseikoilla vaikuttaisi kuitenkin olevan sisältöä tukeva tarkoitus. Runoilija on valinnut välineensä ja käyttää materiaaliaan tietynlaisen, tarkoin harkitun teoksen aikaan saamiseksi – niin kuin kuvataiteilija, joka käyttää tiettyä menetelmää (öljy kankaalle, akvatinta, sekatekniikka) teoksensa luomiseen.

Salmenniemen omaperäinen ja tavanomaisesta poikkeava tekniikka vaikeuttaa lukuprosessia, mutta on lopulta ylitettävissä. On vain luovuttava normaalista lukutavasta ja annettava mennä. Lukurytmi ja -tempo löytyvät kyllä, riippumatta siitä noudattavatko ne lopulta runoilijan antamia merkkejä vai eivät. (Tähän viittaisi myös runoilijan oma luenta. Otavan julkaisemalla kirjallisella cd-levyllä Salmenniemi rytmittää tekstiään niin kuin haluaa, paperille kirjoittamistaan välimerkeistä juurikaan piittaamatta.) Teoksen pinta – se millaiselta teksti päällepäin näyttää – on vain johdatusta syvemmälle. Kokonaiskuva avautuu kun siirrytään tarkastelemaan muita asioita.

2

Kokoelman ensimmäinen runo koostuu kahdesta, sivun keskipisteeseen sijoitetusta kirjainmerkistä, joista toinen on ”i” ja toinen sitä ikään kuin käänteisesti peilaava huutomerkki. Jos i:n lukee englannin sanaksi ”minä”, tämäkin voisi olla keskeislyyrisyyttä ja tekijäkeskeisyyttä ironisoiva kommentti tai vaakunalause, mutta ei ainakaan yksinomaan. Harry Salmenniemi ei nimittäin ole tällaisilla sukkeluuksilla leikittelevä ironikko. (Tai jos on, hän on sitä tuplasti kääntäessään merkin heti nurin niskoin.) Toinen tulkinta voisi viitata imaginaariseen eli mielikuvitukselliseen, ja kolmas latinan improbaturiin eli hylättyyn. Viime mainitun mainioutta puoltaisi sekin, että tosiasiassa sana kääntyy lauseeksi ”(hänet) hylätään”. Näin runon ”minä” onkin joku ”kolmas”, josta tekijä ja lukija yhdessä luopuvat. Mutta neljäskin, minimalismiin viittaava tulkinta on mahdollinen: tässä se nyt on, tekijän ensimmäinen runo kaikessa koruttomuudessaan.
 
Jo tällä perusteella on suuri houkutus kutsua teosta ja sen ilmaisua minimalistiseksi. Runo ei levity tarinaksi, eikä toisaalta operoi klassisella säetekniikalla tai muulla lyyrisellä välineistöllä. Se ei myöskään ole ekspressiivistä, ainakaan siinä mielessä kuin suureen tunnevaikutukseen pyrkivillä abstrakteilla maalareilla, vaikka poisto ja puute sen keinoja ovatkin. Maalareista tulevat pikemminkin mieleen pienten kankaitten vaimennetuilla äänillä operoivat Mondrian ja Klee kuin suurta elettä suosivat abstraktit ekspressionistit.
 
Minimalistista tulkintaa puoltaa myös Salmenniemen niukka sanavarasto ja sen loputon toisto ja variointi. Siihen oikeuttaisi jo teoksen nimi, joka sisältää lauseen tai lauseitten mahdollisuuden, mutta on riisuttu miltei äärimmäiseen minimiinsä – ja joka pakottaa lukijaa jälleen osallistumaan, täydentämään ja etsimään siihen sisältyviä mielteitä ja johdannaisia. Mikä virtaa, vesi vai mesi? Se mikä on niukkaa ja mautonta vai se mikä on runsasta ja sokerista? Ajan ja elämän ulottuvuudet ovat heti käsillä. Mutta että? Runoilija piirtää viivan, muttei täydennä sitä kokonaiseksi piirustukseksi, vaan haparoi ja vihjaa.
 
Analogioita musiikkiin syntyy herkästi. Runoilija itse mainitsee Stravinskin ja Prokofjevin (tosin antamalla heistä vain lyhennetyt muodot ”stra” ja ”prokof), mutta yhtä hyvin joukkoon voisi lisätä Satien ja minimalistit Reichin, Rileyn ja Glassin. Vaikutelma syntyy tekstien rakenteesta: ne eivät ole jonkin ulkopuolisen kohteen, tunnetilan tai ajatuksen myöhempää, jäljittelevää, rakennettua kuvausta, vaan pikemminkin itse ajatteluprosessin tai kontemplaation esitystä. Tai niin kuin jo mainitun Mondrianin tapauksessa: se mikä piirtyy ei ole yksilöllisen ja ainutkertaisen puun kuva, vaan puun idea.
 
Tekniikka muistuttaa improvisaatiota. Otetaan lähtökohdaksi jotain ja lähdetään kehittelemään sitä. Katsotaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on kirjoitetulle pääasiassa vierasta, ihme kyllä myös runoudessa. Kirjoituksen tehtävä on vakuuttaa, perustella, osoittaa. Kirjoitus tulee ikään kuin jälkeen. Sen sijaan Salmenniemi sijoittaa lukijan keskelle itse käsittelyprosessia ja ainakin näennäisesti ilman harkitun komposition suomaa turvaverkkoa. Antaa tekstin virrata, ilman että sen kulku olisi ennalta määrätty.

3

Ekfrasis, palimpsesti, fragmentti. Myös nämä käsitteet sopivat kuvaamaan Salmenniemen tekstiä. (Huomaan, että teoksesta on vaikeata puhua erillisinä ”teksteinä” tai ”runoina”, saati ”runokokoelmana”, mikä on nykyään tyypillistä yhä useammalle ”runokirjalle”.)

Teoksen voisi mieltää kirjoittajan yksityiseksi muistikirjaksi (ts. se on kirjoitettu korkeintaan ”itselle”, ajattelematta lainkaan mahdollista lukijaa.) Se ei kommunikoi. Kirjoittaja katselee tai ajattelee taideteoksia, tai ajattelee näkemäänsä mahdollisen taideteoksen aiheena, ja tekee muistiinpanoja näkemästään ja kokemastaan (ekfrasis). Toisaalta kyse voisi olla myös sanataideteoksen kuvailusta tai sen synnyttämien vaikutelmien luonnostelusta, päällekirjoituksesta (palimpsesti). Erilliset, toisiaan seuraavat tekstit ovat ikään kuin uusia, toisiaan täydentäviä tai paikkaavia yrityksiä kohdata havaintojen kirjaamisen ongelma. Ja koska muistiinpanoja ei ole ajateltu toisten luettavaksi, siis sujuvaa kirjallista esitystä ajatellen, jälki on yksityistä, melkein salakielistä, katkeilevaa, vailla pyrkimystä tiedon edelleen välittämiseen (fragmentti). ”Muistiinpanot” alkavat kesken lauseen tai harvoin edes muodostavat sellaisia. Ne ovat vaikutelmien, ajatushahmotelmien kirjauksia, paremminkin ”ranskalaisia viivoja” kuin viimeisteltyjä säkeitä tai lauseita. Tällainen lukutapa selittäisi myös tavallisesta poikkeavan välimerkkien ja lyhenteiden käytön. Ne ovat koodeja, joita vain kirjoittaja itse osaa tulkita, ja ne jäsentävät ja luokittelevat tekstiä ainoastaan kirjoittajan omiin tarpeisiin.

Tulkintaa tukee runsas puhe väreistä, valosta ja muista visuaalisista havainnoista. Mutta niissä ei ole niinkään kyse luonnonilmiöiden kuvailusta suoraan, vaan ikään kuin toissijaisesta lähteestä käsin. Mitä voimme sanoa luonnosta, ja ennen muuta, miksi sen kuvaamisen ongelmat ovat vähintään yhtä kiehtovia kuin aihe itse? Runoilija ikään kuin tarkastelee aihetta ja siitä tehtyä teosta rinnakkain ja pohtii niiden suhdetta. Mistä tämä kuvaamisen ja aivan erityisesti, mistä tämä kielellistämisen tarve? Mistä tämä kaikki vaiva siitä saatavaan hyötyyn nähden? Miksi ylipäätään kiinnitämme huomiota siihen, miten värit esiintyvät tai miten valo käyttäytyy, ei käytännöllisenä vaan puhtaasti esteettisenä ilmiönä tai havaintona? Kyse on miltei atavistisesta kokemuksesta. Mikä on tämä halu puhua asioista, joilla ei tuntuisi olevan eloonjäämisen kannalta hiukkaakaan hyötyä?

Huomattavaa kuitenkin on, ettei Salmenniemi työskentele käsitteiden tasolla. Hänen kiinnostuksensa on siinä, kuinka aistihavainnot ja niiden seuraamukset muutetaan kuvailevaksi kieleksi. Mitä tuuli ja vesi ja valo ”tarkoittavat” ja miksi niiden tekoset aiheuttavat meissä erilaisia tunteita? Ja vielä: mitä runoilija tosiasiassa tekee ja mihin hän pyrkii kirjoittaessaan niistä?

4

Vielä yksi yleinen huomio. Virrata että on sikälikin poikkeuksellinen teksti, ettei siinä käytetä (pientä poikkeusta lukuun ottamatta) lainkaan persoonapronomineja. Myös valtaosa verbeistä esiintyy joko passiivissa tai muuten ilman varsinaista kokevaa tai suorittavaa subjektia, ja teonsanojen yleisin aikamuoto on konditionaali. Teoksessa ei puhuta ihmisistä saati henkilöistä, ei ”minusta” eikä varsinkaan ”sinusta”. Myöskään ”muistiinpanojen” tekijä ei ole millään tavoin itse läsnä (vrt. keskeislyriikka). Teksti ei puhuttele ketään. Se ei kerro. Siinä ei käytetä symboleja eikä metaforia. Suoria kulttuurisia tai kirjallisia viittauksia on tuskin lainkaan, ja kahden jo mainitun säveltäjänimen lisäksi propreja on vain kaksi ja nekin paikannimiä (Toscana ja Napolinlahti). Kommunikaatiossaan teksti on siten lähes autistinen. Teos alkaa (tekijän) mykällä huudahduksella ja päättyy kahteen merkitsevään teonsanaan: ”osoittaa ja vaieta” (joita seuraa, kuinka ollakaan, kaksoispiste, ikään kuin loputtoman tauon eli hiljaisuuden merkiksi).

Persoonapronominien (tai aktiivisten subjektien) puuttuminen on huomattavaa ja korostaa avaustekstin merkitystä. Jos ”i:n” tulkitsee ”minäksi”, siinä onkin sitten kaikki, mitä tekijän tai ”minän” läsnäolosta annetaan. Sen jälkeen ”tekijä” tai ”puhuja” katoaa, koskaan palaamatta. (Ellei paluuksi lasketa teoksen kymmenettä runoa, jonka muodostaa jälleen sivun keskiöön ladottu tuntemattoman merkki eli x-kirjain, tai myöhemmin esiintyvää tekstiä, jonka rivit on ladottu x-kirjaimen muotoon.) Muihin, ”oikeisiin” ihmisiin viitataan ainoastaan kahdessa, yhdelle aukeamalle levittyvässä tekstissä teoksen keskivaiheilla – ja silloinkin epämääräisesti, kolmannessa persoonassa.

Ensimmäinen poikkeama on sikäli yllättävä ja erikoinen, että siteeraan virkkeen kokonaan, avainsanoja korostaen: ”Joka päivä joku kulkee saman reitin samaa kaupunkia kohti, leikkaa ilmaan punaista ja keltaista joka on hänen verensä ja virtsansa reitti kuvattuna mustaa yöllistä maalausta vasten.” Tässäkin subjekti on vain persoonaton ”joku”, ilman henkilökohtaisia attribuutteja. ”Hän” ei tee mitään; ”hän” on läsnä vain ”hänen verenään ja virtsanaan” ja silloinkin ainoastaan ”kuvattuna”.

Kyseisessä tekstissä ihmiset ovat näkymättömiä hahmoja joita kukaan ei muista: ”Heitä näkyy kun heitä näkyy niin monta kerrallaan ettei heitä voi olla” ja ”Yksittäinen ihminen on ikään kuin kadonnut tässä, hänen verensä ja virtsansa on samanväristä kuin toisten, siihen ei ole kirjoitettu hänen nimeään, se ei ole hänen näytteensä vaan yleinen näyte joka on yhtäkkiä otettu niin monelta”.

Teoksen ainut edes jossain määrin aktiivinen subjekti tai henkilö vilahtaa ohimennen aukeaman jälkimmäisessä tekstissä (ja silloinkin ensin jonkun toisen näkemänä hahmona): ”Lyhyt hetki jonka hän näkyy ikkunassa ja tietoisuudessa on aika, jonka hän likaa yhtä maisemaa ennen kuin alkaa liata toista”.

Siinä oikeastaan kaikki, mitä Salmenniemi kirjoittaa toisista ihmisistä. Toisaalta, mikä tai kuka on ”toinen ihminen”? Puhe verestä ja virtsasta tuo mieleen kuvataiteilija Andres Serranon, joka on käyttänyt ihmisruumiin nesteitä ja eritteitä teostensa aineksina (mm. Piss and Blood ja Piss Christ). Olipa viittaus harkittu tai ei, kuva on selvä. Vaikka dna tekee meistä yksilöllisiä, tuo yksilöllisyys on vain näennäistä. Ainakaan se ei tee meistä ihmisinä, kokevina ja aistivina olentoina erilaisia.

Keskiössä on kieli. Kieli, joka vajavaisuuksistaan ja jatkuvan väärinymmärryksen uhasta huolimatta on silta yksilöiden välillä. Fyysisyytemme on metabolismia ja suvunjatkamista, henkisyytemme ainakin jossain määrin poeettisten totuuksien loputonta vatvomista ja esiin kääntämistä. Yritys, erehdys, umpikuja. Ei kun uusi paperi.