Tytti Heikkinen: Täytetyn eläimen lämpö. poEsia 2008.

1
Päästäkseni alkuun hyppään sivulle 13. Heti näkee, että kirjassa on kyse mielikuvan ja toden, muistin ja havainnon, oikean ja sitä kuvaavan rekonstruktion jännitteistä ja sovittamattomuudesta. Eläin elää, ihminen täyttää. Lämpö on imaginaarista, se pitää kuvitella. Niin kuin kokoelman ensimmäisen osaston ensimmäinen proosalause sanoo: ”Leikkipuisto on aikuisen mielikuva lapsen hauskasta.”

Lapsen ”hauskaa” ovat pysyvät muistikuvat aikuisten ”murheista”. Niillä on nimi ja ne voidaan luetella: ”Ei lohdutusta äidin pipeihin, ei sarjakuvalaastareita, tulee K-vitamiinipiikki ja sen jälkeen muut piikit, antibiootit, särkylääkkeet, rauhoittavat lääkkeet ja unihäiriöt, avioero, erosuru, deprivaatio, jäätyneet sormet, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei sulata.” Toistan: ”jäätyneet sormet, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei sulata.” Mahdoton ja julma riiston ja menetyksen kuva, niin kuin ”täytetyn eläimen lämpö”. Varjo, jonka hauskaksi uskoteltu onnela heittää, koska se on totta.

Sana ”varjo” on tuossa tietystä syystä. Se on siinä viitan tavoin, koska oletuksen mukaan laulut on suruista tehty. Mutta kenen suruista silloin puhutaan, kirjoittajan vai ihmisen yleensä? Ei, ei. Jo sana ”kirjoittaja” on tässä ongelmallinen. Kenen nimiin pitäisi sijoittaa esimerkiksi seuraava vuodatus: ”Nykyään asun vuokralla. Painan 180 kiloa. Kuitenkin mielestäni kuluneen lippiksen alta tuikkivat yhä eläväiset silmät.” Niinpä niin, noinko helppoa se on? Ja kuitenkin katkelman voisi toistaa maailman ääriin, eikä se siitä miksikään kuluisi.

Mutta siis, kenen nimiin? Takakannesta viimeistään ”tiedämme”, että kirjan aineisto on koottu hakukoneella ja että näin saatua löytömateriaalia on ”työstetty”. Toisin sanoen lauseet tai niiden aihiot on kirjoittanut joku toinen kuin tekijä. Sehän kuulostaa jo melkein syytökseltä. Puolustuksen vasta-argumentti on kuitenkin jo aikaa sitten esitetty. Niin itsestään selvä kuin se onkin, toistamme sen tässä. Ajatus siitä, että kirjoittaminen on hallittua ja harkittua itseilmaisua ja runollinen fiilistely sen korkein muoto, on vailla perustetta. ”Painan 180 kiloa.” Lause toteaa kylmän, ehkä kipeänkin faktan, mutta itsessään siinä ei ole mitään runollista, eikä se varsinkaan ole kenenkään omaisuutta. Sen sijaan lauseen tuottama efekti, se millaisen vaikutuksen se ympäristöönsä sijoitettuna tuottaa, on jäljittelemätön ja tekijän ansiota, sanalla sanoen poeettinen teko (joka tässä tapauksessa vieläpä resonoi viiltävästi teoksen nimen kanssa).

Nimi kaikuu muuallakin osaston runoissa. Joku vierailee sairaalassa kuolevaa isäänsä tapaamassa ja kirjoittaa: ”Tajusin, että isä oli haihtumassa peruuttamattomasti. Edessäni makasi vain mielivaltainen kokoelma kylmeneviä vuodevaatteita, sitten tuli hiljaista kuin museokahvilassa.” Kirjoittaminen ei ole omasta päästä keksimistä, toisin kuin aineiston valikointi ja järjestäminen. Kirjoittaja jatkaa: ”Sosiaali-ihmiset kävivät katsomassa minua seuraavalla viikolla. He ihmettelivät, miten isä oli voinut kompastua saippuaan olohuoneessa.” Komiikka sivuutetaan kuitenkin välittömästi: ”Mistä minä tiedän? Enhän edes koskaan nähnyt häntä.”

Synkät tarinat yksinäisyydestä sen kuin jatkuvat. ”Lapsena oli pakko nukkua päiväunet. En ikinä nähnyt karusellia. Harrastelin maailmaa omissa oloissani, lastenrunot tai lorut eivät kiinnostaneet mua.” Jaa, miksikö eivät kiinnostaneet? ”Vanhempani joivat, tai isä oli se joka joi, äitini oli alkoholisti.” Kuten kokoelman motossa todetaan, eivät ainoastaan suuret kertomukset ole katoamassa. Niin on käymässä pienillekin. Tai olisi, ellei joku harrastelisi maailmaa omissa oloissaan ja pelastaisi niitä kirjallisuudeksi: ”Joskus mulle sanottiin, että muistutin koiraa.”

2
Kokoelman toinen osasto on nimeltään ”Pakahtunut ruhon osa”. Jollain selittämättömällä tavalla luen siitä sanat ”rakastunut” ja ”mies” (perusteluina se, että pakahtunut kuulostaa rakastuneelta ja ruho voi olla vain miehellä tai eläimellä, ei naisella).

Ja olen oikeassa. Avausrunosta havaitsee välittömästi, että tekstin hakuna on käytetty nimenomaan sanaparia ”rakastunut mies”. Tämän todistaa myös oma testihakuni. Testin perusteella saa niin ikään käsityksen Heikkisen tavasta työstää materiaaliaan. Tämä läpinäkyvyys ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa. Hakukonerunouden merkitys tekniikkana latistuu, jos analyysissa tyydytään toteamaan, että tämän ja tuon tekstinpätkän tekijä käytti sellaisenaan ja tässä hän on yhdistänyt materiaalia kahdesta tai useammasta lähteestä. Tai että tässä ja tuossa hän on pannut omiaan. Sitä paitsi, miksi tämän toteamiseen tarvittaisiin esilukijaa, kun asian voi käydä tarkistamassa itse?

Mikä ei ilman muuta tarkoita, että runo olisi kovin merkittävä. Oikeastaan se vain toistaa ja toteuttaa ”rakastuneeseen mieheen” liitetyt ennakko-odotukset. Kun mies rakastaa, väkivalta ei ole kovin kaukana, ja peltiset peniksenjatkeet ovat mukana kuvassa, vaikkei sanaa edes mainittaisi. Naisen tarkkanäköisyydessä on kuitenkin jotain ihailtavaa, tai ainakin oletan naisen seuraavan rakastunutta miestä kuvailevan lauseen kirjoittajaksi: ”Ymmärrä häntä: jotkut neuronit hänen päässään muodostavat silittele-ketjun.” Johtopäätös ei välttämättä kestä tieteellistä tarkastelua, mutta sellainen vaatimus on toisaalta pointin vierestä. Ehkä virkkeen tarkoitus on jopa halu parodioida miehistä tarvetta löytää kaikelle luotettava, mekanistinen ja materialistinen selitys.

Melkein arvattava on myös lopputulos: ”Rakastunut mies on apina.” Se ei kuulosta uudelta ja ainutkertaiselta. Mutta joskus latteuskin on totta. Mies ei käsitä, miksi nainen kutsuu häntä apinaksi. Toisaalta, jollain kieroutuneella tavalla, mies hyväksyy asian ja on itse asiassa ylpeä eläimellisyydestään. Hän selittää itsekkyytensä ”luonnolla”. Toisaalta aina ei ole aivan selvää, kumpi puhuu, rakastunut mies itse vai rakastunutta miestä kuvaileva nainen. Liekö tuo aina selvää kirjoittajallekaan. Tällaiset väitelauseet perustuvat kuulopuheille ja omaksutuille näkemyksille. Rakastunut mies ei välttämättä ole apina, mutta ei hänestä muutakaan osata sanoa. Hän on apina, koska se kuulostaa todelta. Väitettä ei perustella, eikä sitä tarvitsekaan perustella; se on vain todiste omasta olemassaolostaan. Näin miehestä puhutaan.

Kepeässä vitsikkyydessä on ongelmansa. Huonoa makua suosivan flarfin ja googlerunon vaarana on, että tekijä ja lukija liittoutuvat nauramaan yhdessä lähdemateriaalin banaliteeteille. Se ei liene runon tai ainakaan hyvän runon tarkoitus. Heikkisen tapauksessa nauru ja huumori kumpuavat myötätunnosta. Kukaan ei naura sille, että joku painaa 180 kiloa. Sen sijaan se, mihin yhteyteen tuo tieto sijoittuu, synnyttää pysäyttävän, vaikkakin humoristisen kuvan. Tekijä kertoo, mitä ihmiset kertovat itsestään. Ja jos palaset ovatkin peräisin eri lähteistä, taiteellisen sommittelun tulosta, niin entäs sitten. Näinhän runoja tehdään. Hakukonerunouden tapauksessa lähteet ovat helpommin, joskaan eivät läpikotaisesti tarkistettavissa. Läpinäkyvyys edellyttää rohkeutta, mutta ei ole runon pointti. Tämän tankkaaminen on tärkeää, koska tekniikka luo uudenlaisen tilanteen, eikä siihen ole vakiintunutta lukutapaa.

Sitä paitsi hakujen toistaminen puurouttaa lukemisen eikä johda mihinkään. Tämä käy viimeistään ilmi seuraavassa runossa, joka alkaa erisnimellä Linocu. Jäljempänä nimi toistuu ”oikeassa” muodossa Lincou, mutta onko tämä tarpeellinen tieto? Tai millainen on alus nimeltään z/s Arthur Kennedy? Ei sellaiseen löydy vastausta.

3
Gertrude Stein voisi olla avuksi. Kirjassaan How to Write Stein kirjoittaa: ”A sentence is not emotional a paragraph is.” Ajatuksena siis se, että kirjoituksen tunnevaikutus syntyy kappaleen, ei lauseen tasolla. Kuten tunnettua, Ron Silliman käytti juuri tätä Steinin väittämää hahmotellessaan perusteita kirjoitustavalle, jota hän kutsui nimellä ”New Sentence”.

Vaikka Sillimanin ja kumppaneiden tapauksessa kyse oli uudenlaisen proosan (tai proosarunon) tuottamisesta, jossa säkeen sijaan perusyksikkönä toimii lause (tai virke), ajatusta voi mielestäni soveltaa myös googlerunon yhteydessä (olipa kyseessä säkeiksi jaettu tai proosamuotoinen runo). Hakukoneella tuotettua runoa ei toisin sanoen tule nähdä vain toinen toistaan ällistyttävämpien ”löytöjen” sarjana, jossa jokainen uusi lause lyö edellisen laudalta. Sen sijaan runon ”tunnevaikutus” syntyy siitä, mitä nämä löydöt tekevät toisilleen, millaisen kokonaisuuden ne muodostavat. Näin toimii tietysti mikä tahansa runo, koska tekstin erilaiset ja eritasoiset yksiköt ”seurustelevat” väistämättä keskenään. Mutta tässä asian korostaminen on huomattavan tärkeää. Hakukonerunous on ymmärretty väärin, jos se ajatellaan ikään kuin lukijan hurmaamisen keinoksi: ”Katsokaa, näin ihmeellisiä juttuja verkosta löytyy!” tai ”Kappas, kuinka poskettomia lauseita runoilijan haaviin onkaan tarttunut!”

Kuvion voi nähdä myös toisinpäin. Jos hakukonetta käyttävällä runoilijalla olisi jo etukäteen mielessään tietty ajatusrakennelma tai narratiivi, jonka hän haluaa lukijalleen välittää, mihin hän silloin hakutoimintoja tarvitsisi? Ajatus siitä, että runo tai muu teksti on aihettaan esittävä, on tiukassa. Toisin sanoen googlerunoilija ei maalaa tehdäkseen aiheensa näkyväksi – tuottaakseen kukasta kukan kuvan – vaan saadakseen selville, mitä maalaaminen itsessään saa aiheesta selville.

Tällainen hakukonerunouden puolustuspuhe on paljossa itsestään selvän toteamista. Mutta se on tarpeen, kun siirrytään tutkimaan Heikkisen muita ”löydöksiä”.