Henriikka Tavi: Esim. Esa. Teos 2007.

1
Millainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja? Hullu se, joka yrittää vastata. Tai ryhtyy tekemään johtopäätöksiä pelkän tekstin perusteella. Houkutus on kuitenkin suuri. Tekee muistiinpanoja, muttei saa selvää omasta käsialastaan. Saa selvää käsialastaan, muttei muista mihin muistiinpano liittyy. Kuulee väärin. Ymmärtää väärin. Kuulee valikoidusti. Keskittyy moneen asiaan yhtä aikaa. Omaa vaikeuksia keskittyä ylipäänsä mihinkään. Oma pää toimii nopeammin kuin muiden. Oma pää työskentelee eri tavalla kuin muiden. Takertuu yksityiskohtiin, kun pitäisi keskittyä suuriin linjoihin. Ajattelee kokonaisuutta, kun pitäisi poimia detaljeja. Ajattelee, että kieli näyttää selvältä, yksiselitteiseltä ja loogiselta. Tietää kokemuksesta, ettei niin ole. Ja niin edelleen.

Henriikka Tavin esikoiskokoelman ensi riveiltä lähtien käy selväksi, että yritykset hallita kieltä osoittautuvat epätoivoiseksi pyrinnöksi. Kielellä on takataskussaan aina uusia yllätyksiä. Niihin on mahdoton varautua. Yksinkertaisimmankin viestin välittämiseen sisältyy odottamattomia, ylipääsemättömiä vaikeuksia. Kielen suhteen saa varautua mihin tahansa. Tavi aloittaa:

Meitä oli useimmiten liikaa
esimerkiksi jätetyt minuutit.

Seitsemän epärunollista sanaa, mitäänsanomaton verbi. Ketkä me? Miten niin useimmiten? Liikaa verrattuna mihin? Siis esim. minuutit? Vai minuutit, jotka oli jätetty esimerkin vuoksi? Kello toki voi jätättää, mutta miten minuutteja jätetään? Rivien välissä ei ole pilkkua, joten kuuluvatko ne edes samaan ajatukseen? Me? Siis minuutit? Ja niin edelleen.

Tarkoitus lienee tehdä heti selväksi, että sisälukutaidosta ei ole apua. On vain hyväksyttävä annettuna, että viisari leikkaa kakkuun, ei kakkua. Siis viisari, ei esim. Mari. On sopeuduttava ajatukseen, että jos joku on menossa takaisin, hän on peruuntumassa. Näin ei kirjoiteta, mutta näinhän ihmiset puhuvat, käyttävät kieltä luonnollisissa, arkipäiväisissä tilanteissa. Näissä tilanteissa pää korjaa erehdykset, ja ajatus tulee ymmärretyksi. Mutta runoilija ei editoi; hän käyttää kaiken sellaisenaan, omiin tarkoituksiinsa. Sellainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja.
2
Kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kummallisuuksia. Isoja ja pieniä alkukirjaimia esiintyy miten sattuu. Lauseet alkavat ja päättyvät, jatkuvat ja katkeilevat odottamattomasti. On jotain piirrettyä ja on jotain valokuvattua. Fontti vaihtuu. Tyhjiä sivuja ilmaantuu kuin tyhjästä. Ja sivujen alalaidassa juoksee omituinen rimpsu, muusta sisällöstä riippumaton ja kaikista sopivaisuussäännöistä piittaamaton tekstivirta, joka ottaa paikkansa sielläkin missä muuta teokseen kuuluvaa tekstiä ei ole häipyäkseen yllättäen näkymättömiin, kun sen odottaisi jatkuvan.

Kaikkein omituisin, tai vitsikkäin, on tietysti kirjan nimi. En äkkiä muista toista teosta, jonka nimessä esiintyisi lyhenne, ainakaan sellaista, jossa lyhenne olisi pitempi kuin koko muu osa nimestä yhteensä. Ajattelen sen liittyvän olennaisesti teoksen ilmaisulliseen luonteeseen. Näin kirjoitetaan, mutta näin myös puhutaan. Voin kuvitella tilanteen, jossa tekijä miettii teokselleen nimivaihtoehtoehtoja: ”Se voisi olla esim. ’Esa’.” Mutta ennen muuta ajattelen sen tarkoituksella mahdollisimman epälyyriseksi. Nyt ei hempeillä, nyt kirjoitetaan runoutta. Toisaalta sen voisi lukea humoristiseksi kommentiksi Arvo Salon 60-luvun alussa esittämään vaatimukseen: ”Enemmän propreja!” No, tässä niitä tulee, tavilaisella jengalla varustettuna.

Saattaa käydä, että viehättävästä, melkein fetisistisestä fyysisyydestään ja ylivoimaisen kätevästä selailtavuudestaan huolimatta painettu kirja osoittautuu suurimmaksi jarruksi runouden kehittymiselle. On todennäköistä, että tekstiksi ladottu, perinteisin graafisin keinoin ulospantu normirunous saa rinnalleen uusia runollisia muotoja. Ja jos julkaisemisen tavat muuttuvat, runollisen sisällön ja muodonkin voisi olettaa muuttuvan. Kukaties on jo olemassa runollisia teoksia, joita emme vielä tunnista runoudeksi. Esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen tuotanto tekee lineaarisen lukutavan miltei mahdottomaksi. Entä mihin kategoriaan Cia Rinteen tuotanto olisi asetettava? Se ei tule toimeen ilman silmää, mutta se tunkeutuu myös korvan intiimialueille. Runoilijan paletti monipuolistuu. Ehkä alamme rakentaa kaupunkeja runoudesta. Ehkä alamme viljellä sitä. Ehkä alamme kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaan aikaisemmin on osannut tehdä.

Esim.Esa on joka tapauksessa eräänlainen tietoinen statement. Se asettaa kyseenalaiseksi koko joukon käsityksiä siitä, mitä runoudelta sopii odottaa. Se tekee sen painotuotteen rajoissa, mutta venyttää sen mahdollisuuksia melkein äärimmäisyyksiin asti olematta kuitenkaan tippaakaan kyyninen tai poissulkeva. Siinä sen kiinnostusta herättävä outous ja luokseen kutsuva viehättävyys.
3
Jotkut Tavin tokaisut ovat klassikoita syntyessään. Monet niistä tullaan muistamaan vielä vuosikymmentenkin päästä, kuten ”laiturilta uppoavat harmit”, ”on partavettäsi jano” tai naurettavin kaikista eli ”lyhyt ajeli nätillä”. Sanat tekevät ihmeitään. ”Olen yrittänyt kukkia, mutta tilanne on ongelmallinen.”

Pitämällä kiinni syntaksista semantiikan voi antaa huojua sinne tänne. Mutta kyse ei ole pelkästä sananäppäryydestä, huolettomasta merkityksillä leikkimisestä. Näistäkin esimerkeistä kaksi ensimmäistä on humoristisuudestaan huolimatta hyvin vakavaa luettavaa. (Oli kerran ystävä, joka ”janosi” partavettäni niin, että hän myös joi sen. Kuulen vieläkin korvissani hänen kakomisensa.) Lukijan kokemus on aina varteenotettava mahdollisuus, ja tekstiin voi hiipiä merkityksiä, joista kirjoittaja ei ole tietoinen. Teksti on aina yksityistä. Kun lukee sanan ”laituri”, ajattelee tiettyä laituria (sitä joka on mökillä ja jonka päästä joku hyppäsi upottaakseen huolensa, tai sitä joka viilettää jäällä ja joka upottaa vastustajansa tekemillään maaleilla). Merkitys on aina yksityistä. Sen sijaan ”lyhyt ajeli nätillä” ei lakkaa kiehtomasta (vaikka sen muuttaakin mielessään ilmeiseen muotoon ”pieni on kaunista”, ”viisas ajaa Volvolla” tai muuta vastaavaa), koska se on itsessään täydellinen, kuin koru, konnotaatioistaan huolimatta mutta ennen kaikkea niistä riippumatta. Se vain on.

Neljäs esimerkki on oma lukunsa. Sanan ”kukkia” kaksoismerkitys vinksauttaa virkkeen ajatuksen, mutta vielä enemmän sen tekee sitä seuraava, loogisesti ”odottamaton” sivulause. Monimielistä tai sanoisinko moninkertaista huumoria ja kertoo paljon Tavin kielitajusta ja metodista. Kun mikään ei jää huomiotta, melkein mikä tahansa alkaa työntää merkitystä.

Viimeisenä mainitsen tokaisun, joka on tähdellinen näennäisestä naiiviudestaan huolimatta. ”Minulla on ääntä nenässä” alkaa jälleen vääntyä mielessä joksikin toiseksi, mutta samalla se on vitsikäs päännyökäytys Tristan Tzaralle, jonka mukaan ajatus syntyy suussa. Niin että sen sortin dadaisti.
4
Olisi kohtuutonta leimata Esim. Esan tekijä vain nokkelien tokaisujen tai (jos lainaamme Kristian Blombergin termiä) ”kieleenjuolahdusten” perusteella. Toisaalta minkäs sille mahtaa, jos yksittäinen, kaikista yhteyksistään irrotettu lausahdus pysäyttää ja saa mielemme ahkeroimaan:

”Olen liian typerä ulkomaailmaan.”

Tämä siis myönnytyksenä runoilijalta, joka melkein ohjelmallisesti välttää kaikkea vähänkin keskeislyyrisyyteen vivahtavaa. Eli mitä tarkoittaa ”liian typerä” (jonka jälleen haluaa lukea muotoon ”liian fiksu”)? Ja ennen muuta, missä ihmeessä on ”ulkomaailma” (vrt. ”ulkomaat” tai ”ulkoilma”)? Ja vielä: Mikä on se johtopäätös, joka tästä väitelauseesta tulisi tehdä? Vastausta ei ole, sillä runo harvoin on johtopäätösten tekoa, suoraa hyödyn tavoittelua. Mieli ei pysty siihen mihin kieli pystyy.

Jos virittyy Tavin aaltopituudelle, tällaiset kielen tarjoamat hedelmälliset väärinluennat odottavat löytäjäänsä kaikkialla. Tai niin ainakin luulisi. Ajan Pasilan läpi töistä kotiin, kun tienviereltä osuu silmiin rakennusyhtiön mainostaulu, jossa kerrotaan aivan tv-studion kylkeen rakennettavasta uudiskohteesta. Tulevan taloyhtiön nimi saa ajatukset liikkeelle: ”Juontajassa asuu tyytyväinen perhe” tai vähän pakotetummin ”Meissä kaikissa asuu pieni juontaja”. Otan nämä laimeat banaliteetit esille, koska Tavin neronleimausten rinnalle asetettuna ne kertovat, kuinka hienovaraisista valinnoista on kysymys. Vain paras kelpaa, ja parasta on vain sellainen, joka on käynyt täydellisesti runoilijan päänsisäisen myllyn lävitse ja irronnut omaksi, vastaansanomattomaksi todellisuudekseen. Miten olisi ”Juontajan saa kolmen prosentin Corolla”? Hyvä yritys, mutta ei helkkarissa.

Tämä nolo syrjähyppy on perusteltua sen seikan korostamiseksi, että kielen monimielisyyteen ja jatkuviin kommelluksiin perustuvat kiteytymät eivät ole näiden runojen perimmäisin tavoite. Ne johtuvat jostakin, ja ne johtavat johonkin muuhun, aina eteenpäin. Kieli ei seisahdu ihastelemaan omaa erinomaisuuttaan. Se ei tee sitä, koska sen luonne on liikkuva, ja mikä tärkeintä, se on koko ajan kosketuksissa kaikkeen ympärillä olevaan.
5
Ympäriltä löytyy kaikenlaista. Tavi kirjoittaa:

kun kumiseva iltapäivän aamu kummitteli turkoosin meren
sopusointuista harmaata.

En voi olla kuulematta siinä kaikuja klassisesta esimerkistä, jolla kuvataan syntaktisesti korrektia mutta semanttisesti järjetöntä lausetta: "Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivokkaasti." Tätä käsitystä vahvistaa pian kohta leukaileva huomautus: ”mikä onkin tärkeää taustatiedoksi”. Mutta Tavi ei olisi Tavi, jos asia olisi näin yksinkertainen. Näiden kahden katkelman välistä löytyy nimittäin jo edeltä tuttu kolmisanainen: ”Lyhyt ajeli nätillä.” Voi veikkoseni, se mikä näissä runoissa on lopulta tärkeää ”taustatietoa” ei ole yksiselitteinen asia. Anyway, she’s driving me nuts!
6
Tavin kiinnostus semanttisiin hurjasteluihin ja kielen siekailemattomiin toimintoihin ei tarkoita tunnetason kylmyyttä. Kirjoittajan suhde aineistoonsa ja sen kanssa pelehtimiseen on lämmin ja intiimi. Hän ei operoi perinteisillä lyyrisillä tai elegisillä motiiveilla, mutta hänellä on kyky tuottaa romanttisen hempeitä, kauneutta huokuvia kuvia täysin epäromanttisista aineksista. Muuan runo alkaa: ”Syksy nousee suomuisin ankanjaloin ankkurikuvioista ja verkoista.” Lauseen ylenpalttinen monisanaisuus, kuvien kerroksisuus ja ajatussisällön kompleksisuus petaa taidokkaasti tulevaa, joka on kaiken edeltävän antiteesi: ”Liikenne jatkaa matkaansa. Minä odotan sinua siellä.” Melkein täydellinen runo. Lukeva silmä liikkuu kuvan pinnalla kiinnekohtia etsien, lakkaamattoman kiinnostuksen vallassa, sen värejä, muotoja, yksityiskohtia ja pintoja ihastellen, pääsemättä kuitenkaan koskaan täyteen varmuuteen siitä, mikä hänen huomionsa on naulinnut. Ja vaikka runon ajatus tulee ”täyteen”, se tulee kuitenkin niin suurena yllätyksenä, että lukijan on pakko palata takaisin ja jatkaa etsimistä.
7
Suunnitelmat harvoin toteutuvat aiotun kaltaisina. Tämänkin blogin tarkoituksena oli, että kirjaisin siihen lukukokemukseni ikään kuin marginaaleihin tehtyinä huomautuksina sitä mukaa kuin lukeminen etenee, suurista linjoista välittämättä. Huomasin kuitenkin pian, ettei se ollut mahdollista. Katkelmalliset, lauseiden ja ajatusten koherenssista piittaamattomat muistiinpanot kirjoitetaan itseä, ei toista varten. Blogin kirjoittaja alkaa väistämättä ajatella potentiaalisia lukijoitaan ja teksti tapailla jonkinlaista, vähintään puolivillaista esseetyyliä.



Päätin kuitenkin jatkaa aloittamallani tiellä. Jos tulee esseetä, tulkoon. Mutta en aio myöskään välttää tyylillisiä retkahduksia tai sisällöllisiä sivupolkuja, jos sellaisia ilmaantuu. Pääasia, että heittäydyn lukemiseen ilman turvaverkkoja. Jos astun harhaan, en peittele virhettäni, vaan jatkan pontevasti eteenpäin. Ajattelen, että se on tämän kokeen poetiikka.



Tällaiset aikomuksiin ja niiden kariutumiseen liittyvät kysymykset eivät ole vieraita runonkaan kirjoittajalle. Riippuu paljon siitä, kummasta päästä runoilija lähtee liikkeelle. Onko hänellä ensin jokin idea tai ajatus, jolle hän lähtee etsimään sopivaa ilmaisua. Vai onko hänellä lähtökohtanaan jokin poeettinen muoto, jolle hän ryhtyy hakemaan sovellusta, täyttämään sitä sisällöllä.



Nämä metodit eivät tietenkään esiinny puhtaina, toisensa poissulkevina vaihtoehtoina, vaan ne limittyvät toisiinsa milloin peräkkäin, milloin samanaikaisesti. Ehkä tämä taiteelliseen prosessiin lähtökohtaisesti sisältyvä kaksoiskierre on myös sen liikkeellepaneva voima, turhautuminen siihen, ettei sisältö yksin tai muoto yksin koskaan riitä. Runo, taideteos, ei tyydy olemaan kuvaus siitä – se on sen toimialuetta. Eikä vain sitä; se on se.



Tavin kokoelma on täynnä esimerkkejä molemmista lähestymistavoista, molemmista metodeista, välimuotoja unohtamatta. Muodon ensisijaisuus korostuu esimerkiksi tekstissä, jossa lukijaa kehotetaan osallistumaan runon tekemiseen täyttämällä kirjoittajan siihen jättämät aukkopaikat. Runo ei ikään kuin valmistu ennen kuin lukija on siihen osallistunut. Tätä ei tule ymmärtää pelkäksi gimmickiksi tai väitteeksi siitä, että lukijan panos on runon ehdoton edellytys. Runo on valmis nimenomaan aukkoisena itsenään, ei vasta valmistumistaan odottavana teoksena.



Tavin tehtäväruno ei ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan sille löytyy myös edeltäjiä. Samaan kategoriaan kuuluvat esimerkiksi matriisirunot, joissa ”varsinainen” teksti on piilotettu muun, ”tarpeettoman” tekstin joukkoon. Lukijan on vain löydettävä se. Variantti tästä löytyy myös Tavilta. Kokoelman päättää neliön muotoon ladottu kirjainten muodostama matriisi, jossa poikkeuksellisesti ei ole ainuttakaan ”turhaa” kirjainta. Teksti ei kuitenkaan avaudu, muodosta järjellisiä sanoja ilman lukijan merkittävää ponnistusta. Vertailun vuoksi voisi mainita myös esikoiskokoelmani Uno Boy (1982), jonka runoista yksi oli kirjoitettu sanaristikon muotoon. Mutta nämä ovat vain ääritapauksia. Periaatteessa runollinen ilmaisu yleensä, fragmenteista puhumattakaan, johtaa lukijansa tekstin aukkopaikkojen täyttämiseen ja siinä potentiaalisena olevien merkitysten tuottamiseen. Tehtäväruno, sen ”ratkaiseminen”, ei kuitenkaan automaattisesti merkitse runon sisällön lisääntymistä. Se päinvastoin vähentää tai ainakin lukitsee sen tiettyihin rajoihin. Käsitteellisenä teoksena tehtäväruno on itse asiassa ”parempi” ratkaisematta kuin ratkaistuna.
8
Lisäyksenä edelliseen voisi vielä mainita akrostikonin, runotyypin jossa rivien alkukirjaimet muodostavat peräkkäin luettuna jonkin tunnistettavan sanan, usein erisnimen. Toisin sanoen runon rakenne ja osin sisältökin on ennalta määrätty ja tavallaan edellyttää lukijan osallistumista. Runo täydentyy, siihen tulee uusi sisällöllinen taso tämän rakenteellisen seikan havaitsemisen myötä. Esim. Esassa akrostikoneja ei esiinny, mutta muita hieman samantyyppisiä ratkaisuja kyllä, eli runoja jotka tavallaan edustavat välimuotoa muoto- ja sisältölähtöisen tekstin välillä.

Yksi kieltämättä vähän kaukaa haettu esimerkki on tapa, jolla teos on rakennettu. Heti kirjan alkuun on sijoitettu arabialaisin numeroin merkitty kymmenen runon sarja, ja vasta sen jälkeen tulee kokoelman ensimmäinen, roomalaisin numeroin merkitty varsinainen osasto ”Unissakävelyllä”. Tämän osaston runojen sekaan on kuitenkin siroteltu myös runot 11, 12, 13 ja 14, jotka mitä ilmeisimmin kuuluvat edelliseen kymmenikköön, eli jatkavat sitä. Tälle muotoseikalle ei näyttäisi olevan varsinaisia sisällöllisiä perusteita, eikä se välttämättä edes ilmene hätäiselle lukijalle, mutta kertoo jotain Tavin tavoitteista. Tekijän ja lukijan keskinäinen asema ei ole itsestään selvä, ja vaikka toisaalla tekijä näyttäisi antautuvan lukijan armoille, toisaalla hän kuitenkin pakottaa tämän luopumaan lineaarisen lukemisen välttämättömyydestä. Yhdensuuntaisen lukutavan rinnalle teokseen on näin laadittu myös toinen, sanotaanko edelliseen nähden ”ristikkäinen” juonne.

Monissa yksittäisissä runoissa muoto on tahallisen vääristelty. Runon perinteinen asettelu – se miltä runon ”tulisi” näyttää – tuntuisi Tavin makuun ikään kuin liian laimealta ja paradoksaalisesti teennäiseltä ratkaisulta. Niinpä joukossa on esimerkiksi faksimile seitsemäsluokkalaisen ”Henriikan” käsin kirjoittamasta kouluaineesta. (Kopion aitoudesta ei tosin ole takeita, mikä tuo tekstiin jälleen uuden, tekijän luotettavuutta kyseenalaistavan tason.) Eräässä runossa ”säkeistöt” on rajattu ohutlinjaisten laatikoiden sisään. Temppu alleviivaa sanottua, mutta samalla se myös työntää luotaan ja sulkee lukijan tekstin ulkopuolelle. Kolmannessa tapauksessa Tavi rikkoo tekstin jakamalla sen väkivaltaisesti riveihin oikeaoppisesta tavutuksesta (tai säetekniikasta) piittaamatta.

Näissä esimerkeissä – joissa poikkeava muotoratkaisu on tehty ikään kuin jälkituotantona, sisällön ”jälkeen” – korostuu muutama Tavin runokäsitykselle tyypillinen piirre. Niistä päällimmäisin on johdonmukainen ja periksi antamaton halu tehdä runoa norminvastaisesti, toisin. Runo ei halua olla hiekanjyvä toisten hiekanjyvien joukossa. Toinen korostaa tekijän roolia. Runo ei ole ainakaan ensisijaisesti tekijänsä sisäisten tuntojen ilmaisua, mutta se ei ole myöskään tekijästään irrallaan. Tekijä on vastuussa kaikista runon osa-alueista. Runo ei ole jonkin ennalta annetun ”runollisen” ilmaisun toteuttamista; se on, niin kuin termi poiesis sanoo, runon tekemistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Truismi tai ei, mutta ilman tekijää ei ole mitään.
9
Esim. Esassa on kolme toistuvaa kuvaa, teemaa tai tilannetta. Ensimmäinen niistä liittyy erilaisiin liikennevälineisiin tai liikkumisen tapoihin. Välineitä ovat ainakin juna, lentokone, helikopteri, liukuportaat ja kolmipyöräinen. Kuten edellä jo on käynyt ilmi, liikkeestä tai liikkumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta epätavanomaisesti, ellei jopa kieroutuneesti. ”Lyhyt ajeli nätillä”, takaisin mennessä ollaan ”peruuntumassa” ja ”Liikenne jatkaa matkaansa”. Tai: ”Kun K-juna tulee, se lentää.” Tai vielä oudommin: ”Minä menen Minne helikopterit menevät”. Ja kun ”Esa” esiintyy kokoelmassa ensimmäisen kerran, hänestä todetaan: ”Esa menee Ahvenanmaalle. /(…)/ Se menee kokonaan Ahvenanmaalle.” Ja vielä: ”Vaikutelma taivaaseen astumisesta (…) saavutettiin liukuportaiden avulla”. Myös kolme nimetyistä osastoista liittyy jollakin tavalla liikkumiseen: ”Unissakävelyllä”, ”Tietyömaa” ja ”Kävely hautausmaalla”. Entä kuuluuko kirjan kansiaihe teoksen sisältöön? Siinäkin nimittäin ollaan liikkeessä: valokuva nuorukaisesta hyppäämässä esteen ylitse.

Yksinkertainen tulkinta tietysti on, että Tavin käyttämät kuvat ovat metaforan metaforia. Liikkuminen on jonkin ”kantamista” toiseen paikkaan ja ilmenee paitsi fyysisenä siirtymisenä toiseen tilaan myös muuttumisena osin tai ”kokonaan”. Äärimmäisessä tapauksessa voidaan puhua jopa ”taivaaseen astumisesta”. Olennaista on, että nämä kaikki ovat nimenomaan metaforisia ilmauksia. Ne perustuvat kirjoittajan havaintoihin; ne ovat hänen kielellinen tulkintansa siitä mitä tapahtuu, kun joku tai jokin liikkuu. Siitä millaiseksi tämä joku muuttuu tai millaiseksi hänen pitäisi muuttua, ei tehdä tiliä. ”Kantaja” eli metafora tekee kyllä töitä runoilijalle, on tämän palkkaama, mutta tahdoton orja se ei ole. Runoilija on aina lopulta siihen nähden alisteinen, vietävissä.

Kielen ylivoimaisuus, hallitsemattomuus, tulee esiin muissa tilanteissa. On oikeastaan täysi ihme, että ihmiset ymmärtävät edes jossain määrin toisiaan. Tavin runot ovat täynnä kuvauksia tilanteista, joissa dialogisessa suhteessa olevat ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen väärin tulkituiksi. Syy on milloin lähettäjässä milloin vastaanottajassa, ja liekö tuo edes ihme kun siinä välissä oleva kielikin osoittautuu epäluotettavaksi ja omalla tahdolla varustetuksi. Yksinkertaisimmankin asian tai episodin kertaaminen tai referointi osoittautuu mahdottomaksi. Rekisterit sekoittuvat ja painotukset ymmärretään väärin, kuten kaikki rakastavaiset kokemuksesta tietävät. Tätä toivottomuutta kuvataan myös runoissa, joissa opettaja yrittää toisaalta saavuttaa puheyhteyden oppilaisiinsa, toisaalta takoa tietoa heidän koviin kalloihinsa.

Eli mitä jää jäljelle? Ei ihme, että monessa runossa runoilija siirtää vastuun pois itseltään. No, kun ette kuitenkaan usko, ymmärrä sanaani, niin tehkää itse paremmin!
10
Olen miettinyt pääni puhki teoksen nimeä, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tyydyttävään saati korkealentoiseen ratkaisuun. On siis pakko todeta ilmeinen, asia jota en ole nähnyt lausuttavan julki ainakaan niissä muutamissa arvioissa, joita olen kokoelmasta lukenut. Nimenhän tulisi kaiken järjen mukaan kuulua ”Esim. Erkki”. Vai tulisiko? Kertooko ”Esim. Esa” tekijän ehdottomasta halusta toimia odotuksen vastaisesti? Vai merkitseekö ilmeisestä luopuminen tässä tapauksessa juuri ”dada-runoilijaan” liitettyjen odotusten täyttämistä? Eikö ”Esim. Erkki” olisi kaikesta huolimatta vitsikkäämpi vaihtoehto? Vai olisiko sittenkin kyse tekijän kaksinkertaisesta oveluudesta? ”Sanokaa mitä sanotte, minä nimeän teokseni niin kuin haluan, teidän odotuksistanne piittaamatta.” Toisaalta vastaus voi olla hyvin yksinkertainen. Teoksesta löytyvät niin nimet Esko, Erno, Ernst ja totta kai myös Esa, muttei ainuttakaan Erkkiä. Miksi se siis esiintyisi teoksen nimessä? Duh? Duh!