7
Ei ole tavallista, muttei nykyisin aivan tavatontakaan, että kaunokirjallisen teoksen tekijä ilmoittaa lähteensä. Jo mainitun karttakirjan lisäksi Kurtto listaa kaksi nettisivustoa, joissa esitellään paikkatiedon ja kartografian perusteita. Pikavierailu sivuilla osoittaa, että suhde niihin on lähinnä viitteellinen.

Toisaalta kirjoittaminen yleensä ja runon kirjoittaminen erityisesti muistuttaa monessa kartan piirtämistä. Ensinnäkin kartan suhde todellisuuteen on aina kyseenalainen, näkemyksellinen tulkinta kuvattavasta. Toisaalta kartta kertoo yhtä paljon piirtäjästään ja tämän ajallisista ja paikallisista sidoksista kuin kuvan kohteesta.

Toisin sanoen kartta, tai runo, ei ole pelkästään sekundäärinen suhteessa aineistoonsa. Lukijalle siitä tulee primäärilähde, ainakin silloin kun runo on onnistunut. Hyvä runo on ikään kuin kuva itsestään, ei niinkään jonkun toisen asian heijastus.

Muistuu mieleen Eksyneitten valtakunnan ensimmäinen vinjettiruno. Se alkaa: ”Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämä vailla vertaa.” Tässä on runoilijan lähtökohta ja ohjelma. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä yleensä johonkin, määrittelemättä sen tarkemmin mihin. Tässä mielessä eksyminen, merkityltä tieltä hairahtuminen on myös myönteinen asia, löytöjen tekemisen edellytys.

Kurtto kirjoittaa pääasiassa proosamuodossa, mikä on nykyään melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulen, että se on hyvin tietoinen valinta ja ilmaisee halua erkaantua modernismin maneereista (ennen kuin siitä itsestään tulee maneeri). Säkeen vapautuminen halutaan viedä loppuun – luopumalla siitä (ennen kuin heiluri liikahtaa toiseen ääriasentoonsa, jossa tiukka muoto ottaa jälleen ylivallan.)

Kuvaisin Kurton valitsemaa positiota kartta-analogialla. Sen sijaan, että hän uskoisi sokeasti omaan tai toisten piirtämiin karttoihin, hän vilkuilee kiinnostuneena marginaalista löytyviin karttamerkkien selityksiin – tai legendaan, kuten niitä englanniksi kutsutaan. Sanan latinankielinen juuri tarkoittaa keräämistä, valitsemista, lukemista, ja on sukua kreikan puheeseen, sanaan ja järkeen viittaavalle sanalle logos. En luottaisi runoilijaan kartanpiirtäjänä saatikka maasto-oppaana, mutta tuo legenda, jos mikään, voisi olla runoilijan varsinainen työkenttä.