1
Teos alkaa isoilla väitteillä. Ensinnäkin otsikko Eksyneitten valtakunta vihjaa, että on olemassa oikea tie ja että maailmaa hallitsevat tuolta tieltä erehtyneet voimat. Toisaalta erehtyminen voi olla tahatonta. Eksyneet on eri asia kuin tietoisesti harhautetut. Nimi luo kuitenkin odotuksia. Luvassa lienee kuvauksia siitä, miten ja miksi valtakunnan asukkaat ovat eksyneet, ja toisaalta arvioita siitä, miten heidät saataisiin ohjatuksi takaisin oikealle polulle. Mutta nämä ovat vain jonkinlainen horisontti. Päämäärää ei anneta.
Toiseksi on motto, hieman epäröivä mutta väite joka tapauksessa: ”Toistaiseksi meidän on alistuttava toteamaan, että olemme ainoat elolliset maailmankaikkeudessa.” Se jos mikä on iso väite. Mutta miten päin se on ymmärrettävä, jää nähtäväksi. Avainsanoja ovat ”toistaiseksi” ja ”alistuttava”, mutta myös sitaatin lähteeksi mainittu, auktoriteetiltaan hieman huvittava ”Maat ja kansat: Karttakirja”. Kysymys kuuluu, ketkä meitä määrittelevät ja mitä siitä seuraa.
Alkusointu on lyöty, mutta se voi olla tahallisen harhauttava. Ainakaan sen mahtipontisuutta ei arvaisi tulkita yksioikoisesti. Epäilen vastahankaista asennetta annettuja totuuksia kohtaan, mutta myös huumoria.
Tasoittava palautus tulee ensimmäisessä runossa, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin luomiskertomus. Ensin lyödään keppi hiekkaan: ”Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin.” Näin luodaan aika, mutta annetaan myös aikajänne ja sävy. Mitä tahansa on odotettavissa. Runon loppu toteaa monimielisesti: ”Se kuuluu ajan kuvaan.”
Toiseksi on motto, hieman epäröivä mutta väite joka tapauksessa: ”Toistaiseksi meidän on alistuttava toteamaan, että olemme ainoat elolliset maailmankaikkeudessa.” Se jos mikä on iso väite. Mutta miten päin se on ymmärrettävä, jää nähtäväksi. Avainsanoja ovat ”toistaiseksi” ja ”alistuttava”, mutta myös sitaatin lähteeksi mainittu, auktoriteetiltaan hieman huvittava ”Maat ja kansat: Karttakirja”. Kysymys kuuluu, ketkä meitä määrittelevät ja mitä siitä seuraa.
Alkusointu on lyöty, mutta se voi olla tahallisen harhauttava. Ainakaan sen mahtipontisuutta ei arvaisi tulkita yksioikoisesti. Epäilen vastahankaista asennetta annettuja totuuksia kohtaan, mutta myös huumoria.
Tasoittava palautus tulee ensimmäisessä runossa, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin luomiskertomus. Ensin lyödään keppi hiekkaan: ”Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin.” Näin luodaan aika, mutta annetaan myös aikajänne ja sävy. Mitä tahansa on odotettavissa. Runon loppu toteaa monimielisesti: ”Se kuuluu ajan kuvaan.”
2
Avausrunon jälkeen teos jakaantuu seitsemään osastoon, joita jokaista reunustaa lyhyt, leipätekstistä poikkeavalla tavalla ladottu ja asemoitu proosaruno. Runojen vinjettimäistä luonnetta korostaa tekstin yhteyteen liitetty pikkuruinen piirros. Niiden painoarvosta kuitenkin kertoo, että teos myös päättyy sellaiseen.
Teoksen harkittua, tavallisuudesta poikkeavaa rakennetta kuvaa, että joka toisessa osastossa runot on ladottu ainoastaan aukeaman oikealle sivulle. Kun myös vinjettirunot sijaitsevat omilla lehdillään, kirjassa on tavallista enemmän tyhjiä sivuja, mikä synnyttää ilmavan mutta myös hieman arvoituksellisen vaikutelman.
Ensimmäisessä osastossa runojen puhuja kuljeskelee kaupungilla, jossa on kaikenlaista luojanluomaa, kuten koiria, lintuja ja kaloja, mutta myös taloja, puistoja, autoja, laivoja, maansiirtokoneita ja lautasantenneja. Tutut asiat käyttäytyvät odottamattomasti, ja kaupunki on enemmän mielentila tai mielikuvituksen kenttä kuin reaalinen tila. Havainnoille, tai niiden yllättäville kielellisille ilmaisuille, kontrastia luovat viittaukset geometriaan, tietotekniikkaan ja arkkitehtuuriin. Kun näkökulma on tällainen, on vaikea sanoa mitään varmaa todellisuuden koostumisesta – saati toisistamme, kuten puhuja parahtaa.
Luontoa tai ihmistä käsitellään vähemmän lyyrisesti. Kuvaava on virke: "Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen." Ja melkein heti perään tämä: "Ihmisen hyvyydestä en ryhdy puhumaan mutta joku nämä talotkin rakensi, puhalsi pattereihin ilmaa." Tavassa katsella, kokea ja selittää syysuhteita on jotain lapsekasta: "Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."
Avausrunon jälkeen teos jakaantuu seitsemään osastoon, joita jokaista reunustaa lyhyt, leipätekstistä poikkeavalla tavalla ladottu ja asemoitu proosaruno. Runojen vinjettimäistä luonnetta korostaa tekstin yhteyteen liitetty pikkuruinen piirros. Niiden painoarvosta kuitenkin kertoo, että teos myös päättyy sellaiseen.
Teoksen harkittua, tavallisuudesta poikkeavaa rakennetta kuvaa, että joka toisessa osastossa runot on ladottu ainoastaan aukeaman oikealle sivulle. Kun myös vinjettirunot sijaitsevat omilla lehdillään, kirjassa on tavallista enemmän tyhjiä sivuja, mikä synnyttää ilmavan mutta myös hieman arvoituksellisen vaikutelman.
Ensimmäisessä osastossa runojen puhuja kuljeskelee kaupungilla, jossa on kaikenlaista luojanluomaa, kuten koiria, lintuja ja kaloja, mutta myös taloja, puistoja, autoja, laivoja, maansiirtokoneita ja lautasantenneja. Tutut asiat käyttäytyvät odottamattomasti, ja kaupunki on enemmän mielentila tai mielikuvituksen kenttä kuin reaalinen tila. Havainnoille, tai niiden yllättäville kielellisille ilmaisuille, kontrastia luovat viittaukset geometriaan, tietotekniikkaan ja arkkitehtuuriin. Kun näkökulma on tällainen, on vaikea sanoa mitään varmaa todellisuuden koostumisesta – saati toisistamme, kuten puhuja parahtaa.
Luontoa tai ihmistä käsitellään vähemmän lyyrisesti. Kuvaava on virke: "Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen." Ja melkein heti perään tämä: "Ihmisen hyvyydestä en ryhdy puhumaan mutta joku nämä talotkin rakensi, puhalsi pattereihin ilmaa." Tavassa katsella, kokea ja selittää syysuhteita on jotain lapsekasta: "Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."
3
Toisessa osastossa meininki muuttuu. Runoja on joka sivulla, mutta nyt tekstit jakautuvat riveiksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Toistuvia teemoja ovat putoaminen, kävely, kallistuminen ja pintojen tunnustelu. Liikettä tapahtuu joka suuntaan, mutta ennen muuta vertikaalisesti.
Kyse on siitä, mitä tapahtuu ja miltä maailma näyttää, kun karttaan lisätään kolmas ulottuvuus, ja miksei neljäskin, aika. Tai viides, uni. Toisaalta kartta itsessään voi olla pallon muotoinen. Tai kaupan erilaisia aistimuksia herätäävä hedelmätiski kokonainen maailmankaikkeus aurinkoineen, kuineen, tähtineen.
Kokoelman nimeen viittaa suoraan puhujan esittämä arvio: "Aloin uskoa, että muutkin täällä eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan". Keinoja päätelmien tekoon, maailman havinnoimiseen on aika vähän, sormen tökkääminen karttapallolla näkyvään "syvänmerenhautaan", esimerkiksi. Huomattavaa tässä on, että "syvänmerenhauta" on kaukana todellisesta - se on vain jonkun kirjoittama sana.
Uneen palataan osaston lopussa. "Mutta tämä on unta, ja minä // olen hereillä jo." (Tässä vinoviivat merkitsevät sivun ja runon vaihtumista.) Toisaalta myös todellisuus näyttäytyy unenkaltaisena: "Ihmeet koettelevat meitä: huoneet seisovat suorassa. / Ruukku putoaa, pysähtyy / särkyy ennen / lattiaa." Tämän "ihmeen" kokeminen, ajan pysäyttäminen on mahdollista, koska me "tiedämme" kokemuksesta, mitä ruukulle tapahtuu kun se putoaa.
Toisessa osastossa meininki muuttuu. Runoja on joka sivulla, mutta nyt tekstit jakautuvat riveiksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Toistuvia teemoja ovat putoaminen, kävely, kallistuminen ja pintojen tunnustelu. Liikettä tapahtuu joka suuntaan, mutta ennen muuta vertikaalisesti.
Kyse on siitä, mitä tapahtuu ja miltä maailma näyttää, kun karttaan lisätään kolmas ulottuvuus, ja miksei neljäskin, aika. Tai viides, uni. Toisaalta kartta itsessään voi olla pallon muotoinen. Tai kaupan erilaisia aistimuksia herätäävä hedelmätiski kokonainen maailmankaikkeus aurinkoineen, kuineen, tähtineen.
Kokoelman nimeen viittaa suoraan puhujan esittämä arvio: "Aloin uskoa, että muutkin täällä eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan". Keinoja päätelmien tekoon, maailman havinnoimiseen on aika vähän, sormen tökkääminen karttapallolla näkyvään "syvänmerenhautaan", esimerkiksi. Huomattavaa tässä on, että "syvänmerenhauta" on kaukana todellisesta - se on vain jonkun kirjoittama sana.
Uneen palataan osaston lopussa. "Mutta tämä on unta, ja minä // olen hereillä jo." (Tässä vinoviivat merkitsevät sivun ja runon vaihtumista.) Toisaalta myös todellisuus näyttäytyy unenkaltaisena: "Ihmeet koettelevat meitä: huoneet seisovat suorassa. / Ruukku putoaa, pysähtyy / särkyy ennen / lattiaa." Tämän "ihmeen" kokeminen, ajan pysäyttäminen on mahdollista, koska me "tiedämme" kokemuksesta, mitä ruukulle tapahtuu kun se putoaa.
4
Kolmas osasto alkaa ja päättyy kuvaan käsistä. Kuten edellä on jo todettu, kädet ovat tapa kokea ja koetella, mutta sen lisäksi ne ovat luomisen välineitä. Fyysisyys levittäytyy laajemmalle, raajoihin, kantapäihin, kasvoihin, suuhun, kitalakeen. Ihmisen mitta on myös avaruuden mitta.
Havaintojen tulkinta ja nimeäminen on enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Asiat ovat niin kuin niiden sovitaan olevan. Kuu on taivaankappale, mutta kokijan silmissä myös tulppa taivaan kannessa.
Osaston vinjettiruno alkaa: "Meren kylkiluusta veistetään kaksonen, mykkä lapsi puheliaalle auringolle." Paitsi että se on toisinto (tai toisinnon toisinto) luomistarinasta, se on myös luojan kuva: runoilija on tämä ylivilkkaalla mielikuvituksella varustettu, ihmettelevä olento, joka lukee näkemäänsä niin kuin tahtoo, vanhoista sopimuksista välittämättä tai uusia sopimuksia solmien.
Uusia sopimuksia syntyy kirjoittamalla. Esimerkiksi: "Avaa suu, sylkäise perhonen." Tämä on perustavaa laatua oleva havainto. Se ei perustu reaaliseen, vaan sisäiseen kokemukseen. Logiikka on sama kuin kivestä puhuttaessa. Runoilijalle ei riitä esineen nimeäminen, kivi. Sen olemus toteutuu vasta, kun se "lämmitellään eloon" kädessä ja kun sille keksitään funktio, heittäminen.
Eksyneitten valtakunnassa "eksyneitä" ovat ne, jotka pitäytyvät jo kertaalleen piirrettyihin karttoihin ja jotka eivät osaa tai halua ryhtyä tekemään tulkintoja sen topografiasta.
Kolmas osasto alkaa ja päättyy kuvaan käsistä. Kuten edellä on jo todettu, kädet ovat tapa kokea ja koetella, mutta sen lisäksi ne ovat luomisen välineitä. Fyysisyys levittäytyy laajemmalle, raajoihin, kantapäihin, kasvoihin, suuhun, kitalakeen. Ihmisen mitta on myös avaruuden mitta.
Havaintojen tulkinta ja nimeäminen on enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Asiat ovat niin kuin niiden sovitaan olevan. Kuu on taivaankappale, mutta kokijan silmissä myös tulppa taivaan kannessa.
Osaston vinjettiruno alkaa: "Meren kylkiluusta veistetään kaksonen, mykkä lapsi puheliaalle auringolle." Paitsi että se on toisinto (tai toisinnon toisinto) luomistarinasta, se on myös luojan kuva: runoilija on tämä ylivilkkaalla mielikuvituksella varustettu, ihmettelevä olento, joka lukee näkemäänsä niin kuin tahtoo, vanhoista sopimuksista välittämättä tai uusia sopimuksia solmien.
Uusia sopimuksia syntyy kirjoittamalla. Esimerkiksi: "Avaa suu, sylkäise perhonen." Tämä on perustavaa laatua oleva havainto. Se ei perustu reaaliseen, vaan sisäiseen kokemukseen. Logiikka on sama kuin kivestä puhuttaessa. Runoilijalle ei riitä esineen nimeäminen, kivi. Sen olemus toteutuu vasta, kun se "lämmitellään eloon" kädessä ja kun sille keksitään funktio, heittäminen.
Eksyneitten valtakunnassa "eksyneitä" ovat ne, jotka pitäytyvät jo kertaalleen piirrettyihin karttoihin ja jotka eivät osaa tai halua ryhtyä tekemään tulkintoja sen topografiasta.
5
Sormiin palataan taas neljännen osaston vinjettirunossa. Nyt puhutaan myös kuun piirtämisestä ja auringon koskettamisesta. Sen minkä mieli kuvittelee, sormet varmistavat todeksi.
Seuraavassa runossa luonto saa jälleen inhimillisiä piirteitä: ”appelsiinipuut tanssivat”, saari on ”mustaan peittoon kääritty ruumis”, rinteet ”kuorsaavat”, joki ”silittää”. Myöhemmin tähdet ”ottavat aurinkoa”. Mutta myös toisinpäin: poika laulaa ”juurten hitaalla äänellä”.
Puhuja toteaa arvoituksellisesti: ”Tietämättömyytesi ei selviä sinulle koskaan.” Me tunnistamme kyllä erilaisia ”kirjoituksia”, mutta kaikkia emme osaa koskaan tulkita. Eräänlaista ”eksymistä” sekin. Lopputulokseksi jää jonkinlainen antautuminen, hyväksyntä: ”Isona silmäni sulavat mereksi ja näen kaikkialle minne menet.”
Tähän asti kaupungista on puhuttu nimettömänä. Seuraavan osaston toisessa runossa mainitaan kuitenkin Helsinki, joka on myöhemmin esiintyvää Latviaa lukuun ottamatta teoksen ainoa erisnimi. Ensin sana hätkäyttää, mutta se ei kuitenkaan pane miettimään kaikkea uusiksi. Nimi sitoo tekstiä reaalimaailmaan, mutta vain yhden säikeen verran. Ehkä se on tarpeen, koska muuten puhe jäisi täysin abstraktiksi. Silti joskus Helsinki on pelkkä Helsinki.
Puhuja palaa epäilemään omaa näkökykyään, normista poikkeavaa tulkintaansa todellisuuden olemuksesta. Onko kyseessä ”outo sairaus sydämessä”? Tai ”ehkä epävireinen laulu tukkii verisuonia”? Tarjolla on myös perinteisempi vaihtoehto, se ”että hänelle luettiin liikaa satuja kun hän oli pieni”. Viime mainittu selitys tuntuu kuitenkin ”liian hataralta”, mikä saattaa olla itsestään selvän toistamista.
Osaston päätösrunossa surrealistiset kuvat korvautuvat hetkeksi suoralla puheella runoilijan kokemuksesta, hänen täsmällisestä paikastaan täsmällisesti nimetyssä maailmassa. Istutaan junassa, ”joka matkustaa ajassa” ja määränpäässä keskustellaan ”kaikesta mikä jäi tapahtumatta”. Konduktöörikin, joka ”unohti kertoa junan suunnan”, esitti ”vain tunkkaisia lauseita valon suunnattomasta nopeudesta ihmisen lyhyen ja vääränmuotoisen elämän läpi, valon hitaudesta ihmisen läpi, sillä ihminen on epägeometrinen hitaasti aavikoituva tasanko, sinisellä lähijunan penkillä matkalla kotiin.”
Sormiin palataan taas neljännen osaston vinjettirunossa. Nyt puhutaan myös kuun piirtämisestä ja auringon koskettamisesta. Sen minkä mieli kuvittelee, sormet varmistavat todeksi.
Seuraavassa runossa luonto saa jälleen inhimillisiä piirteitä: ”appelsiinipuut tanssivat”, saari on ”mustaan peittoon kääritty ruumis”, rinteet ”kuorsaavat”, joki ”silittää”. Myöhemmin tähdet ”ottavat aurinkoa”. Mutta myös toisinpäin: poika laulaa ”juurten hitaalla äänellä”.
Puhuja toteaa arvoituksellisesti: ”Tietämättömyytesi ei selviä sinulle koskaan.” Me tunnistamme kyllä erilaisia ”kirjoituksia”, mutta kaikkia emme osaa koskaan tulkita. Eräänlaista ”eksymistä” sekin. Lopputulokseksi jää jonkinlainen antautuminen, hyväksyntä: ”Isona silmäni sulavat mereksi ja näen kaikkialle minne menet.”
Tähän asti kaupungista on puhuttu nimettömänä. Seuraavan osaston toisessa runossa mainitaan kuitenkin Helsinki, joka on myöhemmin esiintyvää Latviaa lukuun ottamatta teoksen ainoa erisnimi. Ensin sana hätkäyttää, mutta se ei kuitenkaan pane miettimään kaikkea uusiksi. Nimi sitoo tekstiä reaalimaailmaan, mutta vain yhden säikeen verran. Ehkä se on tarpeen, koska muuten puhe jäisi täysin abstraktiksi. Silti joskus Helsinki on pelkkä Helsinki.
Puhuja palaa epäilemään omaa näkökykyään, normista poikkeavaa tulkintaansa todellisuuden olemuksesta. Onko kyseessä ”outo sairaus sydämessä”? Tai ”ehkä epävireinen laulu tukkii verisuonia”? Tarjolla on myös perinteisempi vaihtoehto, se ”että hänelle luettiin liikaa satuja kun hän oli pieni”. Viime mainittu selitys tuntuu kuitenkin ”liian hataralta”, mikä saattaa olla itsestään selvän toistamista.
Osaston päätösrunossa surrealistiset kuvat korvautuvat hetkeksi suoralla puheella runoilijan kokemuksesta, hänen täsmällisestä paikastaan täsmällisesti nimetyssä maailmassa. Istutaan junassa, ”joka matkustaa ajassa” ja määränpäässä keskustellaan ”kaikesta mikä jäi tapahtumatta”. Konduktöörikin, joka ”unohti kertoa junan suunnan”, esitti ”vain tunkkaisia lauseita valon suunnattomasta nopeudesta ihmisen lyhyen ja vääränmuotoisen elämän läpi, valon hitaudesta ihmisen läpi, sillä ihminen on epägeometrinen hitaasti aavikoituva tasanko, sinisellä lähijunan penkillä matkalla kotiin.”
6
Viidennen osaston tekstit on jaettu säkeisiin kokoelman kenties tunteellisinta, hyvin kaunista avausrunoa lukuun ottamatta. Lyyrisestä ilmeestään huolimatta runot kertovat hyvinkin arkisista tilanteista – niissä voisi olla kyse muistikuvista matkalla Latviaan. Istutaan junassa, ja ihmetellään toistuvasti ajan olemusta. Koskettamisesta ei päästä täälläkään:
”Tämä on varastettu. / Tässä kasvot halkeavat yöksi / ja ilon päiväksi: / toinen puoli aikaeron syömä / toinen sormenjälkeni alla hereillä.”
Nämä ovat eräänlaisia ”onnen ajan” runoja. Juuri mitään ei tapahdu, mutta sisäinen laskuri sanoo, että nämä hetket kannattaa säilöä: ”Katsokaa miten onnellinen olen” ja ”Miten onnellinen / ja miten vähän aikaa.” Ajan ”suhteellisuus” ilmaistaan kahdella kuvalla. On toisaalta ”hylätty aurinkokello” ja toisaalta tietty hetki ikuisuudessa, josta voidaan todeta täsmällisesti, että kello on ”varttia vaille viisi”. Tyytyväisyys syntyy hetken ainutkertaisuuden kokemisesta, mutta minkäs silti mahdat mielelle, joka karkailee omille teilleen: ”Kaikki salaisuudet, ja ettei mitään tapahdu. / Ehkä kameli ylittää tien.”
Viimeisessä osastossa palataan proosamuotoon ja aiemmasta tuttuihin kuviin. Skaala on entinen, avaruuksien tähtipölystä tämän maailman hiekkalaatikoihin. Toisaalta liike ei koskaan pysähdy: hiekastakin voi rakentaa tulivuoren, ja kuunlieve toistuu lammen pinnassa. Nämä ovat asioita, joita mikään ihmisen piirtämä kartta ei voi toistaa tarkasti. Liekö siis ihme, jos hän eksyy?
Runoilija suhteellistaa myös omat kykynsä, tai halunsa, karttojen piirtämiseen: ”Puut roikkuvat, valitsevat puolensa, näetkö mitä ajattelen, älä katso tänne.” Mutta heti perään, uhmakkaasti haastaen, kuin vastauksena teoksen nimen synnyttämiin kysymyksiin: ”Mitä kaikkea vielä tahtoisit hallita, veden kiertoa, metsän tähtiä, tähden reittejä minussa?” Eksyminen on lopulta kartan, ei sen reiteiltä poikkeavan vika.
Viidennen osaston tekstit on jaettu säkeisiin kokoelman kenties tunteellisinta, hyvin kaunista avausrunoa lukuun ottamatta. Lyyrisestä ilmeestään huolimatta runot kertovat hyvinkin arkisista tilanteista – niissä voisi olla kyse muistikuvista matkalla Latviaan. Istutaan junassa, ja ihmetellään toistuvasti ajan olemusta. Koskettamisesta ei päästä täälläkään:
”Tämä on varastettu. / Tässä kasvot halkeavat yöksi / ja ilon päiväksi: / toinen puoli aikaeron syömä / toinen sormenjälkeni alla hereillä.”
Nämä ovat eräänlaisia ”onnen ajan” runoja. Juuri mitään ei tapahdu, mutta sisäinen laskuri sanoo, että nämä hetket kannattaa säilöä: ”Katsokaa miten onnellinen olen” ja ”Miten onnellinen / ja miten vähän aikaa.” Ajan ”suhteellisuus” ilmaistaan kahdella kuvalla. On toisaalta ”hylätty aurinkokello” ja toisaalta tietty hetki ikuisuudessa, josta voidaan todeta täsmällisesti, että kello on ”varttia vaille viisi”. Tyytyväisyys syntyy hetken ainutkertaisuuden kokemisesta, mutta minkäs silti mahdat mielelle, joka karkailee omille teilleen: ”Kaikki salaisuudet, ja ettei mitään tapahdu. / Ehkä kameli ylittää tien.”
Viimeisessä osastossa palataan proosamuotoon ja aiemmasta tuttuihin kuviin. Skaala on entinen, avaruuksien tähtipölystä tämän maailman hiekkalaatikoihin. Toisaalta liike ei koskaan pysähdy: hiekastakin voi rakentaa tulivuoren, ja kuunlieve toistuu lammen pinnassa. Nämä ovat asioita, joita mikään ihmisen piirtämä kartta ei voi toistaa tarkasti. Liekö siis ihme, jos hän eksyy?
Runoilija suhteellistaa myös omat kykynsä, tai halunsa, karttojen piirtämiseen: ”Puut roikkuvat, valitsevat puolensa, näetkö mitä ajattelen, älä katso tänne.” Mutta heti perään, uhmakkaasti haastaen, kuin vastauksena teoksen nimen synnyttämiin kysymyksiin: ”Mitä kaikkea vielä tahtoisit hallita, veden kiertoa, metsän tähtiä, tähden reittejä minussa?” Eksyminen on lopulta kartan, ei sen reiteiltä poikkeavan vika.
7
Ei ole tavallista, muttei nykyisin aivan tavatontakaan, että kaunokirjallisen teoksen tekijä ilmoittaa lähteensä. Jo mainitun karttakirjan lisäksi Kurtto listaa kaksi nettisivustoa, joissa esitellään paikkatiedon ja kartografian perusteita. Pikavierailu sivuilla osoittaa, että suhde niihin on lähinnä viitteellinen.
Toisaalta kirjoittaminen yleensä ja runon kirjoittaminen erityisesti muistuttaa monessa kartan piirtämistä. Ensinnäkin kartan suhde todellisuuteen on aina kyseenalainen, näkemyksellinen tulkinta kuvattavasta. Toisaalta kartta kertoo yhtä paljon piirtäjästään ja tämän ajallisista ja paikallisista sidoksista kuin kuvan kohteesta.
Toisin sanoen kartta, tai runo, ei ole pelkästään sekundäärinen suhteessa aineistoonsa. Lukijalle siitä tulee primäärilähde, ainakin silloin kun runo on onnistunut. Hyvä runo on ikään kuin kuva itsestään, ei niinkään jonkun toisen asian heijastus.
Muistuu mieleen Eksyneitten valtakunnan ensimmäinen vinjettiruno. Se alkaa: ”Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämä vailla vertaa.” Tässä on runoilijan lähtökohta ja ohjelma. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä yleensä johonkin, määrittelemättä sen tarkemmin mihin. Tässä mielessä eksyminen, merkityltä tieltä hairahtuminen on myös myönteinen asia, löytöjen tekemisen edellytys.
Kurtto kirjoittaa pääasiassa proosamuodossa, mikä on nykyään melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulen, että se on hyvin tietoinen valinta ja ilmaisee halua erkaantua modernismin maneereista (ennen kuin siitä itsestään tulee maneeri). Säkeen vapautuminen halutaan viedä loppuun – luopumalla siitä (ennen kuin heiluri liikahtaa toiseen ääriasentoonsa, jossa tiukka muoto ottaa jälleen ylivallan.)
Kuvaisin Kurton valitsemaa positiota kartta-analogialla. Sen sijaan, että hän uskoisi sokeasti omaan tai toisten piirtämiin karttoihin, hän vilkuilee kiinnostuneena marginaalista löytyviin karttamerkkien selityksiin – tai legendaan, kuten niitä englanniksi kutsutaan. Sanan latinankielinen juuri tarkoittaa keräämistä, valitsemista, lukemista, ja on sukua kreikan puheeseen, sanaan ja järkeen viittaavalle sanalle logos. En luottaisi runoilijaan kartanpiirtäjänä saatikka maasto-oppaana, mutta tuo legenda, jos mikään, voisi olla runoilijan varsinainen työkenttä.
Ei ole tavallista, muttei nykyisin aivan tavatontakaan, että kaunokirjallisen teoksen tekijä ilmoittaa lähteensä. Jo mainitun karttakirjan lisäksi Kurtto listaa kaksi nettisivustoa, joissa esitellään paikkatiedon ja kartografian perusteita. Pikavierailu sivuilla osoittaa, että suhde niihin on lähinnä viitteellinen.
Toisaalta kirjoittaminen yleensä ja runon kirjoittaminen erityisesti muistuttaa monessa kartan piirtämistä. Ensinnäkin kartan suhde todellisuuteen on aina kyseenalainen, näkemyksellinen tulkinta kuvattavasta. Toisaalta kartta kertoo yhtä paljon piirtäjästään ja tämän ajallisista ja paikallisista sidoksista kuin kuvan kohteesta.
Toisin sanoen kartta, tai runo, ei ole pelkästään sekundäärinen suhteessa aineistoonsa. Lukijalle siitä tulee primäärilähde, ainakin silloin kun runo on onnistunut. Hyvä runo on ikään kuin kuva itsestään, ei niinkään jonkun toisen asian heijastus.
Muistuu mieleen Eksyneitten valtakunnan ensimmäinen vinjettiruno. Se alkaa: ”Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämä vailla vertaa.” Tässä on runoilijan lähtökohta ja ohjelma. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä yleensä johonkin, määrittelemättä sen tarkemmin mihin. Tässä mielessä eksyminen, merkityltä tieltä hairahtuminen on myös myönteinen asia, löytöjen tekemisen edellytys.
Kurtto kirjoittaa pääasiassa proosamuodossa, mikä on nykyään melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulen, että se on hyvin tietoinen valinta ja ilmaisee halua erkaantua modernismin maneereista (ennen kuin siitä itsestään tulee maneeri). Säkeen vapautuminen halutaan viedä loppuun – luopumalla siitä (ennen kuin heiluri liikahtaa toiseen ääriasentoonsa, jossa tiukka muoto ottaa jälleen ylivallan.)
Kuvaisin Kurton valitsemaa positiota kartta-analogialla. Sen sijaan, että hän uskoisi sokeasti omaan tai toisten piirtämiin karttoihin, hän vilkuilee kiinnostuneena marginaalista löytyviin karttamerkkien selityksiin – tai legendaan, kuten niitä englanniksi kutsutaan. Sanan latinankielinen juuri tarkoittaa keräämistä, valitsemista, lukemista, ja on sukua kreikan puheeseen, sanaan ja järkeen viittaavalle sanalle logos. En luottaisi runoilijaan kartanpiirtäjänä saatikka maasto-oppaana, mutta tuo legenda, jos mikään, voisi olla runoilijan varsinainen työkenttä.
1 kommentti:
Voisitko antaa osoitteet ja kirjan nimen, joihin Kurtto viittaa? Kiitos!
Lähetä kommentti