Raisa Marjamäki: Katoamisilmoitus. Palladium Kirjat 2010.

1
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy astiaan. Raisa Marjamäen esikoiskokoelma Katoamisilmoitus on painettu J. K. Ihalaisen kuulussa nyrkkipajassa, ja jälki on sen näköistä. Kyseessä ei ole valtavirran painotuote. Omaehtoinen itse tekeminen näkyy, ja sen annetaan näkyä. Se on osa teoksen estetiikkaa. Se näkyy painojäljessä ja se näkyy käytetyssä paperissa. Ulkoasu on muotoa.

Palladiumin kirjat viehättävät. Ne jos mitkään ovat kirjoja, joiden kädessä pitäminen ja koskettaminen ovat osa lukemisen mielihyvää. Yleensä tämä mielihyvä liitetään kuitenkin aivan toisenlaisiin painotuotteisiin. Palladiumin kirjoihin verrattuna perinteisten talojen tuotteet ovat kliinisiä ja sliipattuja. Ne muistuttavat kylmiä ja mekaanisia koneita, kun taas Siuronkoskella painetut kirjat ovat pikemminkin orgaanisia, tavallaan lähempänä villiä kasvikuntaa kuin teollisia artefakteja. Edelliset pyrkivät antamaan itsestään täydellisen ja moitteettoman vaikutelman, jälkimmäiset tyytyvät rosoiseen ja inhimilliseen.

Kirjapainotaidon ihanteissa on jotain anaalista. Viimeistelty, virheetön, hiottu on tavoite, johon pyritään – sisältöä muka tukien, mutta monta kertaa sen todellisesta luonteesta piittaamatta. Tai mikä merkillisintä, olipa teoksen luonne ja sisältö kuinka radikaali, edistyksellinen tai avantgardistinen tahansa, myös tekijät itse edellyttävät teokseltaan viimeisteltyä, virheetöntä ja hiottua ulkoasua. Avantgarden vaatimus ei ulotu pintaan. Lieviä poikkeuksia säännöstä toki esiintyy, mutta ne ovat vähemmistössä. Mieleen tulevat viime vuosilta vain Otavan runokirjojen rujon paksut pahvikannet. Tavallaan myös ntamossa tapahtunut muutos, jossa kirjojen ulkoasu yhtenäistettiin "persoonattomaksi". Ja totta kai Harry Salmenniemen Texas, sakset, jonka taitossa ja ulkoasussa tietoisesti pyrittiin poikkeamaan normista ja typografian sopimuksista. Enkä tarkoita ainoastaan tekstin asemointia; kirja myös leikattiin ”väärin”, siinä ei ollut sivunumeroita ja tahallisen ”huonoa makua” edustavasta kannesta puuttuivat sekä kirjan että tekijän nimet.

Olisiko jo – tai taas – aika kirjoille, jotka näyttävät luonteensa myös ulospäin? Painamisen tai tulostamisen helppous ja halpuus – tekniikkaan sisältyvät mahdollisuudet – eivät ainakaan vielä ole johtaneet näkyviin muutoksiin teosten ulospanossa. Sen sijaan Palladiumin kirjoissa yleensä ja Marjamäen esikoisessa erityisesti on jotain ”erilaista”, ja siksi se erottuu edukseen valtavirrasta. Köyhyyden estetiikka on rajoite, mutta myös mahdollisuus, jota tarkoituksellisesti hyödynnetään ja jopa tavoitellaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, Marjamäki nimenomaan halusi painattaa kirjansa Ihalaisella.