Harry Salmenniemi: Runojä. Otava 2011.


1
Kursiivilla ladottuja yksittäisiä sanoja tai tekstinpätkiä näkee runoteoksissa silloin tällöin. Kuten muissakin teksteissä, kursiivia käytetään runoissa pääasiassa korostuskeinona, joko painottamaan merkitystä tai tekemään eroa sitä ympäröivään muuhun tekstiin. Ennen kirjapainotaidon keksimistä kursiivilla tarkoitettiin erilaisia antiikista periytyviä ”käsialoja”, ja se liittyi monin tavoin vanhojen tekstien kopioimiseen. Sujuvaa ja muista teksteistä poikkeavaa käsialaa tarvittiin niin kirkon kuin taloudenpidon piirissä. Sisältöjä kopioitaessa vanhoja tyylejä jäljiteltiin, mutta niitä myös varioitiin ja luotiin kokonaan uusia. Kirjapainotaidon myötä kursiivin käytölle löytyi niin ikään käytännöllinen tarkoitus: leipätekstiä kapeamman kirjasintyypin ansiosta sivulle mahtui tavallista enemmän tekstiä, ja näin kirjojen painaminen tuli halvemmaksi.

Lihavoitua tekstiä runoteoksissa sen sijaan tapaa harvemmin. Arvelen, että toisin kuin lyyrisemmältä näyttävää sisarustaan kursiivia, lihavointia ei koeta runokeinoksi, ainakaan soveliaaksi sellaiseksi. Se huutaa liian voimakkaasti. Ehkä tästä syystä lihavointia käytetään ylipäätään säästeliäästi. Se varataan yksittäisten avainsanojen korostamiseen, esimerkiksi sanakirja-artikkelien iskusanoille. Lihavoitu sana auttaa lukijaa löytämään etsimänsä muusta tekstimassasta. Lihavointi on siis yksi typografinen keino, jolla vaikutetaan siihen, millä tavoin lukija skannaa sivulla näkemäänsä tekstiä.

Kursiivin ja lihavoinnin käytöllä on toisin sanoen tarkoitus: ne korostavat tekstiä, erottavat sitä muusta tekstimassasta ja ohjaavat lukemista. Molemmat antavat tekstille merkitystä, vaikuttamatta silti ainakaan suoranaisesti yksittäisten sanojen tai merkkien varsinaiseen sisältöön.

Tekstin korostaminen, erilaisten tekstityypien erottaminen toisistaan ja lukijan silmän liikkeiden ohjaaminen – olisiko näille keinoille kaikesta huolimatta myös laajempaa runollista käyttöä?

Harry Salmenniemen Runojä sisältää poikkeuksellisen runsaasti molempia. Teoksen seitsemästä osastosta neljä on ladottu jotakuinkin normaalin proosan tapaan, ja niissä kursivoidun ja lihavoidun tekstin osuus on silmämääräisesti arvioiden yhteensä puolet koko tekstimäärästä, toisaalla enemmän, toisaalla vähemmän. Kursiivi ja lihavointi eivät näin ollen ole suorittamassa tavanomaisia tehtäviään. Ne eivät korosta, painota tai tähdennä jonkin tekstikohden merkitystä muuhun tekstiin nähden. Sen sijaan ne kyllä erottavat sanoja ja lauseita toisistaan ja rytmittävät siten tekstiä erilaisiksi visuaalisiksi paloiksi. Jos sivuja ja aukeamia tarkastelee kokonaisuuksina, typografiset poikkeamat ohjaavat epätavanomaisesti myös lukijan katsetta. Teksti rytmittyy toisin kuin tavanomainen proosa.

Muitakin keinoja vaikutelman aikaansaamiseksi käytetään. Toisinaan tekstikappaleiden väliin on sijoitettu ”ylimääräistä” tyhjää tilaa tai sanojen tai lauseiden välejä tehostetaan tavanomaisten välimerkkien lisäksi pystyviivoin.

Mihin näillä erikoisuuksilla on pyritty? Välitön arveluni on, että tekstimassan osien ja niiden sisällöllisen merkityksen tai merkittävyyden painottamisen sijaan kyse on päinvastoin tekstin demokratisoimisesta. Ensinnäkin katse harhailee sivulla eri tavoin kuin normaalisti, ja pian selviää, ettei virkkeiden tai suurempien tekstijaksojen järjestys noudata tavanomaisen proosatekstin hierarkiaa. Toisaalta kun korostetut tekstinkohdat ovat enemmistössä, korostamattomat saavat lisäpainoa tai vähintään yhtä suuren merkityksen. Lopputulos muistuttaa hiukan huvittavasti monen raamattua, johon on kerääntynyt vuosien ja eri lukukertojen myötä erilaisia ja eri tavoin painokkaita alleviivauksia. Lopulta alleviivaamattomien tekstinkohtien osuus lähenee olematonta. Kaikki on merkittävää ja merkityksellistä.

Tekstin demokratiapyrkimyksistä huolimatta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä merkittävää tai merkityksellistä. Kun kirjoittaja rikkoo tällä tavoin sääntöjä ja tekstin esillepanon konventioita, lukija joutuu pinnistelemään toisin kenoin lukemansa ymmärtämiseksi tai hahmottamiseksi. Lukijan vaistomainen tarve poimia tekstistä erityisen merkittäviä kohtia paljastuu irvokkaaksi ja hyödyttömäksi. Tekstin arvo tai merkitys ei muodostu sen yksityiskohtien ainutlaatuisuudesta. Teksti värisee ja liikkuu kuin elävä organismi, jossa jokaisella osalla on kokonaisuuden kannalta jos ei yhtä tärkeä niin ainakin välttämätön merkitys. Lukijan osuus tässäkin systeemissä on valinnainen, mutta hänen kiinnostuksensa on herätetty.