7
Runouden tragedia on olla sidottuna sikarilaatikkoa pienempään mykkään tilaan, vaan kuinkas käy, kun laatikon kansi avataan ja lukeminen alkaa. Runon potentiaali pääsee irti.

Ja silti irti päästessäänkin runous kokemuksena on pääosin yksityistä. Edes julkisesti arvosteltuna runous harvoin saavuttaa laajoja ihmisjoukkoja, saati että siitä tulisi osa kansallista tai muuta laajempaa tietoisuutta.

Kyse ei ole spektaakkelin kaipuusta. Tai siitä, että runouden tulisi mielestäni liittyä niihin taloudellis-markkinahenkisiin koneistoihin, joilla esimerkiksi laajoille yleisöille tarkoitettuja ARS-näyttelyitä tai Musiikkitalon ohjelmistoja tuotetaan. En siis tarkoita, että runouden tulisi kadehtia plastisia, aineellisia, ajallisia ja tilallisia taidemuotoja sen vuoksi, että niissä piilee suurempia yleisöjä tai enemmän mainetta ja mammonaa.

Sen sijaan tahdon väittää, että runous henkisenä ja kokemuksellisena tilana on vähintään yhtä merkittävä kuin sen veljestaiteilla. Entäpä jos kokonainen kansakunta – tai ainakin satatuhatta sen valveutuneinta jäsentä – pääsisi yhteisöllisesti "kokemaan runoutta” jonkin massatapahtuman merkeissä, kävelemään sen sivuitse tai läpi, niin sanoakseni.

Noin vain ajatuskokeena voisi vaikkapa pohtia, millaisen tilallis-käsitteellisen installaation esimerkiksi Christian Boltanski saisi aikaan Itsestään muuttuvan (tai Texas, saksien) sisältämästä materiaalista johonkin Helsingin Taidehallin kokoiseen tilaan.