Huomaan, etten tiedä merkin nimeä, tai mihin se erityisesti viittaa, tai mitä se mahdollisesti esittää. Kestää muutaman hetken, kun kaivan merkin esiin tekstinkäsittelyohjelman erikoismerkeistä. Merkin koodin avulla löydän sitä käsittelevän wikiartikkelin. Kyseessä on ns. yleinen valuuttamerkki, ja sillä ilmaistaan valuuttayksikköä, jolle ei ole euron, punnan tai dollarin tapaan omaa typografista erikoismerkkiä. Merkkiä kuvataan ympyräksi, jonka kehältä sojottaa ulospäin neljä pientä viisaria. Ilmansuunnatkin annetaan: koillinen, kaakko, lounas ja luode. Merkki näyttää hiukan pieneltä auringolta tai ötökältä. Toisinaan merkki kulkee nimellä scarab. Jokainen on nähnyt sen. Kas tässä: ¤.
Virpi Vairisen myötä merkki on päätynyt runouteen. Kokoelman avausrunossa merkkiä on käytetty ornamentin tapaan koristamaan ja kehystämään runon "varsinaista" tekstiä. Valuutan tai rahan kanssa merkin esiintymisellä ei ole tekemistä. Muutama asia tapahtuu. Merkki on ikään kuin väärässä paikassa. Merkin käyttö selitetään ensimmäisellä rivillä: nämä ovat pitsiverhot. Varmemmaksi vakuudeksi rivi on muista poiketen kursivoitu. Merkki ei siis varsinaisesti merkitse mitään, mutta se edustaa kuvaluonteellaan pitsimäisiä rakenteita. Seuraavalla kahdella rivillä osa peräkkäisistä sanoista on kirjoitettu oikeinkirjoituksen vastaisesti yhteen: ainamissä ja joskussiellä. Näytetään, että säännöistä ei piitata. Nyt mennään varsinaisen merkityksen ohella ja sijaan audio-visuaalisten ainesten tai muiden ilmaistavien asioiden mukaan. Ja vielä viimeiseksi: valuuttamerkkikään ei esiinny runossa kaikkialla sellaisenaan. Yhdellä "rivillä" pitsisomisteen poikki on vedetty ylimääräinen viiva. Se jakaa "kuvan" tai "runon" ikään kuin kahtia ja rytmittää sitä. Avausteksti sanoo: tarkkailkaa yksityiskohtia; aivan kaikella on tarkoitus, ja nämä ovat tietoisia valintoja silloinkin, kun kirjoitamme "väärin".
2
Seuraa lisää kieltoja ja kieltäytymisiä. Olisi aivan liian monimutkaista selittää tässä, millaisista aineksista "Asunnoksi" nimetyn ensimmäisen osaston ensimmäisen aukeaman kattava ensimmäinen "runo" kaikkiaan koostuu. Näettekös? Tässä sitä vasta ollaan, ja jo nyt lukija joutuu laittamaan kohteensa lainausmerkkeihin. Jos runoilija avaa vaatekaappinsa, sieltä löytyy sukkien ja villaneuleitten lisäksi totta kai myös "tesseraktin idea". Pelkkä geometrinen kuvio ei siis riitä, täytyy olla sen "idea". Ja jos laitamme tesseraktista kuvan, laitamme sen tietysti negatiivina. (Lähde löytyy teoksen lopun viitteistä.) Jokin muu tai toinen tai vaihtoehto saa toimia selityksenä: Maailma koostuu enimmäkseen asioista, jotka eivät ole tämä asia. Tai: Mikään ei olisi niin kuin se on, ellei se olisi niin kuin se on. Huomaa konditionaalin eli ehtotavan ihme: ehto tekee lauseesta välttämättömämmän kuin ehdoton toteamus.
Jos teksti on "peräisin" jostain muualta kuin "omasta päästä", pitääkö se laittaa lainausmerkkeihin? Ja jos laitamme tekstin lainausmerkkeihin, onko aivan varma, että se todella on peräisin "jostain muualta"? Seuraavan aukeaman muodostama kokonaisuus kysyy muun muassa tätä. Ja mitä merkitsee ja merkitseekö mitään se, jos ja kun sitaatit on asemoitu sivulle oudosti, tavanomaisesta poikkeavalla tavalla? Lukija tuntee epävarmuutensa. Pitäisikö minun tietää, miksi teksti menee näin? Ja jos minä en tiedä, tietävätkö kaikki muut lukijat? Tälläkin aukeamalla esiintyy "koristelua". Pystysuuntaan ladotuista lainausmerkkijonoista muodostetut ornamenttirimpsut rytmittävät sivun visuaalista kokonaisuutta. Sen sijaan sisällöllistä merkitystä niillä ei ole (ainakaan ilmeistä). Tämä tässä ei ole sitaatti, ja joskus sitaattimerkki on vain sitaattimerkki (vrt. Magritte ja Freud).
Konkretia jatkuu. Seuraavan aukeaman poikki on vedetty narunkaltainen, narua "merkitsevä" (kaksiulotteinen) viiva, josta roikkuu pyykkipoika tai (kolmiulotteisen) pyykkipojan kuva. Narun alla kulkee ikään kuin taitteen yli jatkuva tekstirimpsu, jonka pyykkipojan kuva hetkeksi katkaisee. Missä tai missä ulottuvaisuudessa teksti ja kuva "sijaitsevat" ja missä suhteessa ne ovat toisiinsa? Tekstissä mainitaan fraasi "puhtaat valkeat lakanat", mutta lakanoita itseään ei näy, ne ovat tässä vain ideoina (koska pyykkinaru ja pyykkipoika). Asiat ovat samaan aikaan hyvin yksinkertaisia ja hyvin monimutkaisia. Ja vaikka lakanoita ei ole, ne ovat haptisia, käsin kosketeltavan todellisia, koska tekstissä puhutaan toisaalta kasvojen painamisesta lakanoiden "läpi" ja toisaalta ihmisten tuntemisesta "tuollaisissa kesämaisemissa".
3
Palaan vielä edelliselle aukeamalle. Oikeanpuoleisella sivulla teksti alkaa sanoilla: netsh int reset all. Se on tietokonekieltä ja liittyy... Niin, mistä voimme olla varmoja, mihin se liittyy tai mitä se viestittää, neuvoo, kehottaa? Lukijassa runouden kielen tulkinta aiheuttaa jo sellaisenaan epävarmuutta, vielä enemmän jonkin erikoisalan sanasto. Kuten runokin sanoo, käytäntö ruokkii "imaginäärisiä tai todellisia tarpeita", eikä koskaan voi olla varma, kummasta on kyse. Edellisellä sivulla lukee, ilmeisesti jonkun sanomana tai kirjoittamana, koska teksti on lainausmerkeissä: Minä olen ihmisen unelias muoto. Pitääkö lausetta mitata totuusarvon vai jonkun muun arvon mukaan, ja mitä se jälkimmäisessä tapauksessa olisi?
4
Kirjassa ei ole sivunumeroita eikä sisällysluetteloa, on vain lopusta löytyvä aukeaman mittainen lähdeluettelo, jossa tarpeen tullen runoon viitataan osaston lisäksi järjestysnumerolla. Käytäntö jättää tulkinnanvaraa. Mutta ei haittaa. Osaston "Asunto" 6. RUNO näyttää lukijan silmiin sivun mittaiselta otokselta runoilijan muistiinpanoja. Teksti on raakilemaista: ei isoja alkukirjaimia, välimerkkejä niukalti, ei juurikaan kokonaisia lauseita. Tekstiä rytmittävät yksin-, kaksin- tai kolminkertaiset >-merkit, aivan kuin se olisi kierrätetty hetkellisesti sähköpostin tekstitilassa, eikä ylimääräisiä merkkejä olisi siivottu pois ennen runokäsikirjoitukseen saati painovalmiiseen tiedostoon liittämistä. Erityisesti digitaalisena aikana sopii miettiä, millaisen tien mikäkin teksti on joutunut kulkemaan matkalla ensimmäisestä käsintehdystä muistiinkirjauksesta valmiiseen painotuotteeseen asti. Vaiheita voi olla useita, ja ne jättävät lopputulokseen monenlaisia näkyviä tai miltei huomaamattomia jälkiä. Tekstinsisäiset viitteet ovat oma lukunsa. Tässä Vairinen on katsonut aiheelliseksi kertoa, että runossa mainitut esineet liittyvät Roland Barthesiin ja hänen teokseensa Rakastuneen kielellä, ja että runossa jäljenpänä mainittu "akvaario tietokoneen näytöllä" viittaa todelliseen, olemassaolevaan interaktiiviseen nettipeliin, jossa edelleen runon mukaan "kaloja syötetään liikuttamalla hiirtä pitkin näyttöä". Toden ja fiktion tasot huojuvat, laskostuvat ja limittyvät. Vähän niin kuin peräkkäin suoritetut joogaliikkeet, joihin viitataan seitsemännessä runossa. Osaston päättäävä "runo" on faksimile käsintekstatusta lyhyestä esineluettelosta, joka sisältönsä ja käsialansa puolesta voisi olla koululaisen tekemä. Mutta onko se "aito" vai yrittääkö se vain jäljitellä nuoren ihmisen kirjoitusta? Tai millaisen arkistoinnin ja prosessin tuloksena kuva tekstistä on päätynyt kirjan sivulle?
5
Seuraava osasto on nimeltään "Kävelyreitit". Viittaako se Borgesin haarautuviin polkuihin? Etenkin kun osaston ensimmäinen runo toteuttaa muodossaan tieteellisen luokittelun rakennetta: 1., 1.1., 1.2., 1.3., 2., 2.1. (...) 5.3. Entä mitä pitää ajatella virheestä tai poikkeamasta, jonka mukaan kohtia 3.2. on kaksi? Luokittelun pääotsikot ainakin ovat borgesilaisia: Johdattelevia ajatuksia, Varalla olevia ajatuksisa, Seuraavia ajatuksia, Hätävara-ajatuksia ja Päätteleviä ajatuksia. Luetteloruno muotona on tietysti tuttu, yhtä hyvin antiikista kuin kokeilun vuosikymmeniltä. Ne vihjaavat olevansa kattavia, mutta sisältävät myös oman mahdottomuutensa; ne tavoittelevat ilmaista yhtä hyvin sitä, mikä jää väistämättä luokittelun ulkopuolelle. Ajatus kertautuu luetteloa seuraavassa runossa: valtavat liukuportaat ilman symbolista merkitystä. Metafora on kuitenkin selkeä. Liukuportaat muodostavasta luupista tai järjestelmästä on vain puolet kerrallaan näkyvissä, mutta ilman piilossa olevaa puolikasta nekään eivät toimisi.
6
Miten kirjan sivulla olevaan pitää suhtautua? Luetaanko sitä? Katsellaanko sitä? Pitääkö sitä koko ajan epäillä? Minulla on kaikki tämä sisälläni, runo väittää, ja uskonhan minä sen, mutta miten teksti muuttuu, kun loppuviitteissä kerrotaan, että kyseessä on "muunnelma" toisaalla esitetystä lauseesta "Minulla on tämä kaikki sisälläni"? Siis riittääkö muunteluksi, että vaihtaa kahden sanan paikkaa ja vieläpä ilman, että merkitys siitä olennaisesti muuttuu? Pieneen tilaan mahtuu paljon. Muunnellun sitaatin ja sen perään asetetun pilkun jälkeen seuraa kuva lehtileikkeestä, jossa lukee: "valoisampien kausien parhaat hetket." Pienellä tempulla on yhdistetty kaksi toisistaan tietämätöntä tekstinpätkää, toinen hiukan "omaperäisesti" sovitettuna ja toinen yhteydestään irrotettuna. Mutta miksi? Ja miksi jälkimmäinen laina on painettu kirjaan kuvana, eikä tekstinä? Näillä vähäisillä jutuilla Vairinen hauskasti muistuttaa lukijaa tarkkaavaisuuden välttämättömyydestä. Mikään ei ole sattumalta. Mistä tiedämme, onko sattumaa vai harkittua esimerkiksi se, että seuraavan sivun teksti alkaa: miten moottiritien ääni kiertää tuulessa. Luit oikein. Itselläni vei ainakin puolen tusinaa lukukertaa huomata lauseen toisessa sanassa oleva virhe tai "virhe". Mitä hyödyttää virheen "korjaaminen" ja onko se vain "hyväksyttävä" sellaisenaan? Huomaamattomuuteen vaikuttaa mahdollisesti se, että riviä seuraa jälleen kuvaelementti. Käytän sanaa "kuvaelementti" siksi, että kuva (tai oikeastaan yhdeksän pientä kuvaa) ei itse asiassa esitä mitään, ainakaan mitään sellaista, joka olisi helposti sanallistettavissa: ne ovat "vain" kuvia, erotuksena ladotusta tekstistä. Kuvien jälkeen palataan tekstiin:
valkoista / -aMihin tuo kauttaviivan taakse tai jälkeen asetettu pieni a sitä edeltävine tai siihen aseteltuine tavuviivoineen liittyy? Miten runoutta lukiessa voi olla varma, että mikään oikeasti liittyy mihinkään? Jos nuo kaksi riviä pitäisi lukea ääneen, niin kuin runoutta joskus luetaan, niin miten sinä ne lukisit?
maisemaa
7
Seuraavan runon yllä kelluu noin sentin mittainen vino viiva, ikään kuin tekstin fonttiin nähden ylisuuri kauttaviiva. Onko se kirjaimistoon kuuluva erikoismerkki vai jotain muuta? Onko se ladottu merkki vai onko se "kuva"? Onko sen paikka typografian kannalta harkittu vai onko se vain, kuten näyttäisi, jotakuinkin keskitettynä "siinä jossain" ennen runoa?
/
Huomaan, että kokoelman runot synnyttävät enemmän kysymyksiä kuin pystyn tarjoamaan itselleni vastauksia. Ja miten "otsikko" liittyy varsinaiseen tekstiin, joka kuuluu:
samastua mihin tahansa esineeseen, jota on yksi,Virkkeen osat, joita on kolme, eivät tuntuisi millään liittyvän toisiinsa, eivät kieliopin eivätkä sisällön tai ajatuksen puolesta. "Otsikon" kauttaviiva toimii samoin: se ilmaisee jonkinlaista vaihtoehtoisuutta sen kummallakin puolella olevien merkkijonojen suhteen, paitsi ettei merkkijonoja eli vaihtoehtoja tässä tapauksessa ole. On vain se mahdollisuus, jonka [joko] / [tai] tarjoaa. Ensimmäisen rivin päättävä relatiivilause muodostaa yksiselitteistä ymmärtämistä vaikeuttavan ongelman, jota lukija pyrkii mielessään ratkaisemaan joko sopeuttamalla ajatuksensa tai korjaamalla tekstiä mielessään. Kummassakaan ei oikein tahdo päästä tyydyttävään ratkaisuun. Toinen rivikään ei tuo helpotusta. Rivi on ladottu fyysisesti kauas edellisestä, eikä se tunnu kuuluvan toisen yhteyteen. Esineisiin samastumisesta kun ei ihan heti tule mieleen "hansikkaita" saati sitten "hansikkaita lumihangella". Sanat "hansikas" ja "lumihanki" tosin sointuvat yhteen, mutta miksi jälkimmäisestä on käytetty tautologista muotoa, kun pelkkä "hanki" riittäisi? Toisaalta "hanki" on harvinainen ja hieno sana, toisin kuin arvatenkin germaanista perua oleva "hansikas". Ei tule ihan heti mieleen montaakaan kieltä, jossa sille löytyisi tarkka vastine. Kyse on esineistä, olioista ja käsitteistä (vrt. hansikas) joita asettelemme tyhjälle paperille (vrt. lumihanki). Jätän tämän vain tähän.
kuten hansikkaita lumihangella
8
Lisää tekstin ja kuvan rajoille sijoittuvia elementtejä. Osana tekstiä tai osana runoa sivun poikki on ladottu tai kuvattu kaaren muotoon sarja pilkkuja, joista joka toinen on tummempi (musta) ja toinen vaaleampi (harmaa). Pilkut jättävät paperille pienen linnun tai eläimen jälkiä muistuttavan vanan. Onko kyseessä runon "otsikko" vai jälleen runon yllä leijuva "kuva" tai kuvallinen aihe? Varsinainen teksti kaaren alla on sekin painettu mustan sijaan harmaalla. Lukija joutuu siis taas tarkentamaan näköään, päättämään mikä on mitäkin ja missä tarkoituksessa, semminkin kun ensimmäisellä rivillä kirjainten ja sanojen välistys on muutamin kohdin ilmeisen tarkoituksellisesti tai mistä sen tietää tahattomasti normista poikkeava. Teksti ikään kuin "on" ja "ilmaisee" merkityssisältönsä lisäksi. Kohdistus huojuu myös seuraavalla sivulla. Niukka teksti kuuluu: matkan varrella onnistunut interaktio. Rivin alkuun on lisätty ruksaamista varten tyhjä neliö, mutta itse ruksi on syystä tai toisesta päätynyt neliön viereen sen ulkopuolelle. On ikään kuin haluttu ilmaista onnistumista, mutta epäonnistuttu sen täsmällisessä ilmaisemisessa! Osaston viimeinen teksti/runo/sivu tuottaa hämmennyksen. Tekstin yläpuolella jälleen graafinen elementti (kolme pystymallista nelikulmiota, jotka eivät representoi mitään) ja sen alla ikään kuin lasten kanssa tai lasten kesken käyty dialoginpätkä, jonka avaus- ja päätösrepliikit kommentoivat hauskasti osaston "Kävelyreitit" teemoja: "- Mä oon aina nähnyt näin" ja "- Mä en näe minne me juostaan!"
9
Näkymä muuttuu, kun osaston nimeksi vaihtuu "Maat, mantereet, matkat". Tekstit pitenevät; tekstiä on enemmän. Mutta yhä selvemmäksi käy, että taiteellinen yksikkö on edelleen mieluummin aukeama kuin yksittäinen "runo" yksittäisellä sivulla. Ensimmäisen aukeaman teksti on muutamista vihjeistä päätellen junamatkan kuvaus. Matkalla aukeavista näkymistä kerrotaan vain: keskellä maisemaa ihminen polkupyörän kanssa. Kaikki muu on matkustamisen ja liikkeellä olon pohdintaa metaforan tai käsitteiden tasolla. Outoa huumoria on havainnossa, että junassa tarjolla oleva langaton verkkoyhteys matkustaa verkkoa käyttävän kyytiläisen tavoin 80 tai 200 km/h. Silti sopii epäillä, kulkeeko sekin ihmisen tavoin selkä vasten tulevaa/kasvot kohti taaksejäävää. Eri järjestelmiin kuuluvien asioiden toisiaan hankaavat kosketuskohdat nousevat taas kerran esiin: luonnollisuuden ja keinotekoisuuden / rajalla olevia muodostelmia / aivan toisenlaisina näyttäytyviä maisemia.
10
Matkat tai reitit ilmaantuvat runoihin konkreettisesti. Seuraavan aukeaman kirjoitettujen runojen otsikot "E8", "E63" ja "E18" ilmaisevat kaikesta päättäen Turun seudun valtateiden tunnuksia. Vaikka runoissa ei nimetä Turkua (joka on tekijän kotipaikka ja teoksen oletettu luomispaikka) tai kerrota muitakaan täsmälliseen paikkaan liittyviä erisnimiä tai nimenomaisesti Turkuun viittaavia yksityiskohtia, runojen lomaan aukeaman poikki on piirretty kolme keltaista viivaa, jotka karttaan vertaamalla osoittautuvat otsikoissa mainittujen valtateiden projektioiksi. (Viivoja ei tosin ole jäljennetty aivan prikulleen karttaan piirrettyjen teiden mukaisiksi, mutta ainakin ne voi kuvitella Porin, Tampereen ja Helsingin suuntaan kulkevien pääteiden merkitsijöiksi.) Ollaan siis tietyssä täsmälleen määritellyssä paikassa, eikä kuitenkaan olla. Kartan ajatus tai vihjaus siihen tuo tekstiin tai kirjan sivulle jälleen uuden tason. Tämä on toistuva teema, jolla teosta "pakotetaan" katsomaan "pelkän" lukemisen lisäksi. Tekstit itsessään jotenkin hangoittelevat lyyris-runollista ilmaisua vastaan ja tyytyvät olemaan pääasiassa "epärunollisten" asioiden tai esineiden luetteloita. Ensimmäisen runon alku tekee poikkeuksen: hevoset kierivät hyhmäisessä lammikossa loimet päällä / hyytyneissä joissa liuskejäätä, ja tällä tavoin ikään kuin muistuttaa runon alati ilmenevän emergenssin mahdollisuudesta. Toisaalta aukeaman runoissa esiintyvät karkeat, kovat asiat, kuten asfaltti, polttimot, vastapainot, kettingit, junaradat, teollisuusalueet, takapihat, öljytahrat, kaapelipylväät, tukivaijerit ja kiinnityskoukut tuovat mieleen vaikkapa Anselm Kieferin synkeät näyt ja maisemat. Samankaltaiseen tunnelmaan tai historiallis-metafyysiseen mielenmaisemaan viittaa myös yksityiskohta aivan lueteltujen asioiden lopussa: tukivaijereiden kiinnityskoukkujen syvyys, Vairinen tähdentää.
11
Englannin kielessä on runon käsittelemisen ja tulkitsemisen kannalta käyttökelpoinen kysymys, joka ei kuitenkaan jäännöksettömästi käänny suomeksi: What is it about? Mistä runo kertoo tai mitä se käsittelee? Mikä on runon aihe? Toisaalta tämä ei aina riitä. Kyse ei ole teemasta, jota runoilija pyörittelee käsissään tai suussaan, ja josta hän ilmaisee sitten kantansa tai näkemyksensä, ajatuksen tai tunteen sanallistamisesta. Runo on toisinaan oman itsensä aihe; se on se mitä runo tarkastelee. Keinoja on monia. Vairinen kirjoittaa aukeamallisen pikkurunoja, yhteensä kuusi kappaletta, joilla on yhteisenä otsikkona jälleen tutunomaisesti "Kuvauksen kuvaus". Viiteluettelon mukaan otsikko on lainaa Raymond Carverin yhden runon nimestä. En tähän hätään pysty tarkistamaan, onko runoilla muutakin yhteistä, mutta se ei ole olennaista. Vairisen pienet runot ovat kovasti äänekkäitä, tässä esimerkkinä ensimmäinen: vesi valkoisia vanoja veden pinta / koskea kohti ääni metsän reuna / kokoava kallio kohoava rakennus. Vahvat konsonantit toistuvat aukeaman läpi. Paljon on puhetta vedestä ja sen kuohusta, koskista ja kallioista. Mutta minkä kuvausta tässä kuvataan, jos ainoassakaan runossa ei ole ainuttakaan verbiä? (Kyllä vain, se on mahdollista, ja miksei olisi mahdollista runossa, jos se on mahdollista romaanissa, kuten Jouni Tossavaisen Kesäpäivän lukijat tietävät.) Jokaisen runon yläpuolelle on lisäksi sijoitettu melkein huomaamaton pieni merkki, niin pieni että sitä on tarkasteltava suurennuslasin avulla, eikä siitä silloinkaan varmasti tiedä onko se latomalla aikaansaatu vai taasko jälleen kuva. Merkit eivät ole edes keskenään tismalleen samanlaisia, pienen pieniä haituvia vain, ikään kuin käsin piirrettyjä korkomerkkejä, jotka ovat karanneet varsinaisten kirjaimiensa yltä. Onko tämmöisillä yksityiskohdilla merkitystä tai "merkitystä", vai pitääkö niiden vain antaa olla?
12
Seuraavalla aukeamalla on luultavasti enemmän tekstiä kuin tähän asti muilla sivuilla yhteensä. Kuten osaston nimessäkin enteiltiin, kyseessä on proosamuotoinen, kiivaasti hengittävä kuvaus isosta aiheesta eli Amerikasta, joka tässä tapauksessa tarkoittaa Kanadaa ja Yhdysvaltoja, koko Pohjois-Amerikkan mannerta. Pienestä runotytöstä lähdetään ja Julia Robertsin ja Pretty Womanin kautta päädytään nopeasti metamfetamiiniin ja muuhun "periamerikkalaiseen" populaarikuvastoon (johon kuuluvat toki myös kaikkien tuntemat sarjakuvahahmot, belgialaisen piirtäjän kynästä syntynyt Lucky Luke ja ranskalaista alkuperää oleva luutnantti Blueberry). William Blaken Taivaan ja Helvetin avioliitosta napattu otsikko "Muistamisenarvoinen kuvitelma" selittää asiaa. Vaikka kyseessä on fiktio, se on todellista ja siten mieleenpainamisen väärttiä. Nykyihmisen aika on suhteellista. Montgomeryn klassikko on vuodelta 1923 ja Pretty Woman valmistui 1990, kun taas Vairinen on syntynyt 1986. Muista taiteista tuttu populaariviitteiden bongaaminen on tullut myös runouteen. Mutta mitä voi tunnistaa osaston viimeisestä runosta, joka on postimerkin kokoiseksi pienennetty tekstinpläntti? Hiukan vinoon läntätyn tahranjäljen tunnistaa tekstiksi, mutta ainakaan ilman jo aiemmin tarvitsemaani suurennuslasia siitä ei ota mitään selvää. Lukuavunkin kanssa painiskelen jo ensimmäisen sanan tulkitsemisessa. Näkee, että alkujaan tasasivuiseksi palstaksi ladottu mutta tähän kuvan muodossa liitetty proosamuotoinen tekstinpätkä on suomea, mutta lukeeko siinä heti alkuun "Heijastuksia" vai "Harjoituksia", jää arvoitukseksi. Jotkut "tekstit" runokirjoissakin on tarkoitus jättää lukematta.
13
Lisää kuvia. Uuden aukeaman vasemmanpuoleisen sivun oikeassa alanurkassa on vaivoin tulkittava siluettikuva kahdesta ihmishahmosta seisomassa jonkun itseään korkeamman rakenteen "vieressä". Näin päättelen, mutta voi siinä olla ja nähdä muutakin. Minun silmissäni kuva "esittää" kahta ihmistä. Toisaalta onko eroa sillä, jos sanotaan että se esittää kahta ihmistä tai ihmishahmoa? Oikeanpuoleisella sivulla on osaston nimi "Metropolit & megapolit". Ollaan lähestymässä teoksen ydintä siitäkin päätellen, että sen kansiaiheena on kuva laajalle levittäytyvästä öisestä suurkaupungista. Sanoilla leikki alkaa vasemmalta sivulta: tämä on myrskyn silmäkulma, jossa on käytävä / nähtävä vuodet, joissa en ole ja jatkuu oikealla sivulla: "tehnyt muuta kuin istunut keinovalon alla ja odottanut" / yhtäkkisyyden käsitteen viilettäessä ohi. Lähdeluettelon mukaan lainauksen keskellä oleva sitaatti on peräisin Antti Koivumäen runosta kokoelmassa ltapäivällä [sic] tulee mieleen lahoavia puistoja (2000). Kas, mainittu kokoelma löytyy kaupunginosani kirjastosta muutaman sadan metrin päästä. Pitääpä käydä katsomassa, mistä yhteydestä säe on irrotettu ja miksi. Tai olisiko siellä vihjettä siihen, miksi Vairisen runossa yhtäkkisyyden käsite viilettää ohi. Kun runot ovat pieniä, jokaiseen yksityiskohtaan kiinnittää huomiota: Ennen oli kasvokuvia, / nyt pelkkiä kuraisia jalkoja. Oikein fyysisesti tiedostaa, kuinka lukijan silmä liikahtaa, kun katse laskeutuu kasvojen tasalta alas maahan tai lattiaan. Toisaalta jos tarkkoja ollaan, liikettä ei välttämättä tarvita, koska "kasvokuvat" voivat sijaita missä vain: kirjassa, seinällä, lattialla, mielessä, muistissa. Tätät tekstiä vastapäätä on runo, joka käytännössä luettelee erilaisia junia (taas junia!) erilaisissa tilanteissa: mm. rinta rinnan kulkevat junat, ohittavat junat, vaarallinen kuljetus junat, luotijunat. "Junien" väliin on merkitty rimpsuittain välimerkkejä, kuten pisteitä, kauttaviivoja ja tavuviivoja. Ne ovat merkkejä, mutta vaikea sanoa, mitä ne merkitsevät tai "merkitsevät". Sopimusta välimerkkien merkityksestä ei ole, etenkään silloin kuin niitä on käytetty muussa kuin varsinaisessa tarkoituksessaan eli auttamaan lukemista.
14
Pistäydyn kirjastossa, joka sijaitsee parin kadunkulman päässä kotoani. Tuttu runohylly löytyy kirjaston toisen kerroksen perältä, ja sieltä alimmalta hyllyltä, tutun teoksen (Uno Boy) viereltä, Antti Koivumänen edellä mainittu esikoisteos. Istahdan tuoliin, eikä mene kuin muutama minuutti, kun löydän Vairisen siteeraaman kohdan. Sivulle 9 painetun runon viimeinen rivi kuuluu: "muuta kuin istunut sähkövalossa ja odottanut". Mitäs tämä tämmöinen on? Siis sähkövalossa, ei keinovalon alla. Onko säe lainattu muistinvaraisesti väärin, vai onko kyseessä tahallinen virhe? Koivumäen runo tosin alkaa sanoilla "Keinovalon alla / ajatus kahvin keittämisestä", mutta sanaa "tehnyt" ei runossa esiinny, ainoastaan muodosssa "tekemästä". Miksi ylipäänsä laittaa säe lainausmerkkeihin, jos sitaatti ei ole tarkka? Eikö pelkkä alluusio tai muunnelma olisi riittänyt, etenkin jos ja kun viittaussuhde on mainittu teoksen lopun lähdeluettelossa? Kysymysten ei ole tarkoitus kuulostaa moitteelta, koska liikumme runouden monenkertaisissa laskoksissa. Pound on täynnä merkittyjä ja merkitsemättömiä, sanatarkkoja tai vähemmän tarkkoja viitteitä ja sitaatteja, alkuteoksesta tarkistettuja tai muistinvaraisesti lainattuja. Päinvastoin epäilen tekoa tarkoitukselliseksi. Vastuuta vieritetään lukijalle: olehan tarkkana, jos meinaat ottaa runoni todesta. Edellä olen jo pari otteeseen viitannut ilmeiseen tai tahalliseen painovirheeseen tai muuhun poikkeamaan. On mielenkiintoista seurata omaa reaktiotaan niiden kohdalla. Useimmiten virheet kirjoissa ärsyttävät ja työntävät luotaan. Tässä tapauksessa huomaan olevani joustavampi; etsin kompastusten merkitystä. Palaan ruotuun. Seuraavalla aukeamalla luetellaan 34 Helsingin pörssiin listatun yrityksen kurssitietoja kahden päivän ajalta. Luettelot muodostavat aukeamalle kivan kuvion. Tekstiä ei ole; on vain numeroita ja muutamia erikoismerkkejä. Lukujen viestiä tai todenperäisyyttä en ryhdy tarkistamaan. En voi tietää, mistä yhteydestä luvut on valikoitu, tai onko luvuilla mitään informaatioarvoa edes niille, jotka pörssitietoja katselevat ammatikseen. Onko jotain jätetty pois, vai onko tässä "kaikki"? Aukeaman alalaidassa juoksee jälleen pienellä painettu rimpsu, jossa lainataan tai simuloidaan talous- ja teknologiapuhetta. Kuinka ollakaan rimpsu alkaa junaviittauksella: Itä-Japanin rautateiden kolina, sen konduktöörit ja mekaanikot. Vaikea sanoa, tarkoitetaanko tällä itäisessä Japanissa operoivia rautateitä yleensä vai sen nimistä yhtiötä erityisesti. Joka tapauksessa, kuten Wikipedia tietää, East Japan Railway Company on monialayritys, joka sen lisäksi, että se on yksi suurimmista japanilaisista rautatieyhtiöistä, on mukana tarkemmin määrittelemättömässä lifestyle-bisneksessä. Samalla käy ilmi, että yhtiötä epäillään kytköksistä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Oh, well. Kuten rimpsun loppu toteaa, runouden ulottuvuudet ovat lukemattomat: yhdysvaltalaisen teknologiayrityksen parkkipaikkojen laajennukset ja uudet toimitilat ja sihteerin ylityökorvaus tunneilta, jolloin hän tuo voileipiä insinööreille, jotka ratkaisevat ihan juuri puhtaan veden ongelman. Numeroiden täsmällisyys toisaalta ja ihmisten elämän ja toiminnan epämääräisyys toisaalta.
15
Pörssiosakkeen arvon mittaaminen käy järkiinsä, mutta ajatus siitä, että epämääräinen levottomuus olisi lisääntynyt 1,83 prosenttia, tuntuu mielettömältä. Samoin kuin esitys siitä, että pienten, itsen ulkopuolella tapahtuvien muutosten tarkkailu olisi kasvanut negatiivisesti -1,18 prosenttia. Tällaisia "faktoja" teokseen on kuitenkin painettu, yhteensä kymmenen kappaletta. Teoksen muuhun tekstiin nähden vaakatasoon asemoitu luettelo simuloi jonkinlaista tasaisin väliajoin päivittyvää tietolaatikkoa, mutta eihän sellainen ole kirjaan painettuna mahdollista. Sitä paitsi lähdettä ei tietenkään mainita. Voimmeko siis olla varmoja mistään? Eli miten niin runot ovat uutisia, jotka pysyvät uutisina? Tai pitääkö myös runon "faktoja" koko ajan päivittää ja tarkistaa? Vastakkaisella sivulla näyttäisi olevan nuottikirjoitusta, joka on sananmukaisesti tapa notatoida musiikin "sisältöä" kaikille ymmärrettävään muotoon. Lähdeluettelossa kerrotaan, että kolmen tahdin mittainen pätkä on Goblin-nimisen artistin tai yhtyeen kappaleesta nimeltä Tenebre (ital. pimeys tai hämärä). Hakemalla selviää, että kyseessä on obskuuria italialaista elokuvamusiikkia kasarilta. Nuotiston "alle" on ladottu suomenkielistä tekstiä, jolla ei ole yhteyttä nuotein merkittyyn instrumentaalikappaleeseen. Kyse on korvamatojen syntymisen pohdiskelusta, tajunnan ja alitajunnan suhteesta. Nuottien tai tekstin lukemiseksi nide on käännettävä poikittain. Lukeminen ei kuitenkaan onnistu yhtä aikaa, sillä teksti ja nuotisto ovat keskenään "oppositiossa": jos lukee tekstiä, nuotisto on ylösalaisin, ja jos lukee nuotteja, teksti on ylösalaisin.
16
Aukeaman alalaidassa on "tyypillinen" löydetty kuvaruno, eli harmaavoittoinen valokuva jollekin pinnalle piirtyneistä yhdensuuntaisista viivoista. Jälkien mittakaavaa sen paremmin kuin niiden aiheuttajaa, saati viivojen pohjalla olevan materiaalin laatua on vaikea määritellä. Viivoja on yhteensä kuusi, ja ne muodostavat kuvapinnalle diagonaalin raidoituksen. Itse asiassa alkujaan neliönmuotoisia valokuvia on kaksi, ja ne ovat toistensa peilikuvia. Vierekkäin, kiinni toisiinsa aseteltuna kuvat tai paremminkin niiden esittämät diagonaaliviivat muodostavat moninkertaisen v-kuvion, jonka terävä kulma asettuu kuvan/kuvien alareunaan. Toistensa peilikuvia olevien valokuvien saumakohta osuu aukeaman taitteeseen. Syystä tai toisesta kirjan sivulle reprodusoidut valokuvat eivät ole täysin neliönmuotoisia, vaan niiden kahdesta nurkasta on leikattu pois pienet erikokoiset palat. Näin ollen nämä toisiinsa liitetyt "peilikuvat" muodostavat kokonaisuutena (kahdesta epäsäännöllisestä suunnikkasta muodostuvan, itsessään symmetrisen) suunnikkaan, jonka geometristä muotoa ei voi määritellä yhdellä sanalla (en minä ainakaan osaa sitä tehdä). Kuten huomaamme, yksinkertaisen visuaalisen asian selittäminen kirjallisesti osoittautuu tavattoman monimutkaiseksi, emmekä siltikään voi olla varma kuvauksen yksiselitteisestä onnistumisesta. Yritetäänpä toisen kerran. Yksinkertainen harmaa kuvio harmaalla pohjalla. Kuva ja sen peilikuva liitettynä kiinni toisiinsa. Kuvan toisesta alanurkasta ja toisesta ylänurkasta napsaistu pala pois. Siinä se. Mutta mitä tapahtuu kuvalle, kun sen yhteyteen tai tässä tapauksessa kuvan yläpuolelle lisätään tekstiä? Muuttaako se periaatteessa abstraktin kuvan tulkitsemista vai "katoaako" kuva kerta kaikkiaan? Teksti alkaa sanoilla askelten jälkiä (joita kuvassa näkyvät jäljet eivät arvatenkaan/varmasti ole). Mitä ajattelemme siitä? Tai mitä vaikuttaa se, että tekstissä esiintyy myös sanapari renkaiden jälkiä tai ilmaisu toisinaan toistuvien päivien jälkiä? Alammeko tekstin vuoksi nähdä kuvassa asioita, joita siinä ei ole? Vai alammeko tulkita tekstiä kuvassa erottuvien viitteiden mukaisesti? Ovatko nämä samoja vai eri asioita? Päätösrivin (Timo Soinilta lainatuin) sanoin : siinä maailmassa pitää elää, mikä on olemassa.
17
Siihen alkaa jo tottua, että tarkasteltava yksikkö on kokonainen aukeama. Tällä kertaa teksti sijaitsee vasemmalla ja kuva oikealla. Tosin myös kuvasivulla on tekstimuotoinen alanootti. Teksti on kuinkas sattuikaan muodoltaan luettelo: sarja minämuotoisia lauseita, joissa puhuja ilmaisee halunsa olla joku kone. Kuten alanootti kertoo, ensimmäinen "tahdonilmaus" on lainaus Heiner Mülleriltä, ja se vie välittömästi ajatukset transhumanismin ja posthumanismin taas ajankohtaisiin kysymyksiin. Kolmas ilmaus vahvistaa asian: Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä. Alanootti siteeraa Wikipedian hiukan konstikkaasti muotoiltua artikkelia "Kone": "Ihmisen ja koneen ero on tekniikan kehittyessä tullut yhä vaikeammin erotettavaksi ja ongelmakohdaksi on tullut yhä enemmän ihmisen määrittely tässä vertailussa." Tahdonilmaukset ovat viimeistä lukuun ottamatta jotakuinkin yksiselitteisiä ja muodoltaan korrekteja. Viimeinen virke tekee poikkeuksen: Haluan olla maatalouskone, osa luonnonkiertoa lepäämässä vuoro kausin. Mahtaako kone pystyä tähän, synnyttämään tekstiä, joka pakottaa lukijan pysähtymään ja palaamaan taakse yhä uudestaan ja uudestaan. Vuoro kausin? Vuoro kausin? Toisaalta koneet tuottavat jo nyt erilaisia tekstejä, kuten uutisia, metatekstejä, käännöksiä, runojakin. Missä kohtaa tapahtuu se ilmeinen seuraus, että ihmisen ja koneen tuottamia tekstejä on mahdoton erottaa toisistaan? Mistä tiedämme, ettei niin ole jo tapahtunut? Myös ajatus runosta koneena on vanha ja kertautuu aika ajoin. William Carlos Williams: "A poem is a small (or large) machine made of words." Seuraava sivu on suurimmaksi osaksi tyhjä. Sivun alalaidassa on suttuinen, voimakaskontrastinen kuva henkilöautosta. Kuvan yllä tai yhteydessä on petiitillä numero 3. Vastaavalla numerolla varustetusta alanootista löytyy lainaus Wikipedian artikkelista, jossa selitetään sanan 'automobiili' typistymistä muotoon 'auto'. Siis vähän niin kuin sanassa 'transhumanismi', joka toisinaan ilmaistaan muodossa >H tai H+.
18
Seuraavan aukeaman vasemmanpuoleisen sivun kuvassa esiintyvien putkien materiaalia tai kokoa on vaikea arvioida. Syistä, joita en osaa täsmentää, ne ovat mielestäni metallia ja läpimitaltaan noin tuuman paksuisia. Ilman mittatikkua tai muuta vertailukohdetta ei voi olla varma. Toisiinsa nähden eripituiset putket on ladottu vaakatasossa päällekkäin, tai näin ainakin vaakatasoon asemoitu kuva antaa ymmärtää. Kuvassa valon ja varjon ero on jyrkkä, mutta sen yleissävy on vaaleanharmaa. On omituista, että pelkän "putkia esittävän valokuvan" kuvaileminen on näin vaivalloista silloin, kun se on julkaistu osana runoteosta. Kuvan alla tekstiä on neljä riviä. Painomusteen sävy vaihtelee rivi riviltä hiukan muuttuen niin, että ensimmäinen rivi on sävyltään vaaleanharmaa ja viimeinen täysin musta tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tuntuu hämmentävältä, että tällaisiin yksityiskohtiin joutuu kiinnittämään huomiota. Tekstin toisella rivillä mainitaan kolkoksi filtteröidyt urut. Sopii kysyä, onko sanoilla oikeasti mitään tekemistä kuvan kanssa, koska kuvan sävy ei mielestäni ole ainakaan ensisijaisesti "kolkko", eivätkä siinä näkyvät putket esitä "urkupillejä". Ja onko edes "filtteröinti" tässä tapauksessa kuvankäsittelyyn liittyvä korrekti termi? Onko kyseessä vain tyhjien putkien kolina tai tapa, jolla konemusiikki sopii tähän aikaan? Oikeanpuoleisella sivulla lintu räpyttää siipiään kuin, minkä jälkeen teksti muuttuu "kuvaksi" tai "konkreettiseksi". Sanan "kuin" jälkeen, vinosti hiukan sen yläpuolelle, on asemoitu leipätekstiä selvästi suuremmalla pistekoolla aaltosulun merkki eli }. Jälleen sopii kysyä, kuinka elävästi lintu räpyttää siipiään, jos liikettä kuvataan kiinteällä kirjainmerkillä. Etenkin, jos sulkumerkin yllä "loistaa" viitteen merkiksi asteriskin "tähti"? Viiteluettelossa kerrotaan, että runo "sisälsi alunperin muokatun kuvan Star Wars -elokuvien TIE-hävittäjästä" (ajatus, josta kuitenkin jouduttiin luopumaan, koska kuvan oikeudenhaltijoiden mukaan kuvan käyttö runoteoksessa olisi ollut "vähintäänkin epäasiallista"). Käynnistyy jälleen monimutkainen prosessi, jossa lukija joutuu ensinnäkin palauttamaan mieleensä kyseisen fiktiivisen hävittäjän ulkonäön ja toisaalta miettimään, millainen sen "muokattu" kuva mahtaisi olla, puhumattakaan siitä, miten tai miksi hävittäjän kuva on korvattu aaltosulun merkillä. Tai mitä tässä kaikessa on "vähintäänkin epäasiallista"?
19
Viimeinen osasto alkaa muista poikkevasti. Osaton nimi "DANNDANNDANN" on asemoitu aukeaman vasemmalle sivulle, ja sen ensimmäinen "teksti" sijaitsee heti sitä vastapäätä, oikean sivun oikeassa reunassa. Kyse on jälleen luettelosta. Yhdeksällä rivillä luetellaan erilaisia aikamittojen tai välimatkojen ilmauksia, kuten kolme/neljä tupakkaa/päivää sitten ja kaksi miljardia kilometriä sitten ja seitsemän kevättä sitten. Erot eivät ole aina selkeitä, kuten käsite "valovuosi" ja sen arkinen käyttö osoittavat. Luettelon viimeinen rivi on ilmaiseva: kaksi aurinkokuntaa sitten. Viitteissä selostetaan, hiukan oikukkaasti, myös saksan sanan "dann" merkityksiä: 1. sitten 2. silloin 4. sen jälkeen 3. niin. Luettelon vasemmalla puolella, aivan palstan vasemmassa reunassa, on jälleen hiukan leipätekstiä suurempi luettelomerkki eli bullet. Edeltävän aukeaman asteriskin tapaan myös sen voi, yhteyden huomioon ottaen, "lukea" taivaankappaleen kuvaksi. Myös seuraavan aukeaman tekstit kieltäytyvät esittäytymästä runoutena, ainakin sen lyyris-perinteellisenä, oletusarvoisena varianttina. Vasemmalla sivulla melkein kliinisesti toteavien lauseiden pirstaleet on erotettu toisistaan pystyviivoin. (Erikoismerkki, jonka nimeä en tiedä, näyttää tältä: |.) On päästy melkein teoksen loppuun, eikä vieläkään ole nähty ainuttakaan varsinaista, oikeaa, tunnistettavaa runoa. Tekstin loppu vihjaa: työmuisti herätessä | algoritmi uudella käyttäjätilillä. Aukeaman oikealla sivulla teksti on ladottu leipätekstistä poiketen pistekokoa pienemmällä groteskilla, konstikkaasti toisiinsa törmäilevin diagonaalein. Virkkeen alku kuuluu: ja numerot pienenevät, kunnes meidän täytyy ostaa laite, jolla osumme niihin. Toisin sanoen tässä tarkoitetaan numeroiden pienenevää fyysistä kokoa, ei niiden ilmaisemien lukujen suuruutta. Virkkeen jatko kuuluu: toinen jolla näemme ne ja kolmas, jolla voimme ajatella näkevämme itsemme. Ajatus on hämmentävä. Ensinnäkin, tarkoittaako numeroihin "osuminen" esimerkiksi oikeiden lottonumeroiden valitsemista, siis sattuman ja tarkoituksen keskinäistä kisailua? Toiseksi, mikä tai millainen on se "lukulaite", jolla milloin minkäkinlaisen "tekstin" näkeminen tai lukeminen onnistuu? Ja viimein, millä keinoin lukeminen lopulta edesauttaa sitä kaikkein tärkeintä eli itseymmärrystä? Dann.
20
Viimeinen aukeama, ja viimein aukeama, joka myös näyttää runoteokselta. Viisi roomalaisin numeroin merkittyä vapaamuotoista runoa, jotka tunnistaa runoiksi jo metrien päästä. Mutta nämäkään eivät ole perinteistä keskeislyriikkaa, joissa "puhuja" tai "minä" kuvaa ja tulkitsee näkemäänsä ja kokemaansa. Metatasolle mennään heti ensimmäisillä riveillä: valkoisen paperin / ulkopuolella asioita kuten ilmastonmuutos. Lyyrinen minä loistaa poissaolollaan, niin kuin oikeastaan paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta koko teoksesta. Sen sijaan käytetään passiivisia ilmauksia: pienet kärpäset valtaavat alaa asunnossa / ne keskeyttäävät ajatuksia. Ei tunnelmallista luonnonlyriikkaa, vaan ajatukset keskeyttäviä kärpäsiä asunnossa. Neljännessä runossa päästään teoksen ytimeen, kaiutetaan sen teemoja: kuka sanoi, että kun havaitset, tajuntasi lähestyy esineitä, käy kyselemässä / mikäs sinä olet, mitäs sinä teet ja palaa takaisin kertomaan näkemästään. Tässäkin havainto ja havaittu, tai kokija ja koettu vaihtavat vikkelästi paikkaa, samaistuvat ja sulautuvat toisiinsa. Tämä on se asia, josta koko ajan on ollut puhe; se periaate, jolla teoksen sisältöä on havainnollistettu kuvan ja sanan toisiaan täydentävin keinoin. Toisinaan ne ovat olleet erottamattomia, esimerkiksi silloin kun runoilija laittaa "linnun" tai "tähden" paperille eli "taivaalle" ja viekoittelee meitä uskomaan luomukseensa. Viides eli viimeinen runo havainnollistaa kaiken tämän samanaikaisesti sekä ilmeisessä suorasanaisuudessaan että harkitusti keinotekoisessa, "virheellisen" mutkikkaassa ilmaisussaan:
V
liikkumisen metaforan surkastuminenPäätösrivin viimeisten sanojen korostus vihjaisee mahdollisuuteen, että sanat on kirjoittanut tekijän sijaan kustannustoimittaja tai joku muu esilukija. Tai sitten niillä annetaan ymmärtää, että tällainenkin tulkinta on mahdollista. Mene ja tiedä. Vaikuttava päätös joka tapauksessa, etenkin teokselle joka on melkein joka sivullaan itse kieltäytynyt olemasta "runoutta" ja sen sijaan pohtinut mieluummin runouden ilmenemisen muotoja ja edellytyksiä, sitä ilmanalaa jossa se pääsee toteutumaan.
kun tarvitsee vain olla paikallaan ja avata silmät
ja siinä välissä ei ole mitään ylimääräistä
kaikki tämä kyllä tulee yhteen
se on kaikki mitä on
yhteentulemisen tapojen on vaikea ennustaa
esineiden ja merkitykset tuleminen
tila ja on hankala ulospääsy-tie
tuhoutuminen metsät ja soiden tarkoititko laulaen?
Jälkeenpäin
Viimeisen runon jälkeen ja ennen viitteitä tarjoillaan vielä yksi "kuva": Keskipäivän aave velloo keittiön ja Saturnuksen välillä. Tässä on ilmaistu ikään kuin teoksen mittakaava, mutta kutsun sitä "kuvaksi" myös siksi, että ladottua tekstiä on kohdittain sutattu, ikään kuin vielä yhtenä muistutuksena siitä, että teksti ei ole koskaan vain sitä, mitä siinä lukee. (Seuraavalla aukeamalla viitteissä toki selitetään myös, mitä "keskipäivän aaveella" tarkoitetaan.)
Viitteiden jälkeen tulevat kiitokset. En tiedä, keitä ovat Minna ja Seppo Nieminen tai mitä ovat "matkakuvat", joista Vairinen heitä kiittää. Sen sijaan tunnen hyvin kiitoksissa mainitut kaksi tutkimusta: Antti Turkon Ajattelua villissä tilassa – tilakokemus ääriviivana ja ajattelun muotona sekä Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen Seutu joka ei ole paikka. Teosten mainitseminen oli yllätys eikä kuitenkaan ollut. Ne selittävät osaltaan Vairisen teosta kohtaan tuntemaani kiinnostusta.
Kiitosten jälkeen vielä tähänkin tekstiin sopiva motto: "Kaikki järjestelmät vuotavat aina." (Viren & Vähämäki)
1 kommentti:
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
Lähetä kommentti