5
Avausaukeaman painokkuutta lisää, että myös teoksen nimi mainitaan siinä ensimmäisen kerran. Yhdessä kuvan päälle liimatussa paperiliuskassa lukee: ”Katoamisilmoitus on eräs vapauden oire”. Väite sellaisenaan on kieltämättä epämääräinen. Miten katoamisilmoitus voi olla vapauden oire, tarkemmin sanoen eräs vapauden oire? Jos ajatuksen purkaa, katoamisilmoitus on siis yksi tulevaa, odotettavissa olevaa vapautta ennakoiva merkki. Ilmoitus ei ole vapauden ehto, mutta ennakoi sitä, antaa siitä merkinomaisen ilmoituksen. Toisin sanoen katoaminen on eräs keino vapauden saavuttamiseen. Mutta kuka ilmoituksen antaa ja kenelle? Onko todella vapaa, jos siitä tekee ilmoituksen? Edellyttääkö joku, että sellainen ilmoitus annetaan? Mitä katoaminen tässä tarkoittaa? Muitakin kysymyksiä herää, mutta mikään niistä ei johda oikein mihinkään. Vai pitääkö lause tulkita niin, että ”Katoamisilmoitus” tässä tarkoittaa nimenomaan käsillä olevaa teosta? Siinä tapauksessa kyse olisi ikään kuin poeettisesta ohjelmanjulistuksesta tai vähintään tulkinnan avaimesta.

Seuraa kuuden vapaamuotoisen, pirstaleisen, erilaisia ääniä ja puheen tapoja viljelevän (”kuvattoman”) runon sarja, joista viimeisessä viitataan suoraan, joskin ironisesti, jo niin tutuksi tulleeseen hakukonemetodiin: ”googlaa syvintä / mitä keksiä saattaa”. Avainsana tässä on tietysti tuo monimielinen suomen sana ”keksiä”, joka viittaa sekä abstraktiin ajatteluun että konkreettiseen veden varassa uivien tukkipuiden käsittelyyn. Esimerkkinä mainittu hakusana ”Mariaanien hauta” on totta kai sekä ilmeinen että älytön, ja tuottaa lähinnä itsestään selviä tai toisarvoisia tuloksia. Vaihtoehtona on ottaa luotauksen kohteeksi Fonectan puhelinluettelo tai muut ”kansakunnan tietokannnat”.

Tai mitä väliä? Runoilijalle aineisto on aineistoa. Materiaali ja sen työstövälineet johtavat jonnekin; ne itsessään eivät ole ”se juttu”. Vasta se, mitä niillä saadaan aikaiseksi, mitä niillä luodaan, on merkityksellistä. Marjamäki kirjoittaa, runollisemmin ja suoremmin kuin missään muualla koko kokoelmassa: ”eniten tapahtuu silmät kiinni tai / kansien välissä pyri lauseisiin, jotka pyrkivät / virkkeisiin, jotka pyrkivät rikkeisiin”. Elämässä ”rikkeisiin pyrkiminen” on tietysti ”väärin” ja ”haitallista”, sen sijaan ”kansien välissä” eli taideteoksessa sijaitsee vapauden kenttä, jossa erehtyminen ja tahallinen sääntöjen rikkominen on paitsi luvallista myös välttämätöntä, jotain mihin tulee aktiivisesti pyrkiä.

Näin: ”vapaus tippuu niskaasi kuin kolmetoista flyygeliä / nyt vapaus tippuu niskaasi kuin kolmetoista / mustaa flyygeliä voit toki väistää.” Symbolitasot sikseen, sillä väistitpä tai et, voi sitä kuviteltavissa olevaa näkyä ja kuviteltavissa olevaa räminää, musiikkia! Ja vielä: kun ”musta flyygeli” putoaa, kaikki on ohi silmänräpäyksessä. Käännäpä runoilijankatseesi sekunniksikin ja menetät kaiken. Vain seuraukset näkyvät ja kuuluvat, mutta tapahtuma on jäänyt iäksi todistamatta.