6
Marjamäki ei kosiskele tai pyri hurmaamaan lukijaansa perinteisin runollisin keinoin. Esimerkiksi seuraavaa otetta ei voi millään mittapuulla sanoa kauniiksi, arvokkaaksi tai kohottavaksi: ”Sateella tulvivat sulut, suutele / saatanan rääpäle, tahmea kuuma kaula / ja rahvaanomainen sanasto.” Toisaalta, kuten sitaatin loppu vihjaa, pintapuolinen sanoilla koreilu ei ole se, mitä myöskään haetaan. Ensimmäisen rivin rytmikäs sointuisuus taittuu tuossa hetkessä toiseen äärimmäisyyteensä. Katkelmaa kehystetään toiston keinoin. Runon suorasanainen avausrivi kuuluu: ”Nyt sinä huomaat lattialla valkoisen nilkkasukan.” Lopuksi se korvataan tarkentavalla variantilla: ”Nyt sinä huomaat valkoisen nilkkasukan lattialla.”

Mistä on kysymys? Runoilija näyttää keinonsa, mutta myös pakottaa lukijan kiinnittämään huomionsa siihen, mitä tekstissä tapahtuu. Keskellä runoa lukijaa viedään tiivistämällä ja nopeasti puheesta ja sen aiheesta, yhteydestä ja materiaalista toiseen leikkaamalla. On oltava tarkkana, jos haluaa pysyä ”ajatuksessa” mukana. Sen sijaan ydintä rajaavat rivit ovat korostetun yksioikoisia proosalauseita. Mutta huomaatteko, miten ”merkitys” niissäkin muuttuu, vaikka muutos koskee vain syntaksin sallimaa sanajärjestyksen pienen pientä vaihtelua? Vähäisyydestään huolimatta muutos on dramaattinen. Kahden melkein saman lauseen sisältämä ero pakottaa lukijaa nimenomaan tarkkuuteen, se korostaa ”huomaamisen” tärkeyttä. Se, huomaako ”lattialla nilkasukan” vai ”nilkkasukan lattialla”, ei ole sinänsä tärkeää; mutta eron huomaaminen on.

Erojen ja niitä hakevan (tai lukevan) katseen ensisijaisuus korostuu, kun laajennamme näkökulmaa. Edellinen tekstikatkelma on nimittäin liimattu jälleen aukeaman laidasta laitaan levittyvän valokuvan päälle (tarkemmin sanoen aukeaman vasemmalle sivulle, sen alareunaan). Marginaaleja ei ole; kuva on ”kaikki”.

Kuvassa näkyy ryhmä parikerroksisia, ilmeisesti aivan merenrannan tuntumassa sijaitsevia asuinrakennuksia, joita mereltä korkeina lyövät myrskyaallot piiskaavat. Olipa lukemisen järjestys mikä tahansa, lukija joka tapauksessa siirtää vaistomaisesti katsettaan kuvan aaltojen ja tekstissä mainitun yksityiskohdan välillä (”Sateella tulvivat sulut”). Onko yhteys merkittävä ja onko se edes yhteys? Ja jos päätän, että se on, mitä minun tulee siitä päätellä? Vai onko tärkeää vain se, että katseeni liikkuu?

Ilmeisesti on, sillä aukeman oikeanpuoleiselle sivulle liimatut tekstit eivät näyttäisi millään tavoin liittyvän sen paremmin taustalla olevaan kuvaan kuin edellisen sivun tekstiriveihin. Tällä sivulla tekstejä on itse asiassa kolmea eri tyyppiä. Niistä keskimmäinen ”rykelmä” on edellisten tapaan ladottua tekstiä, kun taas alimmaisen suikaleen teksti näyttäisi olevan tuotettu kirjoituskoneella. Ylimmäisenä oleva irrallinen lause on sen sijaan kirjoitettu käsin suoraan kuvan (tai siinä ”erottuvan” ylivalottuneen taivaan) päälle. Kuka nyt puhuu; kuka nyt kirjoittaa? Kuka nyt sanoo: ”Onko mitään muuta / rytmiä / olemassa kuin tämä / tämä / tämä tämä / tämä”? Tai kuka kirjoitti koneella: ”Ajattelin olla suostumatta mihinkään”? Tai kuka kirjoitti käsin: ”ei ole mitään syytä jäädä minnekään”? Ja jos tekstit eivät viittaa kuvaan, miksi ne kuitenkin ovat siinä? Kumpi on pääasia, teksti vai kuva? Vai onko pääasia niiden hämmentävä yhdistelmä? Ja miksi tämä kaikki kieltäminen? Miksi yhdistää jotain, jos osilla ei ole yhteyttä ”mihinkään”, ei toisiin osiin eikä kokonaisuuteen? Onko tyydyttävä vain ”tähän”, ”tähän” ja ”tähän”?