2
Seuraa iso lause: ”Tietokone kykenee luomaan ääniä tyhjästä.” Väitteen todenperäisyys lienee toisarvoista; joka tapauksessa siinä on jo valmiiksi arkaaista, epäteknistä kaikua, joka sukupolven päästä kuulostaa vähintään hassulta. Samalla voidaan tokaista vastaan: Juu, kykenee ehkä, mutta haluaako se sitä; onko äänien luominen, tyhjästä tai ei, sen tarkoitus?

Teknisesti kovin valveutunutta ei ole seuraavakaan kokemukseen perustuva huomioni: Tietokoneen musiikkiohjelmilla leikkiessä todella tuntuu, että se luo ”ääniä tyhjästä”. Ensin nimittäin tiedosto on tyhjä, mutta jo hetken soittamisen jälkeen raidalle on ilmaantunut sisältöä. Se näkyy myös tiedoston koossa: siihen on kerääntynyt painoa. Mistä sisältö on tullut? Se ei ole kopioitunut mistään äänten massiivisesta varastosta, vaan kyseessä on ”pelkkä” koodi. Kone tuottaa ääntä ennalta kirjoitetun ohjelmanpätkän mukaisesti (”tyhjästä”). Näin aikaansaatu ”sisältö” on lähempänä ”prosessia” kuin ”tietoa”. Se mikä muistiin tallentuu, on jäljiteltyä, keinotekoista, ei jo jossain valmiiksi olevaa, sieltä kopioitua.

Asetelma on totta kai eri, jos raidalle tallentuva ääni tulee analogisena, mikrofonin kautta. Mutta tällöinkään ääni ei tallennu tietokoneen muistiin sellaisenaan (eli värähtelynä), vaan jälleen koodattuna. Ainakin digitaalisessa ympäristössä olemme siis koko ajan tekemisissä emme suoraan sisällön vaan sen prosessoimisen kanssa. ”Joku” käsittelee sitä; sitä ei ole sellaisenaan olemassa.

Mutta nämä välivaiheet, muistipaikat, tallenteet ovat ehdottoman tärkeitä. Analogiaa noudattaen voisi ajatella niinkin, että myös runo tai taideteos yleensä on eräänlainen koodi tai ”toisenlaisen” tallentamisen muoto. Runo säilöö jotain, joka on enemmän kuin sanojensa summa, jotain mitä ei voi muulla tavoin tallentaa. Se mitä on etualalla tai ilmeistä, ei ole välttämättä sen tärkein sisältö tai viesti. Se puhuu sisältönsä vasta dekoodattuna, johonkin toiseen järjestelmään purettuna. Analogia ontuu ja siinä on aukkoja, mutta ”klassikot” todistavat teorian puolesta: ne puhuttelevat meitä satojen ja tuhansienkin vuosien takaa – siitäkin huolimatta, ettemme voi olla varmoja ”alkuperäisestä viestistä”.

Blomberg päättää kyseisen sivun jälleen alaviitteeseen: ”Äänen varastoinnin ja toistamisen tarina on myös merkityksen muodostumisen allegoria: nuoruudessa kuullut viisaat sanat tallentuvat muistiin ja tulevat ymmärretyksi vasta vanhuuden päivinä, kypsymisen myötä.”

Tässä on sanottuna jotain olennaista, sellaista minkä voimme todentaa oman kokemuksemme kautta. Toisaalta mistä voimme tietää, kuinka kaukaa menneisyydestä nämä suvun tai perheen piirissä lausutut sanat todella kantavat? Isovanhemmilta varmasti, mutta entä heidän isovanhemmiltaan? Tai vieläkin kauempaa? Ne ovat säilöttyinä äidin tai isän suusta kuultuihin sananparsiin ja tokaisuihin, mutta niiden matka ymmärrykseemme on saattanut kulkea ajassa ja paikassa monenlaisten prosessien ja mekanismien läpi, kunnes latenttina maannut yhtäkkiä leimahtaa olevaksi ja eläväksi.