2

Tässä yhteydessä "ekonomia" tuskin on sattumaa. Sanan etymologia johtaa rahan ja kaupankäynnin sijaan talosta eli taloudesta huolehtimiseen, mutta myös kirjailijan tuottaman materiaalin järjestämiseen. Ollaan siis heti runouden ytimessä. "Indikoiminen" puolestaan viittaa merkitsemiseen ja signifikaatioon, mutta myös sanoitse ja puheitse ilmaisemiseen. "Paletin" ymmärtäminen edellyttää hiukan vapauksia. Sana tarkoittaa alustaa, jolla taiteilija sekoittaa värinsä, tai laajemmin taiteilijan käyttämien värisävyjen valikoimaa. Konkreettisesti sanan juuressa on latinan pala eli lapio. Nämä ovat runouden "teoriaa", pimeys, syksy ja mustat levyt sen käytännöllistä arkea. Runousko ei olisi tiivistä? Emmekä ole päässeet vielä edes toisen rivin loppuun!

V. S. Luoma-aho: Teoria (Poesia)

1

Uusi teos on hyppy tuntemattomaan, vaikka tekijä, hänen tuotantonsa ja kustantajansa olisivat ennestään tuttuja. Pitääkö teoksesta tietää jotain etukäteen? Pitääkö paratekstit lukea heti ensimmäiseksi?  Pitääkö teos selata läpi ennen varsinaisen luennan aloittamista? Oikeaa lukujärjestystä tai metodia ei tietenkään ole. Saati väliä sillä, että tuntee kannentekijän ja tunnistaa hänen tyylinsä. Ja silti kaikella tällä on merkitystä. On mahdoton kuvitella, että yksikään teksti olisi olemassa hermeettisesti, omassa yksinäisyydessään, ilman kontekstia tai erilaisia konteksteja. Teoksen nimellä on painoarvoa, ja etenkin siinä tapauksessa, että kannessa lukee Teoria. Muinaiskreikasta johtuva sana tarjoaa edellä mainitun kontekstin tavoin selittävän kehyksen jollekin havainnolle. Näyn käytännön kuvauksen sijaan saamme siis lukea pohdintaa näkemisen tavasta. Siis teoriassa. Katsotaanpa. Pimeys, kuin ekonomia, vajoaa katosta syksyisin.  Ollaan teoksen ensimmäisellä rivillä, ja taas on vastassa muinaiskielistä johtuva viisaussana. Seuraavalla rivillä tämä pimeys indikoi palettinsa mustalle levylle. Seuraavilla sivuilla kohtaamme abstrakteja ja rönsyliljan joka hajoaa diffraktioon ja inspiroi merta. Heti kohta edessä ovat sanat metafyysinen ja hierarkia. I could go on. Kyse ei ole, ei voi olla, sivistyksen osoittamisesta hienojen sanojen avulla. Sen sijaan puhtaita havaintoja ei ole. Ne ovat aina aiemman kielenkäytön kontaminoimia.

4

Viime vuosina suosiotaan kasvattaneen lavarunouden myötä runouskäsityksemme on laventunut ja syventynyt. Lavarunous ei ole sitä, että joku lausuu yleisön edessä kansanrunoutta, Leinoa, Sarkiaa tai Kunnasta "oikeaoppisesti" eli mittaa ja sointuisuutta korostaen. Ei, lavarunoudessa keskeistä on itse esitys ja esittäjän läsnäolo. Ilman häntä teksti ei ole mitään. Elsa Tölli on tästä uudesta, voimalla kehkeytyvästä traditiosta malliesimerkki ja erityistapaus. Kirjan muotoon painettu Diiva on siitä todiste. "Pelkkänä" tekstinä teos on kaoottinen eikä rakennu perinteisen runokirjan tapaan. Mutta siinä on koko ajan jotain vastaansanomattoman kiehtovaa. Se auttaa kurkistamaan siihen, mitä runoilijan päässä oikeasti liikkuu. Tämän tiedostamista helpottaa, jos on nähnyt Töllin esiintyvän. Olen varma, että hän saisi kuulijoiden affektit liikkeelle, naurun hersymään ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti vaikkapa vain puhelinluetteloa lukemalla. Runous on tekstissä, mutta siinä on myös ominaisuuksia, joita ei löydy mistään muualta.

3

Diivaa tekee mieli selata sieltä täältä, epäjärjestyksessä. Jos siinä on tarina, olkoon. Innostun yksittäisistä kohdista, kun sanat kiirehtivät asioiden edelle. Katseessa kilahti tippi. Näkyvissä lukee siellä tuolla sellaista, minkä normaalisti joku neropatti tahtoisi siistiä. Nyt on noudatettavissa silleen jättämisen periaatetta. Sen tatuoidut viikset sutii musiikkiin. Kirjoitus huojuu ja lonksuu puheen kaltaisena. Kuka näitä kynässäni kirjoittaa?

2

Teoksen loppuun liitetyssä esittelytekstissä Tölliä kuvaillaan runoilijaksi ja esiintyjäksi, joten epiteetti Diiva sisältänee myös itseironiaa. Ja kuten lopusta selviää, iso osa teoksen teksteistä on erilaisten jo toteutettujen runoesitysten tai performanssien käsikirjoituksia tai esitysohjeita eli scoreja. Teos toisin sanoen liittyy olennaisesti esitystaiteen ja lavarunouden lajityyppeihin ja käytäntöihin. Joka on nähnyt ja kuullut Töllin lavalla, tietää mitä tämä tarkoittaa. Tällä Diivalla on jumalainen kyky herättää paperille painetut tekstit eloon ja saada niistä esiin odottamattomia piirteitä. Lopputulos ja aikaansaatu vaikutelma on kehollis-äänteellinen.  Kirjaksi painettu versio onnistuu säilyttämään nämä piirteet.  Nuoruuden hulluus paistaa läpi joka paikasta:

    Ensin se oli hauskaa, kiersimme monet sohvat ja lavat,
    olimme asuissamme kaikkea mahdollista.
    Nuuskimme onnea ja sinä nuuskit minua ja
    sokeria. Nuolimme maapalloa töttöröstä,
    pää pyörällä oikeasta väärästä.

Elsa Tölli: Diiva räjähtää nurmikoksi (Otava 2024)

1

Jostain on aloitettava. Teoksen nimestä tulee ensimmäisenä mieleen jumalainen diiva yleensä ja Hans Selon esikoisteos Diiva (1970) erityisesti. Mielleyhtymä voi olla enemmän lukijan kuin tekijän syytä. Vastuu siirtyy lukijalle tämän yrittäessä selittää itselleen tai muille, mitä tapahtuu kun Diiva (taivaallinen olento) räjähtää (muuntuu radikaalilla tavalla) nurmikoksi (joksikin hyvin tavalliseksi ja maanläheiseksi). Saa nähdä, auttaako yhtään jos pitää tämän mielessä. Toisaalta heti alkuun käy ilmi, että teoksen Diiva on jonkinlainen esiintyjä, jonka tekemisiin viitataan draaman muotoon kirjoitetuissa jaksoissa, jotka on myös ladottu muusta tekstistä poikkeavalla tavalla. Samalla parenteeseissa kerrotaan, että "Diiva ottaa kynää ja paperia ja kirjoittaa ensimmäisen balladinsa", ilman että kukaan on sen tekoa hänelle opettanut. Lupaus on melkoinen: "Sähköisen kirkkaasti siitä mikä kirvelee. Raapii esiin sen, mitä kaikkea täällä tapahtuu."

22

Viimeinen, muita lyhyempi osasto on nimeltään Lounasluento. Oikein tai väärin, liitän sen lounasrunojen traditioon. Huomaan myös, että kykyni tai haluni muodostaa kokonaisnäkemys 361-sivuisesta runoteoksesta on puutteellinen. Sellainen edellyttäisi palaamista alkuun ja monenlaista edestakaisin selaamista, ja ämä taas olisi Neljännen seinän periaatteiden vastaista. Kohdataan runous ilman jälkiviisauden mahdollisuutta. Siksipä siteeraan loppuun kokonaisen kauniin runon kuvan muodossa:

21

Toiseksi viimeinen osasto on nimeltään Nuoret arkistot. Siinä on puhe muun muassa museoista ja rakkaudesta. Molemmat ovat jonkinlaisia tiloja:

    Ihmisiä siinä pyöri
    tilanne säilyi.

Toisen tekstiä lukiessa ei koskaan tiedä, tuleeko se ymmärretyksi ja jos tulee, millä tavalla. Ovatko esimerkiksi tekstissä mainitut sanat, asiat ja oliot "oikeasti" olemassa, siis myös tekstin "ulkopuolella"? Vai ovatko ne olemassa vasta "tekstissä"? Tällaisen ajatuksen synnyttää kohta, jossa pohditaan museoiden kokoamisperiaatteita:

    aidot teokset yhteisessä oleskelutilassa
    kopiot muissa huoneissa

Onko maailma sellaisenaan oma museonsa, vai pitäisikö siitä valmistaa erillinen kopio? Entä onko kirjasto tai kirjallisuus kokonainen vasta sitten, kun sen kokoelmat nimeävät joka ainoan hiekanjyvän? Täydellisessä ei ole mieltä ja siksi tyydymme aukkoisiin runoihin. Maailma on ehkä olemassa, mutta havainnoijan läsnäolo muuttaa kaiken:

    Erilaista katsoa sammalta.

    Se toljottaa

                takaisin muualta kuin kukka.

20

Ennen seuraavaan osastoon siirtymistä siteeraan vielä yhden ajatuksen edellisestä. Kiki Smithiin viitaten Savela kirjoittaa:

    Oli vaihe jolloin KS käytti vaimennettuja
    värejä.

    hän luonnehti: hautakiven sävyt.

    Kirkkaissa väreissä

                        liikaa itseilmaisua,

    henkilökohtaisuus! 

Ja seuraavalla sivulla vielä tämän:

    en minäkään pidä että
    esittävyyteeen takerrutaan

    tiedä hyvän tatuoinnin
    se katosi toiseksi

Se katosi toiseksi! (Ehkä "sillä" tarkoitetaan kolmannen rivin mahdollista typoa eli puuttuvaa n-kirjainta.)

19

Viides osasto on nimeltään laveasti Elämä ja siinä esiintyy jälleen runoilijoita ja taiteilijoita, joiden henkilöllisyydestä mainitaan vain nimien alkukirjaimet. Tunnistan heistä kaksi (Louise Bourgeois ja Kiki Smith), feministisiä teemoja käsitelleitä taiteilijoita molemmat. Se, miksi he esiintyvät puoliksi peiteltyinä Kasvussa, ei ole aivan yksioikoista:

    Muistissa ja omassa rakkaudessa ongelmaa.

    Kerron siksi tunnetuista ihmisistä
    kukkasista ja esineistä.

Kätkeminen ja näyttäminen yhtä aikaa tai vuorotellen on teokselle ja ylipäänsä hyvälle runoudelle tyypillistä. Jokainen runoilija tietää kokemuksesta, että ilmaisu tai esittäminen hyötyvät pois pyyhkimisestä, tai loputtomista muunnelmista ja variaatioista. Otetaan esimerkiksi reseptit, joilla ei ole tekijänoikeutta ja silti niitä kirjoitetaan joka päivä uusia, kuten Savelakin huomauttaa ja kirjoittaa vielä kokonaisen runon: 

    Reseptiikka on kirjallisuutta
    siinä missä kaikki.

    Uusia reseptejä kirjoitetaan
    heti uudestaan.

    Ne kirjoitetaan toisen päälle
    ja onkin vaikea sanoa

    kuka keksi.

Ja toisen, lyhyemmän:

    perunat tömisevät
    sanallisesti

18

Neljäs osasto on nimeltään Kaikukatu. Nimi viittaa Helsingin Söörnäisiin ja erityisesti kadun alkupäässä sijainneeseen Elannon pääkonttoriin. Rakennuksella ja sen naapurustolla on monia kytköksiä kulttuuriin. Pääkonttorin tiloissa järjestettiin joitakin vuosia sitten Runokuun tapahtumia, ja runotilaisuuksia nähdään tuon tuosta myös Siltasen ja Kuudennen linjan lavoilla. Korttelin vastakkaiselta puolelta löytyy myös Tekstin talo ja sen kirjakauppa Pp. Urbaanin keskittymän sijaan tässä osastossa näyttäisi alkuun olevan puhe perunoista, perennoista, vadelmista ja omenapuista, mutta ei aikaakaan kun päästään jälleen käsittelemään runoutta. Runoilijan ollessa lapsi hänen äitinsä kiinnitti huomiota Elannon osoitteessa piileksivään alkusointuun: Kaikukatu 2. Lapsi piti kuulemastaan ja toteaa nyt: 

Ilo alkusoinnuista yhdistää ihmisiä.

Se liittyy jotenkin
runouden syntyyn.

Kaikua käsittelevät pohdinnat jatkuvat. Kaiku on signaalin vastaanottamista, mutta se on myös viivästynyt kopio alkuperäisestä viestistä:

Kaiku siteeraa
lainaa edellistä aaltoa.

Havainto synnyttää kokonaisen runon:

Lepakko tekee pientä ääntä

ääni palaa eläimen luokse kaikuna.

Itse tekemänsä äänen kopion avulla

lepakko suunnistaa aivan pimeässä.

Oma lopputulemani osastosta on hiukan haettu, mutta minkäs teet, I can’t unsee it. Yllä olevan tekstin sisältämät erisnimet kuuluvat merkillisellä tavalla toisiinsa. Kaikukatu kuvaa yleissanana väylää, jota pitkin viestit ja niiden merkitykset kulkevat. Laajaan sanaperheeseen kuuluva Elanto viittaa työhön ja kaupankäyntiin, mutta osuusliikkeen logossa näkyvän eläväisen eli mehiläisen kautta myös elämää ylläpitäviin ja sitä jatkaviin voimiin. Siltanen on tietenkin kahta asiaa yhdistävä pieni silta, jolla on kaikkien muiden siltojen tapaan korva tai kaksi. Kuudes linja kaiuttaa nimessään viittä muuta olemassa olevaa katua olematta itse katu. Ja vihon viimein, nimenä Tekstin talo tapailee tietenkin alkusointua, jollaisen kirjakauppa Pp toteuttaa visuaalis-äänteellisen konkretiansa kautta täydellisesti. Ottakaamme ilo irti siitä!

17

Äkkiä tulee puhe pornosta tai oikeammin pornografiasta. Jälkimmäinen viittaa kirjaimellisesti "prostituoiduista kirjoittamiseen", ja tässä tapauksessa yhteys tanssiin ja balettiin syntyy samojen eleiden loputtomasta toistamisesta. Voisiko esimerkiksi baletin erityisyys ja lumo perustua siihen, että esityksessä kunkin liikkeen "originaali" ja "kopio" ovat ikään kuin koko ajan samanaikaisesti läsnä? Luovuus tarvitsee sääntöjä ja vapauksia. Oikeinkirjoituksen ja lauseopin normit yhtäältä rajoittavat, toisaalta mahdollistavat asioita. Itse tai toisen toimesta valitut pakotteet ja rajoitteet eivät nekään ainoastaan hillitse luovia akteja, vaan edistävät niitä. Ja kuten Savela muistuttaa, sama pätee tieteen ankaruuteen: kunhan "siteeraus- ja lähdeviitekäytännöt" ovat hallussa, niiden puitteissa on lupa väittää mitä tahansa. Viimein lainaan kokonaisen runon kolmannen osan lopusta:

    bat tem

    ent fra pp én tie dä en

                                                empää
                                                sulastajuustosta

    grandbattementjetépointén
    kokoajan

    ojen na jal
    kaa

PS. Baletista on kirjoittanut myös runoilija Raisa Jäntti teoksessaan Grand plié: askelmerkkejä (Puru-kollektiivi 2018).

16

Runoudessa harvoin on kyse siitä, mihin sanat ensisijaisesti viittaavat. Esimerkkinä vaikkapa seuraava virke: "Betty tuodaan opiskelemaan tanssia ja musiikkia laatikossa jossa lukee Betty." Oudoksi väitteen tekee se, ettei lukija tiedä varmasti, onko Betty tyttö, delfiini vai kenties molempia. Toisaalta, kuten kirjoittaja toteaa, Betty voisi olla myös romaanihenkilön tai anamaatiohahmon nimi. Niin tai näin, kokemus opettaa lukijaa sietämään tällaisia epävarmuuksia. Virheen tai useamman samanaikaisen toden mahdollisuus on aina olemassa. Kuten Savela jälleenkin painokkaastikin toteaa.

    Voisikin ollakin
    vain virhe.

15

Lukiessaan runoutta tulee lukeneeksi elämässä ja maailmassa ilmenevistä asioista, kuten tanssista ja perunoista, merenneidoista ja delfiineistä, mutta kyse ei ole vain yksittäisten faktojen karttumisesta, vaan niitä hallitsevista rakenteista, kuten koreografiasta tai kieliopista. Baletissa asentoja on viisi, mutta niillä voidaan rakentaa kokonainen kaanon ja ilmaista pahuutta tai muita valtavia konsepteja, joihin pelkkä nippelitieto ei pysty. Kirjoittamistakaan ei olisi pelkkänä merkityksenantona, ilman siihen liittyvää fyysistä elettä, jota myös kirjoittajan käsialaksi kutsutaan. Otetaan esimerkiksi morseaakkoset. Ne rakentuvat vain kahdesta merkistä (. ja -), mutta kuinka ollakaan sähköttämisen ammattilaisille kehittyy ajan mittaan persoonallinen, puhtaasti auditiivinen "käsiala", jonka muut kollegat tunnistavat. Tästä henkilökohtaisesta tyylistä tai käsialasta he käyttävät sanaa fist eli nyrkki. En tiedä, mutta morsettamaan opetetulla koneella, robotilla tai tekoälyllä tällaista henkilökohtaista nyrkkiä tai kirjoitustyyliä ei arvatenkaan ole. Viesti mennee perille, mutta tatsi puuttuu!

14

Jos perunalajikkeiden nimiä ei ole ennen lueteltu runoudessa, niin nyt on. Nimiä (joista tunnistan ainakin Annabellen, Rosamundan, Siiklin ja Timon) on yli kolmekymmentä, ja kursivoiduin suuraakkosin isolla pistekoolla ladottu luettelo ansaitsee totta kai kokonaisen oman sivun. Seuraavassa hetkessä kokeillaan jo "tamburiinia ja jazzkäsiä" ja jälleen tulee puhetta merenneidoista. Runoudessa mikään ei ole "totta" ja kaikki on "mahdollista". Kasvu runouden ja tanssin mukana edellyttää tällaista asennetta. Entä miten perunat liittyvät asiaan? No, siten että lajikkeiden nimet sopivat perunoiden lisäksi vauvoille (Giselle, Odette, Angelina) ja koirille (Demetrius, Don, Dream). Ja kuten runoudessa usein tapahtuu, äkkiä siirrytään puhumaan kielestä:

    Opin urheilua ja kielioppia.
    Opin juoksemaan pimeässä metsässä.

    Opin, että k[i]eliopin keskellä on yksi minä.

    Opittuani yritän väsyttää ja hämärtää minän

    kestävyysliikunnan ja mielikuvituksen avulla.

    Minun sijastani hän saattaakin olla
    paras ystäväni.

    Kaikilla meillä on tämä ystävä.

    Hän se juoksee
    pimeässä metsässä.

[Olisin voinut jättää kolmannella rivillä esiintyvän ilmeisen typon merkitsemättä, mutta kuka minä olen päättämään, ettemme tarvitse 'kieliopin' lisäksi myös 'kelioppia'.]

13

En tiedä tanssista saati baletista mitään, mutta ajatus siitä, että tanssija ajattelee aivojen sijaan pohkeillaan, kuulostaa kiintoisalta. Lihasmuistin varassa toimiminen ei ehkä ole samanlaista kuin aivoilla ajatteleminen, mutta liikkeiden toteuttamisen tai prosessoinnin kannalta luultavasti tehokkaampaa tai "järkevämpää". Lihasmuistissa on myös jotain saman kaltaista kuin sienirihmastojen toimintaperiaatteissa. Tanssin tai sienten tehtävät toteutuvat sulavammin, kun keskusjohto ei ole koko ajan päättämässä joka asiasta. Sama toteutuu parhaimmillaan runoudessa.

12

Pitkän, kuuman kesätauon aikana moni asia on päässyt unohtumaan, tai sitten runous on sellaista, että voidakseen ymmärtää sitä pitäisi tietää kaikennäköistä sveitsiläisistä perinneruoista (fondue) klassiseen balettiin (battement fondu). Otetaan rauhallisesti, ja yritetään perehtyä siihen, miten ilmaista kipua tai motorista holtittomuutta graafisin keinoin. Aseemista kirjoitusta harjoittaneena tiedän myös omasta kokemuksestani, että 

    kaikki kätesi harjoittama
                    samalla sen piirtämää!

Saman periaatteen mukaan aavistelen tietäväni, että runous ei ole vain suppea, yksitotinen toimiala vaan hyödyntää määrättömästi muiden keinoja ja tietoa. Kirjoitus on graafista ilmaisua eli sananmukaisesti uurteen tuottamista kirjoitusalustaa raapimalla. 

    Vahvistan kirjailima välillä
    korostaen omaa havaintoani

    kohti tunnettua totuutta.