4

Viime vuosina suosiotaan kasvattaneen lavarunouden myötä runouskäsityksemme on laventunut ja syventynyt. Lavarunous ei ole sitä, että joku lausuu yleisön edessä kansanrunoutta, Leinoa, Sarkiaa tai Kunnasta "oikeaoppisesti" eli mittaa ja sointuisuutta korostaen. Ei, lavarunoudessa keskeistä on itse esitys ja esittäjän läsnäolo. Ilman häntä teksti ei ole mitään. Elsa Tölli on tästä uudesta, voimalla kehkeytyvästä traditiosta malliesimerkki ja erityistapaus. Kirjan muotoon painettu Diiva on siitä todiste. "Pelkkänä" tekstinä teos on kaoottinen eikä rakennu perinteisen runokirjan tapaan. Mutta siinä on koko ajan jotain vastaansanomattoman kiehtovaa. Se auttaa kurkistamaan siihen, mitä runoilijan päässä oikeasti liikkuu. Tämän tiedostamista helpottaa, jos on nähnyt Töllin esiintyvän. Olen varma, että hän saisi kuulijoiden affektit liikkeelle, naurun hersymään ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti vaikkapa vain puhelinluetteloa lukemalla. Runous on tekstissä, mutta siinä on myös ominaisuuksia, joita ei löydy mistään muualta.