1919
Rauhanteko osoittautuu vaivalloiseksi, kuten Pariisiin kokoontuneet rauhanvaltuuskunnat saavat todeta. Valtavan ja monimutkaisen sotakoneiston purkaminen ei käy voittajilta aina samanmielisesti eikä varsinkaan käden käänteessä.
Asioita mutkistaa suhde bolševismiin ja bolševikkeihin. Vaikka iso osa aseista on saatu vaiennetuksi, ne puhuvat edelleen Venäjällä.
Kysymys kuuluu, pitäisikö voimiaan mittelevät osapuolet kutsua Pariisiin kertomaan, mitä Venäjällä todella tapahtuu. Mainio ajatus, mutta se merkitsisi samalla Leninin hallituksen tunnustamista. Toisaalta eihän Saksakaan ole kutsuttujen joukossa...
Presidentti Wilson, joka ei peittele inhoaan tuota brutaalia aatetta kohtaan, muotoilee huolensa näin: "Minusta tärkeintä on nyt auttaa hädänalaista kansaa. Muuten emme voi katsoa itseämme peiliin ja sanoa pystyttävämme uutta maailmanjärjestystä, jos puoli maapalloa on edelleen palon kourissa ja riutuu nälässä."
Asiaa edistääkseen amerikkalaiset ottavat erilliskontaktin bolševikkien johtoon. Keskustelut Leninin ja vähän Stalininkin kanssa sujuvat lämpimissä tunnelmissa, mutta kuten käy ilmi, puheet kaunistelevat totuutta. Esimerkiksi syy siihen, että Venäjän kaupungeissa on niin hiljaista, on sanalla sanoen karu: "Hevoset on syöty ja autot ovat rikki."
Amerikkalaisten epäluuloa kuvastaa toveri Leninille esitetty kysymys sen jälkeen kun selvyys kaikkiin tärkeisiin asioihin on jo saatu: "Pitääkö paikkansa, kuten iso osa maailmasta arvelee, että teillä on naisetkin kansallistettu?"
Ei ihan köppäukkojen pukukoppipuhetta, mutta läheltä liippaa.
Kertoja kiteyttää kokonaisnäkemyksen: "Sodanjälkeisessä maailmassa kaikki kyti, irtosi, repesi ja räjähteli hallitsemattomassa järjestyksessä yhtä aikaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti