5

Ajassa nopeasti tehdyt määritykset ovat usein ristiriitaisia tai vaikuttavat asian vierestä lausutuilta. Näin käy kun käsitys kirjailijasta tai hänen teoksestaan ei ole vielä vakiintunut. Ennakkoluulot ja asenteet toki vaikuttavat. Päätös on tehty etukäteen, eikä toista edes yritetä ymmärtää. Hagar Olssonin arvio Björlingin varhaisesta teoksesta Korset och löftet on kepeästä tyylistään huolimatta melkoisen oivaltava: 

Björling ei kirjoita ruotsia, ei sinne päinkään, hän kirjoittaa aivan yksinkertaisesti björlingiä. Vääristyneillä lauserakanteilla hän tavoittelee rytmistä omintakeisuutta, mutta saa aikaan pelkkää kielellistä outoutta. Kun hän jonkin kerran lipsahtaa messuavasta rytmistään, hänestä tulee nautittava. Tämä "tyyli" on tyypillisen dadaistista – sama ilmiö tulee vastaan ranskalaisten ja saksalaisten dadaistien tuotannossa.

Björling tulkitsi, että viittaus dadaismiin oli "tahallaan heitetty solvaus", mutta kiintoisaa kyllä, kirjoitus sai hänet yhtä kaikki tutustumaan dadaisteihin. Ei huono.

4

Uusista runokeinoista intoiltiin, mutta kaikki eivät perustaneet kaikesta. Yksittäisen kokoelman yksittäinen runo saatettiin kehua tai toinen tyrmätä yhtä kärjekkäästi. Elmer Diktonius moitti Björlingin esikoisteoksen Vilande dag, koska se hänen mielestään sisälsi liian paljon filosofiaa. Mutta runo nimeltä "Abrakadabra" sai Diktoniukselta myös ehdottoman puoltoäänen: "Siinä kirjailija nousee ylös mukavilta filosofisilta leposohviltaan ja riippumatoistaan, ja raikaa rienaavan veisun kaiken abrakadabrasta." Runon nimi ja Diktoniuksen tapa käyttää sitä on mielenkiintoinen. Vanha taikasana viittaa sanoilla luomiseen, mutta kollega puhuu kiinnostavasti myös kaiken abrakadabrasta. Taiteen henkisyys putkahtaa tuon tuosta esiin vuosisadan alun taidekeskusteluissa. Ruotsissa siihen on pitkät perinteet Swedenborgista Strindbergiin. Hertzberg kokee tärkeäksi yrittää ymmärtää näitä pohdintoja ja kiteyttää kantansa mielestäni oivallisesti: "Mystiikassa on kyse pitkälti muusta kuin tahdottomuudesta, se on, kuten Björling sen ymmärtää, eettinen ohjenuora, avoimuutta koko olemassaololle, eräänlaista määrätietoisuutta."

3

Mikä siinäkin on, että aloittelevat runoilijat vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen kääntyvät samojen runoilijoiden puoleen hakemaan oppia ja innoitusta. Yksi heistä on ollut ja on Edith Södergran. Niin oli minun nuoruudessani ja niin oli sata vuotta sitten, kun Björling ja muut lumoutuivat hänen mullistavasta runoilmaisustaan. Alussa Södergranin runous kosketti tietenkin pääasiassa ruotsinkielisiä, mutta ajan myötä vaikutus ulottui kielirajojen yli. Varhaisena siltana toimi kirjallisuuslehti Ultra, jossa julkaistiin tekstejä molemmilla kotimaisilla. Kun Tulevaisuuden varjo ilmestyi Pentti Saaritsan suomennoksena 1972, olin seitsemäntoista vuoden herkässä iässä. Teos oli yksi ensimmäisistä runokirjahankinnoistani. Runokäsitykseni moukkautui monesta lähteestä, mutta yhteistä niille oli runouden ainutlaatuinen, muusta kielenkäytöstä poikkeava kyky ei ainoastaan nimetä asioita, vaan tuottaa ja luoda uusia. Södergranin, Hagar Olssonin ja Björlingin ennenkuulumaton, uusi ja uskalias, nonchalantti ilmaisu löysi puolestapuhjia, mutta myös epäiljöitä riitti. Södergranista tuolloin kirjoitetun lehtijutun otsikko "Selvänäkijä vai huijari?" ei ole aikaan sidottu ja voisi ilmestyä milloin tahansa. Yksikään runoilijasukupolvi ei ole läpikotaisin ja päivästä päivään yksimielinen.

2

Minussa on monta. Tämä Whitmanilta periytyvä ja myös Dylanin kaiuttama aforistinen kiteytys kuvaa modernin ihmisen perustavaa kokemusta. Rimbaud'n Minä on toinen on mielestäni sille sukua. Tiede ja teollistuminen mullistivat ihmisten elämän ja pakottivat heidät miettimään tajunnan ja alitajunnan kysymyksiä. Esoteria ja vapaa-ajattelu alkoivat kiinnostaa ajattelevaa ja luovaa luokkaa. Runous toisenlaisena kielenä, vaihtoehtona kaavamaiselle, jäykkiin merkityssisältöihin juuttuneelle ajatukselle ja kirjoitukselle, tarjoutui luontevasti vaihtohdoksi. Kieleni ei ole sanoissa, kuten Björling asian ilmaisi. Luovat ihmiset saavat toisistaan tietämättä kiinni ilmassa vilisevistä energioista ja ideoista. Yhtäkkiä kaikki on toisin. Runot kirjoitetaan, noin periaatteessa, sana sanalta yksin, mutta runoudelle tyypillistä kaikkina aikoina on myös yhteisöllinen vaikkakaan ei aina yksimielinen skene. Tai kuten tämän kirjoittaja on erään teoksensa motossa asian ilmaissut; Yksin kirjoittaminen on mahdotonta. Kaikkien muiden tavoin myös esikoistaan valmisteleva Björling löytää itsensä keskeltä samanmielisiä ja toki myös erimielisiä kollegoja, jotka intoilevat vapaasta mitasta ja uusista muodoista ja runokeinoista. Suomenruotsalaisten runoilijoiden parissa sattuu ja tapahtuu.

Sekopäätaide, ei-mikääntaide

Fredrik Hertzberg: "Kieleni ei ole sanoissa" – Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Parkko 2025)

1

Vasta suomennettua elämäkertaa selaillessa sivut kääntyvät ensimmäiseksi lukuun nimeltä "Diktonius, dada ja jazz". Eletään kevättä 1927, eli vain muutamia vuosia taidesuuntauksen ensimmäisen kultakauden jälkeen, jos niin voi sanoa. Björling intoili: "Dada on aurinko, Dada on kaikki, kaikki, kaikki!" Tällaisista historiallisista käänteistä ja energianpurkauksista lukiessa iskee kademieli. Saadapa kokea jotain vastaavaa! Toisaalta olenhan minä saanut. Olen saanut olla osa 2000-luvun suomalaista runoutta ja nauttinut joka hetkestä. Olen ollut mukana ajan kohinassa ja osaltani myös luonut sitä. Runous on mahdollista määrittää lukemattomin tavoin, mutta yhteistä kullekin suuntaukselle ja aikakaudelle on kokemus runouden erityisyydestä, juuri siitä mistä elämäkerran nimikin kertoo: runouteni ei ole sanoissa, sanojen merkityssisällössä, vaan niiden sisältämässä ja tuottamassa energiassa. Kuten dadaisti Hugo Ball loihe osuvasti lausumaan: "Pyrimme antamaan irralliselle tavulle loitsumaisen runsauden, tähden hehkun." 

17

Välillä teksti esiintyy esimerkiksi nelirivisenä ja ilman verbiä: Ruususorminen / fissio / ehtooveisusta kalkittu / oraaksi, laaka. Ja heti perään se voi venyä kokonaiseksi yksiriviseksi virkkeeksi: illanlyijy sukeltaa nevan kimmelvään rasahteluun. Molemmissa tapauksissa lukijan osaksi jää vain kertakaikkisen hyväksynnän ja periksi antamisen pakko. Runous on kohdattava sellaisenaan, ilman oletusta yhdestä ja ainoasta oikeasta tulkinnasta. Miksi runoilija olisi nähnyt kaiken sen naamioimisen vaivan, jos ratkaisuja olisi vain yksi? Ehkä tämä on se, mitä runouden ilosanoma tarkoittaa.

Kesätauko

16

Uusi sivu kääntyy: Se on säilö / jossa rukous lekuttelee kuin tulen yllä. Muutama sana, ja heti monta kysymystä. Mihin sana se viittaa? Onko säilö sama kuin holvi? Mikä tai kuka lekuttelee tulen yllä? Voiko se tai hän olla kukaan muu kuin Ikaros? (Toisaalta Ikaroksen siipien vahaa ei sulattanut niiden alapuolella palanut tuli, vaan yllä paahtanut aurinko.) Mutta miksi kuin? Niin, ja mikä tekee jonkun lausumasta rukouksesta haukankaltaisen linnun? Nämä kysymykset eivät tietenkään johda mihinkään, eivät yhdessä eivätkä varsinkaan erikseen. Yhteenkään yksityiskohtaan takertuminen ei ratkaise mitään tai toimi avaimena holviin tai sen sisältöihin. Siemenholvi muotona ja sisältönä on lähes täydellinen runouden metafora. On ehdottoman tärkeää, että sisällöt on säilötty ikuisuutta ajatellen, mutta säilöjää ei kiinnosta, käytetäänkö niitä koskaan mihinkään.  

15

Tässä epävarmuuden ja limittäisten todellisuuksien tilassa runoilijoille jää usein kaikesta merkityssisällöstä luopuminen, periksianto ihmeelle ja arvoitukselle:

    pai pai vyss vyss

Nämä yhtäkkiä normaalin tekstin keskelle kuin tyhjästä ilmaantuvat tavut voidaan tulkita lohdutuksen sanoiksi, lapsen tuuditteluksi, samaan tapaan kuin there there englannissa. Tämä on runouden suuria oivalluksia: sanat eivät ainoastaan tarkoita, vaan ne myös toimivat. Kieli on ruumiillista, hyräilyä ja kädellä paijaamisen jatketta. Ollaan esikielellisen, affektiivisen, hypnoottisen alueella. Kieli yhtäkkiä ilmaisee jotain paremmin horjahduksen tai repeämän tuloksena.

14

        menneisyys niin suuri
        ettei se mahdu tänne enää

    jatkumot haalittava kuolleesta

    sillä päivät haurastuvat

                                    ja vuodet tekevät odotettua

    että luut hiuksissamme heräisivät tähän säähän, kovertuvaan

Tämä on Filanderin Ilosanomalle tyypillistä. Ymmärrystä avartavat kuvat seuraavat toisiaan, ainakin hetken, ja sitten taas joutuu miettimään, mitä ovat luut hiuksissamme, jotka heräisivät tähän säähän. Toisaalta myös todellisuutta hahmottavat poeettiset oivallukset kaiuttavat luonnontieteen ja filosofian päätelmiä:

    emme muka ole täällä
    vaan hieman kaikkialla

13

Koskaan ei tiedä, mikä runoudessa pysäyttää, panee miettimään yksittäisten sanojen tai fraasien tarkkoja merkityksiä. Joskus pysäyttäjä on lause tai melkein lause: 

    Ihminen on päästänyt tappavaa toisten keuhkoihin

Ihminen? Päästänyt tappavaa mitä toisten keuhkoihin? Mutta ei siis omiinsa? Entä mitä tahdotaan sanoa, kun jo kirren ahto päästää? Tai mitä tarkoittaa kullava henkäys tai tähkylä? Tai se, kun sykkeeseen ripotellaan torajyvää? Viime mainittu on viljanjyvissä pesivä erään sortin hallusinogeeni, jonka aiheuttamaa vakavaa myrkytystilaa kutsutaan Pyhän Antoniuksen tuleksi, mutta näitä jyviä tuskin on säilötty Huippuvuorille. Antonius tai Antonios tunnetaan ensimmäisen kristillisen luostarin perustajana, eli häneen sopii viitata nimenomaan osastossa nimeltä Ensimmäinen ilosanoma.

12

Runouden luonteeseen kuuluu, että se puhuu kaiken aikaa sekä maailmasta että itsestään. Kirjoittamisen ja lukemisen, tekstin ja sen tulkinnan roolit ja toiminnot sekoittuvat ja vaihtavat paikkaa. Ne ovat yhtä aikaa erillään ja toistensa lomassa. Tässä esimerkkejä: 

    ilmoista | lopulta ajan kanssa | kaavan solukko, jonka lävitse
    uppoaa laulun hammas | laulun kiteinen röykkiö | vuosi |
    totinen teennös | vuosi vilkkaan oraakkelin ohi

Seuraavalla sivulla teksti jatkuu:

    Oraakkelit eivät mykkiä | vika on meidän | kuin purkista
    ilman niellyt tulitikku | huomisen ääni heissä | ennusmerkkejä
    väistämättömästä kaikkialla ilmoittuu | kuristuu niin monessa
    kuuntelijassa | äären pakko | ylätuulinrn, korkeakiivallinen

Lisäämieni pystyviivojen paikalle voi kuvitella rivinvaihtoja ja tyhjiä tiloja, mutta myös tekstinpaloja, jotka olen sivuuttanut, koska tekstin asettelu ei ainoastaan ehdota tavallisesta poikkeavia lukutapoja vaan suorastaan pakottaa niihin. Miten lukijan tulisi reagoida, kun vastaa tulee ilmaisuja kuten laulun hammas ja laulun kiteinen röykkiö, tai outoja sanoja kuten teennös ja ilmoittuu? Entä puuttuuko lauseesta jotain, jos siinä ei esiinny verbiä? Tai mistä on kysymys, kun profetia puhuu suu seinää vasten / valtavan avarassa paikassa / ja tiiltä viljelemme, monttujen raatoja / nyt on ymmärretty väärin / peltokortteen kevättupit?

11

Välillä sakea ja moneen suuntaan poukkoileva teksti kirkastuu.

    varisee taivaista atomeja
                             hiljattaisen airueita

Tekstin asemointi blogialustalla ei tee oikeutta alkuperäiselle, sillä kirjan sivu on kolmisen kertaa tätä leveämpi. Sitä paitsi noiden kahden rivin jälkeen kirjan sivua pitää kääntää, ja seuraavat kolme riviä levittäytyvät yli koko sivun, eikä niitä voi esittää tässä koko graafisessa avaruudessaan: 

ja hymniä kannettiin / vuosisatoja / jonkin suuren haavoittuneessa koitossa

Runo samaan aikaan sekä on eikä ole se, mitä paperille on painettu. Runon kuvailu on toisinaan ylivoimainen tehtävä, mutta parhaansa täytyy yrittää. Entäs normipoikkeamat? Voiko runouden tapauksessa puhua edes typoista (joita silmiini on osunut yksi)? Entäs uudissanat tai oudot irralliset, äänirunoudesta muistuttavat kirjainrykelmät tai tavut?

10

Minkä tahansa runoteoksen ensimmäinen läpimeno on kokeneellekin lukijalle hämmentävä, ehkä jopa nöyryyttävä kokemus. Kysymyksiä herää, ja niistä keskeisiä on kaksi. Mitä minun odotetaan ymmärtävän tästä? Ja mitä muuta minun pitäisi tietää ymmärtääkseni, mitä olen lukemassa? Myös kolmas kysymys on ilmeinen. Riittääkö, että kohtaan tekstin sellaisena kuin se ilmenee sivuja esiin kääntäessäni, ilman oletuksia traditiosta, kontekstista, referensseistä? Ja neljänneksi, odotetaanko minun lukevan "vain" tekstiä, vai pitääkö minun osata tulkita myös rivien välejä? Siemenholvin tapauksessa loukkuja on lukemattomia, ja arvatenkin olen ehtinyt langeta jo useaan, vaikka olen lukenut teoksesta vasta kymmenkunta sivua. Tämän teoksen tapauksessa typografia eli se, miten sanat ja niiden yhdistelmät on siroteltu sivuille ja aukeamille, ei niinkään jäsennä ja helpota lukemista, kuten yleensä on tapana, vaan fragmentoi ja silppuaa ja hankaloittaa sitä. Toisaalta, eikö juuri se ole runouden toimialaa? Niin, mikä olikaan Kristian Blombergin oheisteoksen nimi? Selitysten sijaan. Kysyä sopii, jos kommentaattori kieltäytyy selittämästä runoutta, miksi runouden pitäisi pyrkiä selittämään itsensä.

 9

Kun teoksen ulkomuoto on kuvailtu, jäljelle jää sisällön lukeminen. Ensimmäisenä vuorossa on osasto nimeltä Ensimmäinen ilosanoma. Tavanomaista leveämmän palstan ulottuvuudet otetaan heti käyttöön, eli teksti levittäytyy sivujen laidasta laitaan ilmavina fragmentteina. Osastossa on yhteensä 44 sivua, mutta teoksen koosta johtuen tekstiä on helposti parinkin runokokoelman verran. Puhujan tunnoista kertovasta ja niitä käsittelevästä keskeislyriikasta ei ole kyse, vaan esityksen perusmuotoja ovat passiivilause ja minän sijaan kollektivinen me. Yksikön ensimmäinen persoona ilmaantuu tekstiin ensimmäisen kerran omistusliitteen ominaisuudessa (mekkoni) sivulla 6. Sivulla 11 lukee ensimmäisen kerran minä. Triviaan tarttuminen kertoo lukutavastani Neljännellä seinällä. Haluan kohdata tekstin välittömästi ja kirjoittaa siitä tuoreeltaan, ilman tietoa tulevasta tai jälkiviisauden suomia paon viivoja. Hienovarainen viittaus ilosanoman evankeliumiluonteeseen tulee heti sivulla 2, kun sivun vasemmassa reunassa lukee:

    Valmistelee päivän
    kuin esineen, huolellisesti
    muotoilee kestävän ja
    pystyvän esineen

ja sivun oikea laita jatkaa tästä:

    Syntyneenä aikaan
    osaksi erityistä tietoa

                                    seuratkaamme sitä

Ensimmäiset kymmenkunta sivua johdattavat teoksen maailmaan, sen tiloihin ja aikoihin. On ruohonkorsia, vilpoheränneitä sormia ja auton perävaloja. On kuin olisi vierailulla valtavassa museossa, jonka toisiaan loputtomasti seuraavissa saleissa ja kuriositeettikabineteissa voi tulla vastaan mitä tahansa. Mitä ovat kimeistö ja raikuma, tai avokyyhkyn sukulaiset kanervavalo ja pilvennuora? Lukijan on vain luotettava siihen, että ennen pitkää "kaikki" selviää. Se on runouteen luottamista.

8

Kuvaan sopii, että tämän jättimäisen teoksen avaa ja päättää sonetti, sananmukaisesti pieni laulu. Nämä tässä tapauksessa teoksen kansien sisäpuolelle sijoiteut runomuotoiset kirjatuet liittävät teoksen traditioon, jonka varhaisia edustajia ovat tietenkin Petrarca ja Shakespeare. Sonettien säkeistörakenne on omaksuttu pääosin Petrarcalta, mutta ne ottavat myös hienoisia vapauksia mitan ja loppusointujen suhteen. Runot kuitenkin tavoittelevat näitä muodon ankaruuksia, ikään kuin muistuttaakseen, että perinteiset keinot ja muodot elävät myös nykyrunoudessa. Ne toimivat niin ikään muistutuksena ajasta, jolloin jokaisen sivistyneen ihmisen piti osata kuvata sonetin ominaisuuksia ja kokeilla niiden soveltamista käytäntöön. Kuinka ollakaan avaussonetin ensimmäinen sana on säilyttää, ja lisäksi runon aiheina ovat muistamisen radat ja laulujen juuret. Sen ytimessä laulu syntyy kuvaa varjelemaan ja lopulta:

    virrassa paikallaan se laulamaan
    irtoaa suujuurestaan nyt, ja kantaa.

Pieni runo muistuttaa isoista teemoista: runo on vuorotellen ja samaan aikaan suusta purkautuva laulu ja paperissa kiinni oleva viivajälki.

7

Lupaan avata kirjan pian. Pidän tavattomasti siitä, että teos on ulkoasultaan energisen elämäniloinen, ei mikään totinen "musta raamattu". Kun kannen kääntää auki, tehot voimistuvat entisestään, sillä kannen punakeltainen näkymä vaihtuu kirkkaan punaiseen. Teos esineenä huokuu lämpöä. Huippuvuorilla siemenet on varastoitu -18 asteeseen, mutta Filanderilla runot nauttivat kesäisen lämpimästä auringonpaisteesta. Eli raamatullisessa mielessä teos säteilee jo päällyksensä puolesta ilosanomaa lohduttoman synkän apokalypsin sijaan.

6

Kertasin faktoja Huippuvuorten siemenholvista. Valokuvien perusteella holvin sisäänkäynti puskee ulos vuorenseinästä ja muistuttaa muodoltaan ja mittasuhteiltaan Filanderin teosta. Ikään kuin kirja olisi tungettu kiven sisään, ja vain osa niteen nurkasta olisi jäänyt näkyviin. Rakennus ei ole museo tai turistikohde, eikä sillä ole vakituista henkilökuntaa. Holvin kunto tarkistetaan vuosittain, ja siemenvarastoja täydennetään muutaman kerran vuodessa. Holvin luonteeseen kuuluu, että se tulee toimeen itsekseen, ilman ihmisiä. Se on ikään kuin kirja, joka on sijoitettu kirjastoon, mutta jota kukaan ei lue. "Kirjaston" erityisluonteeseen kuuluu toivomus, ettei sen sisältöjä tarvitse koskaan avata.

5

Mikään ei liity mihinkään ja kaikki liittyy kaikkeen. Aamulla herään ja ryhdyn ratkomaan New York Timesin sanaristikkoa. Ristikon kommenttiosastolta opin, että sanan anagrams anagrammi on ars magna, suuri taide. Sattuma ei tietenkään todista mitään, mutta vahvistaa aiempaa, moneen kertaan todettua havaintoani. Avaat minkä tahansa tekstin mistä tahansa kohdasta, ja se käsittelee juuri mieltäsi askarruttanutta asiaa. No, ei joka kerta eikä suoraan, mutta pointtini on tämä: lukeminen kannattaa aina. Se kannattaa, koska se saattaa liikkeelle ajatuksia, tuntemuksia ja affekteja, jotka uinuvat ja vellovat selkiytymättöminä tajunnassamme. Kaikki tekstit ovat näin ollen eräänlaisia siemenholveja, Niihin on varastoituna kasvun, kukkien, hedelmien, muunnoksien mahdollisuuksia. Tietoa ja kokemusta loputtoman moninaisissa muodoissa. Runous kokonaisuutensa on yksi valtava anagrammi, joka sisältää kaikkien tekstien kaikki variaatiot. Tuskin maltan odottaa, että pääsen holviin sisälle!

4

Kivi synnyttää mielleyhtymän, joka on ehkä kaukaa haettu, mutta minkäs teet. Mieleen juontuva sana on kreikasta ja italiasta periytyvä paragon. Nykyihminen käyttää sanaa luodessaan kuitteja tai muita kopioita kalkeerin tai hiilipaperin avulla. Antiikissa paragonilla viitattiin koetinkiveen, jolla testattiin jalometallien puhtautta. Kultaa tai hopeaa hangattiin mustan kiven pintaan, ja raaputusjäljen väristä tehtiin päätelmiä metallin puhtaudesta ja laadusta. Määritelmän mukaan paragon viittaa myös jonkin asian erinomaisuuteen tai täydellisyyteen, siihen mihin kaikkea muuta verrataan. Paragonin synonyymejä ovat myös koe ja kokeilu. Jotakin testataan ja hiotaan täydelliseksi. Mitä ihmettä? Yksi ja sama sana viittaamassa sekä kopioimiseen että verrattomaan originaalisuuteen, johonkin joka luo standardin kaikelle muulle. Sellaista runous on. Runo on oma teoksensa ja luomuksensa, mutta jokainen runo on myös koetinkivi, jota vasten muuta runoutta tulkitaan ja arvotetaan. Runot asettuvat lähtökohtaisesti tasavertaisina osaksi kaanonia, mutta jotkut niistä saavat paragonin statuksen. Hmm. Minkä tahansa nuoren ihmisen kirjoittaman,vasta ilmestyneen teoksen kohdalla tällaiset pohdiskelut tuntusivat ylimitoitetuilta. Mutta paankaapa paremmaksi. Siemenholvi on suuri teos jo ennen kuin ensimmäistäkään riviä on luettu.

3

Niin, syystä tai toisesta halusin kirjoittaa edelle grand opus, vaikka tunnetumpi ilmaisu olisi kai magnum opus.  Siemenholvin tapauksessa termi viittaa tietenkin niteen kokoon ja painoon, mutta sitä voi myös luonnehtia adjektiivilla suuritöinen. Aika näyttää, onko kyseessä myös taiteellisesti merkittävä teos eli suurtyö, mestariteos. Muitakin mielleyhtymiä syntyy. Käytämme myös sellaisia ilmaisuja kuin painotyö ja sanojen paino. Edellinen viittaa kirjapainotaitoon yleensä ja jälkimmäinen tekstien tai sanottavan painavuuteen eli poikkeukselliseen merkityssisältöön. Muoto ei pääse sisällöstä, eikä sisältö muodosta. Onko sekään yllätys tai ihme, että Raamattu on puheissamme Iso kirja, jälleen sekä kokoon että hengelliseen, jumalalliseen sisältöön viitaten. Sama homma eri esoteerisissa traditioissa, joissa sillä tarkoitetaan pyhiä, vain vihityille avautuvia tekstejä. Nämä konnotaatiot eivät ole vieraita myöskään Siemenholville, joka jo nelikantaisen osastojaon kautta julistaa ilosanomaa evankeliumien tapaan. Kutsunkin sitä tästä lähtien lempinimellä Viisasten kivi.