12
Runouden luonteeseen kuuluu, että se puhuu kaiken aikaa sekä maailmasta että itsestään. Kirjoittamisen ja lukemisen, tekstin ja sen tulkinnan roolit ja toiminnot sekoittuvat ja vaihtavat paikkaa. Ne ovat yhtä aikaa erillään ja toistensa lomassa. Tässä esimerkkejä:
ilmoista | lopulta ajan kanssa | kaavan solukko, jonka lävitse
uppoaa laulun hammas | laulun kiteinen röykkiö | vuosi |
totinen teennös | vuosi vilkkaan oraakkelin ohi
Seuraavalla sivulla teksti jatkuu:
Oraakkelit eivät mykkiä | vika on meidän | kuin purkista
ilman niellyt tulitikku | huomisen ääni heissä | ennusmerkkejä
väistämättömästä kaikkialla ilmoittuu | kuristuu niin monessa
kuuntelijassa | äären pakko | ylätuulinrn, korkeakiivallinen
Lisäämieni pystyviivojen paikalle voi kuvitella rivinvaihtoja ja tyhjiä tiloja, mutta myös tekstinpaloja, jotka olen sivuuttanut, koska tekstin asettelu ei ainoastaan ehdota tavallisesta poikkeavia lukutapoja vaan suorastaan pakottaa niihin. Miten lukijan tulisi reagoida, kun vastaa tulee ilmaisuja kuten laulun hammas ja laulun kiteinen röykkiö, tai outoja sanoja kuten teennös ja ilmoittuu? Entä puuttuuko lauseesta jotain, jos siinä ei esiinny verbiä? Tai mistä on kysymys, kun profetia puhuu suu seinää vasten / valtavan avarassa paikassa / ja tiiltä viljelemme, monttujen raatoja / nyt on ymmärretty väärin / peltokortteen kevättupit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti