10

Minkä tahansa runoteoksen ensimmäinen läpimeno on kokeneellekin lukijalle hämmentävä, ehkä jopa nöyryyttävä kokemus. Kysymyksiä herää, ja niistä keskeisiä on kaksi. Mitä minun odotetaan ymmärtävän tästä? Ja mitä muuta minun pitäisi tietää ymmärtääkseni, mitä olen lukemassa? Myös kolmas kysymys on ilmeinen. Riittääkö, että kohtaan tekstin sellaisena kuin se ilmenee sivuja esiin kääntäessäni, ilman oletuksia traditiosta, kontekstista, referensseistä? Ja neljänneksi, odotetaanko minun lukevan "vain" tekstiä, vai pitääkö minun osata tulkita myös rivien välejä? Siemenholvin tapauksessa loukkuja on lukemattomia, ja arvatenkin olen ehtinyt langeta jo useaan, vaikka olen lukenut teoksesta vasta kymmenkunta sivua. Tämän teoksen tapauksessa typografia eli se, miten sanat ja niiden yhdistelmät on siroteltu sivuille ja aukeamille, ei niinkään jäsennä ja helpota lukemista, kuten yleensä on tapana, vaan fragmentoi ja silppuaa ja hankaloittaa sitä. Toisaalta, eikö juuri se ole runouden toimialaa? Niin, mikä olikaan Kristian Blombergin oheisteoksen nimi? Selitysten sijaan. Kysyä sopii, jos kommentaattori kieltäytyy selittämästä runoutta, miksi runouden pitäisi pyrkiä selittämään itsensä.