4
Marraksen asetelma ja rakenne ansaitsevat tarkempaa purkamista. Teoksen viides sana "olen" paljastaa, että sillä on minäkertoja. Tähän on syynsä. Valpuri nimenomaan haluaa kertoa tarinansa, eikä ainoastaan meille lukijoille, vaan kuten niteen takakannestakin käy ilmi, veljelleen dominikaanimunkki Sigfridille (joka arvatenkin toimii joko Turun tai Viipurin dominikaaniluostarissa).
Kertojanratkaisu on koko teoksen kannalta merkittävä päätös, ja siitä vastaa tekijä. Kaikkitietävän kertojan käyttö tekisi teoksesta pliisun: Tekijä täällä hei, kuunnelkaas, mitä olen keksinyt kertoa teille. Sen sijaan tekijä haluaa korostaa päähenkilönsä roolia ja kokemusta. Mutta täysien tehojen saavuttamiseksi ei riitä, että kertoja kohdistaa sanansa kuvitteellisille lukijoille. Jotta Valpurin kokemus ja tieto tulisi aidosti esille, hän tarvitsee kertomukselleen elävät korvat.
Tällä ratkaisulla saavutetaan paljon ja siihen liittyy monia asioita. Osa niistä näkyy tekstissä, osa kuuluu äänikirjassa. Kun Valpuri innostuu tai epäröi, se tulee monin tavoin ilmi, eikä vähiten äänikirjaa kuunnellessa. Välillä luenta hidastuu tai kiihtyy tai siihen tulee muita nimeämättömiä sävyjä, lempeyttä ja vaikeasti määriteltävää henkevyyttä. Sille päälle sattuessaan Valpuri puhkeaa laulamaan! Ei kai sitä muuten voisi ilmaista kuin audioversiossa. Merkittävä yksityiskohta on sekin, että äänikirjan lukija on tekijä itse. (Muistutan vielä, että äänikirja alkaa variksen raakunnalla.)
Kouluja käymättömän Valpurin ja hänen lukutaitoisen munkkiveljensä suhteen kuvaus on merkittävä, siitäkin huolimatta tai ehkä nimenomaan siksi, että Sigfridin osuus tarinassa on mykkä. Tekijä haluaa korostaa kertomisen riemua, ja Valpurin monologi tuo sen tehokkaimmin esiin. Ollaan monella tapaa isojen, toisiinsa lomittuvien asioiden rajapinnassa: keskiajan ja uuden ajan, Suomen, Ruotsin ja Venäjän, kansanuskomusten ja kristinuskon, havainnon ja tiedon, yksityisen ja yleisen. Kiitos Valpurin!