Muoto vai sisältö?
Me emme näe asioita sellaisina kuin ne ovat,
vaan sellaisina kuin itse olemme.
Kursivoitu tekstinpätkä ei paljasta lähdettään, mutta valaisee teoksen konseptia. Katsotaan, tehdään havainto, mietitään. Rakastan tällaista käsitteellisyyttä. Luodaan periaate ja ryhdytään noudattamaan sitä. Asioilla ei ole yhtä oikeaa ratkaisua tai totuutta, vaan materiaali ja sen tarkkailu alkavat tuottaa itsessään merkityksiä. Entä jos asiat ja ilmiöt eivät olekaan kaavamaisia ja yksinkertaisia tai moniulotteisia ja mutkikkaita? Sen sijaan jonkinlaisen poeettisen epätarkkuusperiaatteen mukaan maailmasta tunnistaa kerralla vain joko muodon tai sisällön, ilmaisun tai merkityksen, ei molempia? Ymmärrys saattaa vallita välähdyksenomaisesti, mutta sitten taas katoavaisuus voittaa. Sitä hetkeä varten on runous.
