8
Miten Björlingistä lopulta tuli Björling? Onko yhtenäisen käsityksen muodostaminen edes mahdollista, varsinkaan henkilöstä ja taiteilijasta, jonka kuva itsestään oli jatkuvassa liikkeessä? Erityisesti suomenkieliset iloitsevat Hertzbergin monografiasta. Tuomas Anhavan monien mielestä ponnettomien suomennosten Kosmos valmiiksi kirjoitettu (1972) ja Mahdollisen valtakunta (1979) varassa olleet pääsivät puoli vuosisataisen odotuksen jälkeen viimein iloitsemaan, kun Pauliina Haasjoen ja Peter Mickwitzin Auringonvihreä (2015) ilmestyi. Omasta puolestani tartun lopuksi suureen pieneen yksityiskohtaan, piirteeseen, jota on totuttu pitämään Björlingin runokielelle tyypillisenä. Tärkeä vaikuttaja oli Henry Parland, joka auttoi Björlingiä tavanomaisesta syntaksista poikkeavan lauseen löytämisessä. Hertzberg:
Björlingin omaa keksintöä sen sijaan oli, että hän alkoi viljellä "ja"-sanaa sekä muita pikkusanoja, kuten "että" ja "se". yllättävissä kohdissa ja käyttää niitä uudella tavalla siten, että esimerkiksi "ja"-sanasta tulee disjunktio, Björlingin mukaan "välimerkki", tai sekä konjunktio että disjunktio. Tavallisimmaksi keinoksi tuli korvata kuin-sana ja-sanalla suuremman avoimuuden luomiseksi niin, että lauseet olivat keskenään rinnasteisia eivätkä hierarkkisia pää- ja sivulauseita. Rinnasteisuudella pyrittiin estämään rutiininomainen lukeminen. Venäläinen formalisti Viktor Šklovski kutsui sitä nimellä "ostranenie" eli outouttaminen, joka "kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa". Kun Björling kirjoittaa "Sade ja lankeaa" eikä "Sade lankeaa", kyse on eräänlaisesta viiveestä, odotetun asian, rytmin hienoisesta häiritsemisestä. Runous on "jarrutettua, vastahakoista kieltä". Björling ei siis pyrkinyt luomaan realistista tai impressionistista kuvaa vaan pikemminkin eräänlaista visiota: "Taiteen tehtävä", sanoo Šklovski, "on välittää kohteesta aistimus visiona eikä tunnistettuna." Tai kuten Björling sen muotoili: "Mitä runon nimi on? – nähdä naapuriseinän talo ensimmäistä kertaa."
