Päivästä toiseen

Sattuma johtaa taas kerran toiseen ja kolmanteen. Perjantaina 4. lokakuuta ajan Helsingistä lyhyelle vierailulle synnyinkaupunkiini Poriin. Perillä tapaan pikaisesti taiteilijaystäviäni Katia, Nennaa ja Teijaa, joiden kanssa keskustelen aina mielelläni taiteen tekemisestä ja taiteilijana elämisestä. Iltaa vietän serkkuni Kristiinan ja tämän pojan Jaakon seurassa, kuinka ollakaan myös taiteellisista aiheista päättymättömästi riemuiten. Jaakolla ja minulla on ikäeroa yli neljä vuosikymmentä, mutta sitä ei uskoisi. Hetki vain, ja olemme taas suunnittelemassa projekteja, joissa yhdistyvät runous, elektroninen musiikki ja niiden esittäminen elävänä yhdessä.

Mutta sitä ennen, iltapäivän päätteeksi, vierailen vakiopaikassani Poriginal Galleriassa. Galleria on osa Porin taidemuseota ja sijaitsee vielä hetken museorakennuksesta erillään. Kun palovahingosta kärsinyt museo pari vuotta kestäneen remontin jälkeen avaa jälkeen ovensa 31. tammikuuta, Poriginal saa omat tilat päärakennuksen sisältä. Tuskin maltan odottaa!

Tämänkertaisen visiittini syy on nimeltään FixC. Kyseessä on vuonna 2013 perustettu osuuskunta, jonka pääasiallisena tehtävänä on ollut mediataiteen eli lähinnä elektronista musiikkia ja videotaidetta edustavien teosten kerääminen. Kokoelmia on kaksi, teksti-tv-taiteelle omistettu MUTA eli MUseum of Teletext Artista ja mediataiteeseen keskittyvä VILKE, joka on viimeistä kertaa esillä, sillä osuuskunnan jäsenet kokevat, että nyt pallo on syytä luovuttaa uusille sukupolville.

Suomessa mediataiteen tekijöiden vanhempaa kerrostumaa edustavat esimerkiksi Eino Ruutsalo ja Erkki Kurenniemi. Aihetta käsitellään laajasti teoksessa "Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata" (Parvs, 2023).Tässä näyttelyssä teoksista vanhin on Philip von Knorringin "Bevakad" vuodelta 1977.  Itse asiassa näyttelyssä nähdään alkuperäisen teoksen rekonstruktio: kahdeksan ympyrän kehälle asetettua valvontakameraa, jotka tarkkailevat toisiaan. Teos on esimerkki siitä, että myös mediataidetta edustavat teokset voivat olla luonteeltaan käsitteellisiä. Tässä tapauksessa teos on muodikkaasti myös immersiiviinen eli jokainen sen kameroiden tarkkailupiiriin astuva katsoja muuttuu ainakin hetkellisesti osaksi teosta.

Kokoelman taiteilijoiden joukkoon kuuluu von Knorringin ohella tuttuja ja vähän tuntemattomampia tekijöitä: Mika Taanila, Pekka Nevalainen, mfx, Alli Savolainen, Maria Duncker, Jimi Tenor, Heidi Kilpeläinen A.K.A. HK119 ja Marjatta Oja. Valikoima on pieni mutta monipuolinen, ja esimerkki siitä, että videotaiteella on monia ulottuvuuksia, joista osa säilyy muuttumattomana vuosikymmenestä toiseen ja teknologisesta kehityksestä riippumatta.

Näyttelyssä on VILKE-kokoelman lisäksi esillä esimerkkejä MUTA:n keräämästä teksti-tv-taiteesta. Teksti-TV on osa Ylen palveluja ja se aloitti toimintansa Suomessa 1981. Näyttelyn aikana yhteisöön kuuluvien taiteilijoiden töitä on ollut esillä Teksti-TV:n sivuilla 803, 805 ja 806. Tulos on samaan aikaan "nostalginen" ja "uusi". Osa töiden viehätyksestä on siinä, että sivujen tekniikka ja ulkonäkö fontteineen ja väreineen on säilynyt samanlaisena vuosikymmenestä toiseen.

Suomalaisen mediataiteen pitkäaikainen aktivisti Kari Yli-Annala on kirjoittanut VILKE-kokoelmaa esittelevään luetteloon informatiivisen johdannon. Kirjoittajan mukaan kokoelman "tehtävänä on tuoda yhteen useita syntyhetkellään keskeisiä teoksia, joiden struktuuri ja toiminta liittyvät olennaisesti niissä harjoitettuun teknologiaan". 

Heti tämän perään Kari hahmottelee oivallisesti koko media-taiteen historian: "1900-luvun kuluessa elokuva, televisio ja tietokoneet, katu- ja kotivalot, valtasivat näyttämön niin lännessä kuin idässäkin ja TV-vastaanotin, joka kodin veistos, alkoi hohtaa valtavirran sinistä hohdettaan. Elokuva, valotaide, äänitaide, videotaide ja tietokonetaide kehittyivät eloktronisen taiteen erilaisina ilmentyminä. 1990-luvulla internetin tulon myötä loiste muuttui maapallon peittäväksi, pöytäkoneiden hohteen täyttämäksi rihmastoksi. 2000-luvulla kannettavien tietokoneiden ja laajakaistapuhelimien myötä vauhti kiihtyi entisestään. Uuden median, mediataiteen, verkkotaiteen, demoskenen ja ohjelmoinnin taiteen rinnalle on viime aikoina lanseerattu uutta termiä postinternettaide. Se viittaa internetin kaikkialle sirottuneeseen vaikutukseen osana ajan sosiokulttuurisia muotoja."

Vierailun aikana Instagramissa julkaisemani live-video löytyy tästä.

*

Lauantaiaamuna syön tuttuun tapaan aamiaista Caffé Localessa. Olen lähdössä ajamaan kohti Turkua ja siellä vietettäviä kirjamessuja, kun saan päähäni tarkistaa, mitä mahtaa olla esillä toisessa vakiokohteisiini kuuluvassa porilaisgalleriassa 3h+k:ssa. Edellisenä päivänä avatun näyttelyn taiteilija on Sara Kovamäki ja sen otsikko vaikuttaa kiinnostavalta: DepenDances ∞ open studio.

Siispä sinne.

Hetkeä ennen gallerian ovien avautumista istun autossa ja yritän soittaa edellä mainitulle ystävälleni Karille kertoakseni, että kävin Poriginalissa katsomassa heidän näyttelynsä. Kari ei vastaa. Seuraavana päivänä hän kertoo olleensa lentokoneessa matkalla Tbilisistä Helsinkiin. Sisällä galleriassa käy ilmi, että olen avajaisten jälkeisen ensimmäisen varsinaisen näyttelypäivän ensimmäinen vieras. Teen saman tien tuttavuutta taiteilijan kanssa. Kyselen projektin taustoista. Kiinnitämme huomiota näyttelyn nimessä esiintyvään äärettömyyttä kuvaavaan merkkiin. Näyttelyn julisteessa ja printatussa esitteessä merkin paikalla on aseemisesti kirjoitettu "otsikko". Kun mainitsen asiasta, Sara kysyy yllättäen: "Tunnetko muuten Kari Yli-Annalan?" Vastaan: "Kyllä tunnen, ja yritin hetki sitten soittaa hänelle." Keskustelu jatkuu. Sen sisältö löytyy tiivistettynä Kovamäen kirjoittamasta esittelystä gallerian kotisivuilla. Kas näin:

"Luon näyttelytilaan tanssivan tilateoksen ja esitysinstallaation: DepenDances ∞ open studio, joka elää näyttelyn aikana. Galleriassa työskentelen yhden pitkäkestoisimman teosprosessini parissa, joka pohjaa tanssivaan kehoon ja balettiin liittyvien kokemusten ja muistojen assosiatiiiviseen kääntämiseen eri mediumeille. Työskentelystä on aikojen saatossa muodostunut poeettinen aikamatka, jota eri ajallisuudet ja kestot halkovat. Se on navigointia ja siirtymiä todellisten ja kuvitteellisten paikkojen, muistojen, faktan ja fantasian välillä tai kuin ylipitkäksi venähtänyt progebiisi, merkityksiä uudelleen etsivä, muuntuva. Kierrätän aiempien vaiheiden materiaaleja ja luon niistä uusia yhdistelmiä ja variaatioita. Liikun ja tanssin tilassa ja keskustelen siten muotoutuvien teosten kanssa."

Puolisen tuntia juteltuamme kysyn, voisiko Sara tanssia minulle hetken ennen kuin minun on lähdettävä ajamaan kohti Turkua. Se käy. Kuvia ja video esityksestä löytyy täältä. 

FixC on viimeistä päivää auki tiistaina 8. lokakuuta ja DepenDances 20. lokakuuta asti. Eli kannattaa käydä Porissa!

13

Kolmannessa ja viimeisessä osastossa palataan sukupuoli-identiteettiin. Osaston nimi on Katoaminen III, ja alaotsikossa lukee sukupuoli, selitykset. Kuinka ollakaan osasto alkaa: 

Yksi päivä kirjoitin, että sukupuoli katoaa: "Sukupuoli katoaa". Tai mä oon ajatellut sitä. Että sukupuoli katoaa. Että mitä jos sukupuoli katoaisi. Sukupuoli katoaisi. Sukupuoli katosi.

Lukijan ajatus siirtyy tekstin esitystilanteeseen. Edellä siteeratulla ja sitä ennen referoiduilla katkelmilla ei ole mieltä tai sisältöä ilman tekstiä lausuvaa tai ääneen lukevaa tai esittävää henkilöä, tekijää. Ulkopuolisen eli lukijan tai kuulijan on melkein mahdoton ymmärtää, miltä toisen sukupuoli-identiteetti tai sen katoaminen tuntuu pelkän tekstin tai sanojen perusteella, mutta kokemus arvatenkin muuttuu toiseksi, kun ihminen seisoo edessäsi ja sanoo yhtäkkiä:

Mun sukupuoli-identiteettiä tutkitaan pian sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla. Mä olen viime päivinä miettinyt että mitä jos ei ois mitään tutkimista, syvästi, syvimpiä rakenteita myöten, ei mitään tutkimista, ei tutkijoita, ei laitoksia, ei syitä, syvästi, vain tätä, aukeita, kadonneita alueita, aiheita, kohtia, asioita, kadonneita rakennelmia ja sanoja ja sanontoja, rakennelmia, sanoja, muistuneita, jälleen mieleen muistuneita, vihdoin ja viimein, mitä nyt tuntuu, we get to make ourselves, we get to make our families.

Vähän myöhemmin sanotaan näin: 

Joku kysyy: mistä tämä kertoo. En tiedä, vastaan, eikä sekään tunnu kovin tarkalta.

 Vielä vähän myöhemmin todetaan seuraavaa: 

Henkilö puhuu ja puhuu ulkomuistista näitä tekstejä: Paljon tekstejä, paljon puhetta. Kuin sanoisi kaiken. 

Aiemmat epäilykseni muuttuvat varmuudeksi. Kaikesta päättäen kirjan tekstiä ei ole kirjoitettu sanasta sanaan tällaiseksi. Sen sijaan kirjassa julkaistu teksti on esitystilanteessa ulkomuistista luetun tekstin transkriptio. Se selittää lukemattomat pienin variaatioin lausutut toistot ja puhekieliset ilmaisut. Teksti päättyy:

Katselen vähän kauemmas, vielä vähän kauemmas, vielä vähän kauemmas.

Sen jälkeen seuraa teoksen kohokohta, päältä musta ja sisältä sumuista maisemaa muistuttava kahden aukeaman levyiseksi avautuva "taitos" (jolle en keksi parempaakaan nimeä), joka sijaitsee täsmälleen kaksikielisen (suom. ja engl.) niteen keskellä. Tässä kaikki, mitä minulla on sanottavaa Katoamisesta.

12

Kuten sanottu, teoksessa on hyvin vähän "varsinaista" sisältöä. Tyypillinen on hakasulkuihin – ikään kuin rajatun tilan sisään – sijoitettu ei-edes-virke: Loittonemisen tuntua, maiseman, henkilön, merkitysten, tunteiden, muistojen, aukioiden. Joku toinen runoilija kirjoittaisi nämä irralliset sanat muistikirjaansa ja lähtisi kirjoittamaan runotekstiä niiden pohjalta. Ei tämä runoilija. Hän tekee runoutta melkein ei mistään. Tämän teoksen substanssi on sen lähes totaalinen puute. Seuraa osastojen välinen Välitila, alaotsikoltaan liejua. Liejun ja välitilan merkiksi sivujen taustaväri muuttuu tumman harmaasta melkein valkoiseen, ja samalla tekstin väri harmaasta ensin valkoiseen ja lopulta takaisin harmaaksi, jotta se erottuisi vaalean harmaasta taustasta. Eräällä sivulla lukee:

Aukeaa tilaa,
muuta tilaa aukeaa,
miten muutenkaan sitä kuvailisi,
miten muutenkaan, aukeaa tilaa, se on selvää.

Passion lisäksi teoksessa vilahtaa muutaman kerran nimi Bach. Niinpä Välitilaa seuraa osasto nimeltä Konsertti, alaotsikoltaan heijastus, bach, ei sittenkään bach. Kuvataan urkujen pauhua, mutta vältetään luonnehtimasta tai määrittelemästä itse musiikkia. Se on tai ei ole Bachin joku passio. Mainitaan Louis Vierne ja Ligeti. Mieleen tulee neljäskin säveltäjä, jonka niukkuuden estetiikkaa koko teos tavallaan noudattaa. John Cage. Sanotaan jotain korostetusti pidättäytymällä puhumasta siitä. Konsertin päätyttyä seuraa tyhjä valkoinen aukeama.

 

11

Tilan voi hahmottaa ja ymmärtää niin monella tavalla. Minne tahansa katsoo, näkyy pääasiassa tilaa, vähämmän sisältöä:

    Seison tässä konserttisalissa. 

Seuraa luettelomainen kuvaus salin ominaisuuksista, jotka enimmäkseen rajaavat tyhjyyttä, tilaa jossa asiat tapahtuvat ja toteutuvat:

    Ympärillä tapahtuu katoamisen hetkiä.

Vaikutelma on häkellyttävä. Sivu sivun perään pelkkää tyhjyyttä ja tilaa, ei juuri mitään sellaista, minkä luemme runoudeksi, kielikuvien avulla tuotetuiksi visioiksi. Värien ja äänten ja tuoksujen sijaan tuulisia jäätiköitä. No, kuvahan sekin on, mutta epätavanomainen. Teoksen esitysluonne korostuu. Sen "merkitys" on tekstin auditiivis-visuaalisessa esittämisessä. Painetussa versiossa tämä tarkoittaa edellä kuvattuja graafisia ja typograafisia ratkaisuja: harmaan tekstin katoamista harmaaseen ja mustia ja valkoisia sivuja ja aukeamia. Miten muuten kuvata asioiden katoamista?

10

Teoksen alaotsikko Passio mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 40, kun ollaan jo melkein puolivälissä. Sanalla riittää merkityksiä. Se tarkoittaa monenlaista voimakasta intohimoa, mutta viittaa myös Jeesuksen viimeisiin vaiheisiin eli kärsimysnäytelmään. Voimakas, selittämätön tunne voi olla ekstaattinen, mutta se voi aiheuttaa myös monenlaista tuskaa ja murhetta. Nämä tuntemukset ovat sekä fyysisiä että mentaalisia. Tässä tapauksessa passio ja sen kuvaamat voimakkaat tunteet liittyvät otsikossa viitattuun katoamiseen. Osasto II alkaa:

Mikä kaikki voi kadota. Mietin sitä. Katoamista. Että mikä kaikki voi kadota. Mutta ei niin että se olisi lopullista tai tuhon seurausta tai lopettamista tai loppua, kaiken loppua, vaan että katoaisi. Kaikki katoaisi. Ja sitten vaan jotain. Jotain vaan. Vaikka ei sekään ole kovin tarkkaa. Eikä kovin tarkkaa nyt tarvitsekaan olla, mitenkään.

Tästä pohdinnasta lähdetään. Siis että kaikki katoaa, ja sitten vaan jotain. Loppupäätelmä on runoilijalle sanoisinko melkoisen tavaton ja poikkeava: Jotain vaan. Vaikka ei sekään ole kovin tarkkaa. Eikä kovin tarkkaa nyt tarvitsekaan olla, mitenkään. Miten sanat edes pystyisivät kuvaamaan kaiken katoamista? Sen kuvitteleminen jää lukijan tehtäväksi.

9

Olennainen on myös edellä siteeratun kappaleen lyhyt virke: Haluan tehdä tilaa. Ymmärryksen ja hyväksynnän lisääminen on arvokasta, mutta kiteytys on myös poeettis-esteettinen ja liittyy aiemmin ilmaistuun tietoon: Esitysteos Katoaminen  – passio ensi-ilta oli 1.9.2021 Stoassa Helsingissä. Teoksen painettu versio, jonka graafisesta suunnittelusta vastaa Arja Karhumaa, on poikkeuksellisen hieno, mutta itse tekstistä myös kuuluu koko ajan tarve luoda tilaa hyvän toteutumiselle – ilman yritystä määritellä, mitä tuo "hyvä" tarkkaan ottaen tarkoittaa. Ajatus on käsitteellisesti kadehdittavan upea: tärkeämpi kuin itse teos on se tila, joka sitä ympäröi ja jossa se toteutuu. Tässä teoksessa erityistä on se, että se ei ole "pelkkä" teksti, vaan lukija voi koko ajan kuvitella taiteilijan esittämässä sitä yleisölle. Teksti on koko ajan auditiivista. 

8

Pöh. Nyt vasta luen kunnolla teoksen kolofonisivun, ja siellä lukee sanatarkasti: 

Kid Kokko on esitystaiteilija, näyttelijä ja kirjoittaja. Olen ei-binäärinen trans queer. Haluan pitää huolta hauraista rakenteista ja pehmeistä olosuhteista. Haluan tehdä tilaa. Tää on mun ensimmäinen kirja. Mä omistan tän mun transsisaruksille, ja kaikille. Hauraat rakenteet on olemassa, se on selvää.

Puhuja muuttuu kesken kappaleen (kolmas persoona vaihtuu ensimmäiseen), ja niin muuttuu myös tekstin sävy (asiatyylistä puheenomaiseen). Samalla tekijä tulee määritelleeksi oman seksuaali-identiteettinsä haluamallaan tavalla ja niin tarkasti kuin sellainen on ylipäänsä mahdollista. Määrittely tarjoaa nimenomaan tämän teoksen lukijalle olennaista informaatiota, mutta tämä ei tarkoita, että kaikkien pitäisi tehdä sama jokaisen teoksen kohdalla. Elämme sellaista aikaa; meitä ympäröivät rakenteet ovat sellaisia, että määrittely on (vielä) jos ei välttämätön niin ainakin ymmärrettävä. Mitä enemmän opimme huolehtimaan toisistamme, tämä tarve pikkuhiljaa vähenee ja lopulta katoaa. 

7

Pikkuhiljaa teoksen edetessä tulee enemmän ja enemmän puhe sen "varsinaisesta" aiheesta. Aiheesta on vaikea puhua, ei ainoastaan minun, lukijan, vaan yleensä. Koskaan ei tiedä varmasti, tarkoittaako lumi lunta tai jäätikkö jäätikköä, tai viittaako niiden sulaminen jäätyneen veden sulamiseen, vai tarkoittaako se sortorakenteiden poistoa tai poistumista. Ollaan jo melkein teoksen puolivälissä, kun eteen tulee tämä:

    Ei sanota: trans – sanotaan: tuuli – täällä vähän tuulee

Uskaltaudun tulkitsemaan: rivi kuvaa muunsukupuolisen tai kenen tahansa sukupuoli-identiteetiltään "poikkeavan" ihmisen kokemusta. Tilannetta, jossa tämän ihmisen identiteetistä puhuminen koetaan hankalaksi tai mahdottomaksi, ja sen sijaan että joku sijoittaisi repliikkiinsä tai kysymykseensä sanan trans, hän ryhtyykin puhumaan tuulesta. (Voin kuvitella itsenikin sanomasta esimerkiksi muunsukupuoliselle: Mä koen tuulen näin. Miten sä koet sen? Jos ymmärrätte.)

6

Osa ensimmäisen osaston teksteistä on painettu tavanomaiseen tapaan (mv) ja osa käänteisesti (vm). En keksi vaihtelulle sisällöllistä tulkintaa, mutta ero on arvatenkin näkynyt/kuulunut teoksen esitysversiossa, eli ainakin tältä osin painettu teos on eräänlainen score. Toisaalta sopii miettiä, onko mikään teos "pelkkä" tekstisisältönsä, mutta erityisesti tämä pätee erilaisia typografisia keinoja käyttävään runouteen. "Ylimääräinen" tyhjä tai musta tilaa vaikuttaa myös "varsinaiseen" sisältöön ja sen tulkintaan. Tarkemmin lukien mustalla pohjalle ladotussa tekstissä käytetään tavallisesta poiketen negatiivissävyisiä ja jopa ällöttäviä ilmaisuja, kuten:

yrjöelmät, binääripaskat, kontrollipaskat, yrjöläjät, yrjövanat, kaikkialle valuvat yrjövanat, läjät, mädät paskaläjät, kontrolliläjät, binääriläjät, läheteläjät, lomakeläjät

5

Noniin. Aloitin kriitikonurani puoli vuosisataa sitten, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun otan (googlettamalla) selvää tekijän sukupuoli-identiteetistä. En tosin tekisi sitä nytkään, mutta kun alkaa näyttää siltä, että sukupuoli-identiteetti on keskeinen teema teoksessa. Muunsukupuolinen. Rakenteellisesti ja käytännöllisesti binäärijaon ja cis-kokemuksen rajoissa eläneenä en tosin osaa sanoa, millaisia valmiuksia minulla on käsitellä aihetta. Riittääkö, että luen teosta kauan sitten omaksumillani välineillä, vai tuleeko minun ottaa aihe huomioon jollain erityisellä, minulle ennenkokemattomalla tavalla? Toisaalta pelkooni ei taida olla syytä. Minun ei edellytetä tietävän, mitä muunsukupuolisuus tai sen kokemus on. Sen sijaan saan kokemustietoa niistä välissämme olevista rakenteista, jotka haittaavat keskinäistä ymmärtämystämme. Nopea, varmaankin ennenaikainen johtopäätös: teoksen nimi Katoaminen viittaa kahtaalle. Ensinnäkin normista poikkeavat katoavat näkymättömiin normista päättävien silmissä. Ja toiseksi otsikko voisi viitata toiveeseen siitä, että nuo rakenteet olisi mahdollista hävittää. Katsotaan.

4

Varsinainen teos eli "Katoaminen" alkaa vasta edeltävän johdannon jälkeen. Yhtäkkiä luonnon ja tuulen ja meren sijaan tai niiden keskellä tulevat puheeksi rakenteet, vaikeasti havaittavat ja eriteltävät ja yksimielistä esittävät sorron järjestelmät. Vaihdos tapahtuu varoittamatta kesken virkkeen. Mistä rakenteista nyt puhutaan, ja kuka sortaa ketä? Ainoa vihje tulee itse asiassa muutamaa riviä aiemmin, kun tuulessa heiluvatkin yllättäen "naaman karvat". Kuin ohimennen tulee sanotuksi, että "leikkasin niitä saksilla yksi päivä". Lukija miettii. Mitä minulle kerrotaan ja mitä minulle ei kerrota? Profiloinko minä? Teenkö oletuksia? Niin tai näin, vaikea myöntää olevansa osa esiin nostettua rakennetta, mutta mahdoton väittää myös, ettei olisi. Katsotaan.

3

Mustat sivut valkoisella tekstillä vaihtuvat pian mustaksi tekstiksi valkoisella pohjalla. Tuuli yltyy. Tuulen yltymistä seurataan. Muistuu mieleen taannoin tekemäni havainto, että monien runoteosten alussa mainitaan meri. Tuuli kuuluu ja tuntuu, mutta se on näkymätön silmille. paitsi silloin kun se saa aikaan liikettä vedessä tai puissa. Mahtava voima, jota purjehtijat ovat jo kauan sitten oppineet hyödyntämään. Sittemmin tuuli on valjastettu tuottamaan sähköä, joka sekin on näkymätöntä. Ehkä tämän näkymättömyyden merkiksi voimansa näyttäneen tuulen jälkeen seuraa sivunumeroita lukuun ottamatta tyhjä valkea aukeama. En tiedä, onko asialla merkitystä, mutta aukeaman 16-17 kohdalla myös arkki vaihtuu.

2

Ensimmäisillä sivuilla esiintyviä asioita ovat pimeys, tuuli ja meri. Teksti toivottaa lukijan mukaan osallistumaan. Siitä päättäen teos on "tila". Teksti kulkee aukeaman poikki keskellä sivua, pitkä valkoisten merkkien muodostama rimpsu mustalla pohjalla. (Toisaalta, onko valkoinen mustan "päällä" sijaitseva kirjain edes merkki? Vai onko varsinainen merkki se valkoisia "aukkoja" reunustava, aukeaman yli levittäytyvä musta tausta tai sapluuna?) Pian siinä lukee:

    On aika kaunista, aika tavallista, aika tavallinen 

[tässä kohtaa rivi ylittää taitteen] 

    iltapäivä, ilta, yö, aukea. Pieni tuulen vire. Tervetuloa.

Vaikutelma ei ole tietenkään sama kuin painetussa kirjassa, jossa painomusteen tuottama pimeys on (lähes) totaalista. Mutta sen siitä saa, kun kirja kehottaa lukijaa liittymään seuraan. Nopeasti selaamalla selviää, että suurin osa tekstistä on painettu "normaaliin" tapaan eli mustaa valkoisella. Nämä ulkoasuun (josta vastaa Arja Karhumaa) liittyvät ratkaisut kuitenkin nostavat esiin muita mahdollisia julkaisualustoja koskevan kysymyksen: miten nämä mustan ja valkean vaihtelut ilmaistaan e-kirjassa, ja miten niistä selviää äänikirjan lukija? Eikä tässä kaikki. Tarkempi selailu näet paljastaa, että teokseen sisältyy myös jakso, jossa tausta on ensin tumman harmaa ja vaalenee sitten melkein olemattomaksi, jolloin teksti muuttuu valkoisesta tuskin havaittavaksi harmaaksi. Siitä vaan miettimään, miten tämänkin voisi siirtää toiselle alustalle!

Kid Kokko: Katoaminen – Passio (/T/U/A/)

1

Voiko olla kirjoittamatta teoksesta joka alkaa:

            [ Tämä on tekstikonsertti. ]

            [ Tämä on esityskonsertti. ]

Tai jonka kannessa lukee.

    Aukeaa tilaa,
     muuta tilaa aukeaa,
             miten muutenkaan
                 sitä kuvailisi, miten
muutenkaan, aukeaa
                    tilaa, se on selvää.

10

Palaan vielä yhteen pikkuasiaan. Teoksen ytimessä olevat muunnelmat ja fragmentit on luotu sekoittamalla aineksia Durasin teoksista ja lausahduksista, ja mukana on lyhyitä lainauksia ja referointeja hänen kirjoittamistaan teksteistä sekä tekijöiden tulkintoja ja vaikutelmia elokuvasta India Song. Alunperin, ennen käsillä olevan moniaineksisen vihkosen koostamista, Forssén ja Kalenius purkivat kiinnostustaan Durasiin ryhtymällä kokoamaan ja kirjoittamaan Durasiin liittyvää materiaalia kaikin kollaboratiivisin menetelmin. Kumpi tahansa sai lisätä yhteisesti jaettuun tiedostoon mitä tahansa ja mihin kohtaan tahansa. Molemmilla oli kaikki oikeudet. Syntyi kaunista jälkeä. Kukkien tuoksua ei ehkä näytetty, mutta asiaa piti käsitellä. Ensin varovaisesti:

     eksyneiden kukkien tuoksu 

Ja hieman myöhemmin:

    eksynyt kukka tuoksuu

Kumpikaan ei ole suurta runoutta, mutta jännitystä on ilmassa. Juuri tässä on runouden mahti. Tietää lukevansa, muttei ymmärrä mitä. Poissaolo, tyhjyys, se mitä ei näytetä. Vaikuttavinta on runous, joka jää kesken eikä täyty. Viimeisellä sivulla lukee:

    – Yhdessä postikortissa on kuva ravintolasta, jonka pöydissä ja tuoleissa ei istu ketään.

                                        – Tulee mieleen India Song, jossa tanssi lähenee hiljaisuutta.

            – Koko sali odottaa.

9

Lukemisesta on näköjään vaikea päästää irti. Aina jää vielä joku asia vaivaamaan mieltä. Tekijöiden käymässä dialogissa on kohta, jossa kiinnitetään huomio Durasin henkilöihin ja heidän nimiinsä. Miksi hänellä on samat hahmot kaikissa kirjoissa ja leffoissa? Puhujan mukaan kirjailija on itse sanonut pitävänsä nimiä tärkeinä, että se maistelee niitä pitkään tai että ne nimet jotenkin ilmestyy sille. Nimet ovat toisaalta täsmällisiä ja yleistajuisia, toisaalta niihin sisältyy jotain kätkettyä ja salaista. Pariisi tai New York ei ole pelkkä paikannimi. Nimessä on aina eksoteerinen eli kaikille näytetty ja esoteerinen eli salassa pidetty puolensa. Ja kun ihminen saa nimen, kaikki mitä hänestä kerrotaan, kiinnittyy osaksi tuota nimeä. Nimen avulla voi kertoa kokonaisen tarinan. Palataanpa hetkeksi kielen keksimisen aikoihin. Jossain vaiheessa joku älysi, että esimerkiksi henkilöihin tai paikkoihin viittaaminen oli helpompaa, kun niille annettiin yleisnimen sijaan yksilöllinen nimi. Sittemmin kielifilosofia kiinnostui asiasta ja ryhtyi kiistelemään siitä, onko erisnimi aina vain yhteen ja samaan olioon viittaava rigidi designaattori vai liittyykö siihen myös deskriptiivisiä piirteitä. Duras on helppo lukea niiden joukkoon, joiden mielestä nimi kuvaa kantajaansa.

8

Yksi tämän projektin tarkoituksista on kokeilla ajattelua ja lukutapoja, joita normikritiikkiin ei ikinä kirjoittaisi. Siis antaa ajatusten leijua vapaasti ja katsoa, mihin ne johtavat. Teen sitä muutenkin pitkin päivää, mutta useimmiten nämä pohdinnat sijoittuvat päiväni ensimmäiseen tai viimeiseen tuntiin. Suosikkejani on kuvitella päivä, jolloin kieli "keksittiin". Joku lausui ensimmäisen sanan ja sitten toisen. Muut ymmärsivät ja jatkoivat siitä. Iltaan mennessä lauman hölösuu oli nimennyt kaiken näkyvissä olevan: puun, kiven, kukan, pilven, auringon, kuun ja tähdet. No, eihän se tietenkään niin mennyt. Kurkunpään ja symbolifunktion kehittyminen ottaa aikansa. Kaksi johtopäätöstä on kuitenkin tehty. Kieltä on tarvittu ensinnäkin varoittamiseen. Vaara uhkaa esimerkiksi pedon muodossa, ja siitä pitää varoittaa muita. Eli joku tietää jotain tai on nähnyt jotain, mitä muut eivät ole, ja siitä on syytä kertoa. Toinen tarve viittaa näyttämiseen. Annas kun isäs näyttää, miten se ja se asia tehdään. Toisin sanoen jollakulla on jälleen tietoa, jota muilla ei ole. Kuluu muutama hetki. Ennen pitkää vaarasta ilmoittava äännähdys tai merkki on kehittynyt sanoiksi ja lauseiksi, ja tietoa on opittu jakamaan sellaisistakin asioista, jotka eivät ole välittömästi näkyvissä. Konkreettisen viittaamisen, tarkoittamisen ja merkitsemisen käytännöt juurtuvat kuitenkin syvälle. Kaiken sen sormella osoittamisen jälkeen meillä on lopulta käsitteet kapitalismi, skitsofrenia ja kaiken huippuna werk. Palatkaamme viimein Pirandelloon. Tarvittiin runoilijan ymmärrys sen toteamiseksi, että niin on, jos siltä näyttää. Asiat toisin sanoen ovat mitä ovat ja ne näyttävät sen meille. Toisaalta palatkaamme myös Forsséniin ja Kaleniukseen, jotka totesivat, että kukan tuoksua ei näytetä. Se on havainto ja väite ja merkkijono, jonka seurauksena aivoni menevät solmuun. Kukan tuoksua ei siis näytetä, koska sitä ei voi näyttää, mutta runoilijapa näyttää sen puhumalla asiasta. Lauseen seurauksena kukan tuoksu ei määrity, mutta se käväisee mielessä. Mitä se John Berger sanoikaan Joseph Beuysista? Että Beuys saa katsojat osallistumaan kuvan tekemiseen ja kuuntelemaan, mitä heidän silmänsä kertovat. Kuulostaa tutulta:

    – Ymmärtääkseen on katsottava sormenpäillä, näppäimistön kautta.

7

Meinasin jo lopettaa kirjoittamisen, mutta oli pakko jatkaa lukemista. Duras-muunnelmien kokonaisuus muodostuu pienistä häkellyttävistä timanteista. Poimin niitä tähän:

    hän täyttää julmaa luunvalkeaa aikaa

    hänessä on äänettömiä kenkiä

    kuumuus voittaa ajan

    hän elää ilman muistia

    suudelma hipaisee muistia hieman    

    hän kävelee pimeää käytävää, kuin askel

    kukkien tuoksua ei näytetä

Nämäkin ovat esimerkkejä siitä, että kirjoittaja ja lukija, tai kaksi lukijaa, tai kaksi kirjoittajaa, eivät voi koskaan olla varmoja siitä, ymmärtävätkö he saman asian, tai ymmärtävätkö mitään. Lukeminen tai kirjoittaminen harvoin on ajattelua, jonkin asian täsmällistä ymmärtämistä, eikä se takaa identtisen kokemuksen välittämistä tai välittymistä. Kuumuus tunteena tai kokemuksena on arvatenkin ollut olemassa jo ennen kieltä ja käsitteen luomista, ei kai siihen muuten olisi tarvetta viitata. Vai onko? Kun kieli on kerran keksitty, maailmaa ilman sitä on mahdoton kuvitella. Toisaalta mistä voimme olla varmoja, ettei merkitsemisen ketju astu harhaan jokaisen sanan kohdalla jo heti ensimmäisellä kerralla? Miten selittää suudelma tai muisti ilman muita sanoja? Miten voi olla yhtään mitään jos kukkien tuoksua ei näytetä?

6

Huomaan, että jotain jäi vielä sanomatta eilisestä aiheesta eli Duras-muunnelmiin sisältyvistä postikorttiteksteistä. Miten tämänkin ilmaisisi niin, että kuvio tulee selväksi? Yritetään.

1. Hélène Bamberger ottaa valokuvia, joita yhdistää Marguerite Duras.

2. Kuvista kootaan ja julkaistaan 30 postikortin sarja.

3. Runoilija näkee valokuvat ja/tai postikortit ja vaikuttuu niistä.

4. Runoilija matkustaa valokuvissa kuvattuihin paikkoihin tarkistamaan, ovatko ne yhtä kirjoituksen kanssa.

5. Runoilija ja hänen kollegansa kirjoittavat kuvista sarjan ekfrasiksia, joissa kuvaillaan kuvien sisältöä.

6. Kuvailut liitetään osaksi tekstien kollaasia, joka julkaistaan Poesiavihkona.

Luettelon kolme ensimmäistä kohtaa ovat suhteellisen yksiselitteisiä. Sanomatta jää ainoastaan oletus siitä, että runoilija ja hänen myöhemmin mainittu kollegansa ovat myös lukeneet Durasia, mukaan lukien tekstejä joissa viitataan korteissa kuvattuihin ihmisiin, tiloihin ja paikkoihin. Tämä oletus tekee ymmärrettäväksi kohdan 4. Missään ei kuitenkaan sanota suoraan, olivatko kuvat yhtä kirjoituksen kanssa. Kuvio mutkistuu kohdassa 5. Herää kysymys, pitävätkö runoilijan kirjoittamat kuvaukset yhtä valokuvien kanssa. Paljonko se kello siinä kuvassa on? Voiko sormus rukoilla? Onko paperilla näkyvä teksti kynällä tehtyä kirjoitusta, vai näyttääkö se vain siltä? Onko kyseessä originaali vai reproduktio? Tämä voi olla saivartelua, mutta kohta 6 johtaa myös seuraaviin:

7. Kriitikko lukee vihkosta ja ryhtyy kirjoittamaan siitä.

8. Seuraa kuvauksia ja tulkintoja lukemisesta.

9. Kriitikon kuvailut ja tulkinnat sekoittuvat tekjöiden kuvailuihin ja tulkintoihin. 

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ajatus siitä, että todellisuus, kuva ja teksti vastaisivat yksiselitteisesti ja aukottomasti toisiaan, on ymmärrettävä mutta mahdoton. Näillä kolmella tasolla on yhteys toisiinsa, mutta kuvan ja tekstin vajavaisuus ei tarkoita väärässä olemista. Maailma ei valmistu kirjoittamalla, ja silti "todellisuutta" ei edes olisi ilman kuvaustamme siitä. Kello on, sormus rukoilee, kynä tekee, koska me sanomme niin. Niin on, jos siltä näyttää.

5

Pakko lausua jotain vihkon sisäkansiin sijoitetuista teksteistä. Ne ovat tekijöiden mukaan "kuvauksia Hélène Bambergerin valokuvaamasta postikorttisarjasta, jonka kuvissa Marguerite Duras poseeraa milloin yksin, milloin Yann Andréan kanssa. Välillä kuvissa on Durasin asuntojen huoneita, ilman Durasin läsnäoloa; välillä kuvat ovat automatkoilta Trouvillen lähistön rantakaupungeista." Forssénin ja Kaleniuksen tekstit noudattavat tavallaan ekfrasiksen periaatetta, eli ne kuvailevat valokuvien sisältöä. Mutta on niissä muutakin. Sopii kysyä, eikö kuvaa kuin kuvaa ole miltei mahdoton selostaa ilman tulkintaa siitä, mitä kirjoittaja on kuvassa nähnyt tai luullut näkevänsä. – Sitten mä aloin katsoa sitä elokuvaa lyhyinä pätkinä ja kirjoittaa sen päälle, mitä näin tai olin näkevinäni. Kirjoittaja on outo rooli. Hän luettelee havaintojaan, väittää, esittää. Mutta koskaan ei voi olla varma mistään. – Paikat, joissa Duras oli oleskellut, niihinkin täytyi matkustaa, että pääsi tarkistamaan ovatko ne yhtä kirjoituksen kanssa. Eihän kukkien tuoksuakaan näytetä, koska sitä ei voi näyttää. Kaikki on puhdasta olettamusta.

Mustiin pukeutunut Duras ilman kasvoja tai vartaloa. Hänen kätensä ovat ristissä pöydän päällä. Neljä käsirengasta ranteessa ja niiden välissä kello, joka on kaksikymmentä yli kaksitoista. Neljä sormusta rukoilee. Kynnet on huoliteltu. Iholla tummat suonet. Käsien alla papereita. Yhdellä on kirjoitusta. Se on tehty kynällä.

Kuvaus on paljastava. Valokuvasta näkee kellon viisareineen, mutta onko tulkinta kellonajasta sekään ehdottomasti yksiselitteinen? Kuten todettua, kirjoituksen kyllä tunnistaa kirjoitukseksi, mutta ei siitäkään voinut sanoa muuta kuin, että se on tehty kynällä. 

(Toivottavasti kuvan julkaiseminen tässä ei mitätöi tai pilaa jonkun lukukokemusta.)

4

Runoilijat jos ketkään tietävät, että yksin kirjoittaminen on mahdotonta, ja silti kyseessä on myös itsenäinen kaunokirjallinen teos. Tuotantotapoja on monta, ja tässä niiden kuvauksista yksi:

    – Sitten mä aloin katsoa sitä elokuvaa lyhyinä pätkinä ja kirjoittaa sen päälle, mitä näin tai olin näkevinäni.

Havainto on erikoisasemassa, mutta onko havainto oikea tai väärä, on epäolennaista. Pääasia, että havainto saa affektit liikkeelle. Teoksessa on useita kontekstia luovia oheismateriaaleja, mutta sen ytimen muodostavat tiiviit runomuotoiset sarjat, joita on kaikkiaan seitsemän. Alaviitteissä ja jälkisanoissa kuvataan, mistä materiaalista ja miten runot on koottu. Tapahtuu harvinainen ihme: tässä tapauksessa ihmeen tunne ei latistu, vaikka taikurit paljastavat temppunsa. Ele päinvastoin rohkaisee lukijaa kokeilemaan itsekin samankaltaisten keinojen käyttämistä. Yhdestä sivusta otettu kuva puhukoon puolestaan:

Kollaasi, päällekirjoitus, pastissi, löytöruno, muunnelma. Keinoja riittää. Seuraa valtaisa vapautumisen tunne. Mikään ei rajaa luovuuttani. Lukeminen ja kirjoittaminen sekoittuvat. Tulos on hyvä yhdistelmä lukijuutta ja tekijyyttä. Tekijyys on jaettua, ja lopulta epäolennaista. Tekijä on runous itse. 

3

Näppäimistön kautta katsomalla syntyy laskutavasta riippuen kymmeneen eriaineksiseen osaan jakaantuva kokonaisuus. Lavalla kahden runoilijan luentana syntyneet tekstit muodostavat vain osan vihkosesta. (Esitys kulki nimellä "Halu, jolla ei ole nimeä", mutta vihkosessa nimeä ei esiinny ja hyvä niin, jottei se sekoitu Durasin haastatteluista koostuvaan kirjaan "Nimetön intohimo".) Erilaiset oheistekstit valaisevat tekijöiden lähtökohtia ja teoksen eri osastojen tekotapoja. Osa runomuotoisista jaksoista näyttää sellaisenaan, miten toisen kirjailijan tekstistä ja hänen henkilöstään inspiroitunut teksti syntyy. Toisaalla osoitetaan viitteiden ja esimerkkien avulla yksityiskohtaisesti, miten kollaasi muodostetaan. Joissain kohdissa muutos on melkein huomaamaton, toisaalla lähdeteksti on kadonnut näkymättömiin. Kokonaisuutta täydentää lähdeluettelo ja tekijöiden keskenään käymän vuoropuhelun transkriptio. Kirjoitetaan päälle, väliin, lomaan. Kaiken kaikkiaan teoksen ansiot ovat sellaiset, että lyhyestä mitastaan huolimatta tai jopa sen ansiosta vihkosta voi käyttää erilaisiin runokeinoihin perhdyttävänä käytännön runousoppina tai kirjoituskurssin oppimateriaalina.

2

Marguerite Duras on kirjailijana kiehtova, mutta on vaikea sanoa, mihin tämä kiehtovuus perustuu. Omalla kohdallani tunne tiivistyy elokuvan India Song ensimmäiseen muutamaan minuuttiin. Mitään ei tapahdu, mutta kaikkea tapahtuu. Vieraus ja outous ottavat vallan elokuvan katsojasta mutta myös laajemmin Durasin lukijasta. Muualla pätevät mittarit menettävät kykynsä. Yleensä tunne siitä, ettei lainkaan ymmärrä lukemaansa tai osaa suhteuttaa sitä mihinkään aiemmin kokemaansa, johtaa turhautumiseen ja yrityshalun loppumiseen. Durasin tapauksessa tästä outoudesta tulee voimaannuttava hyve. Epätoivon ja lamaannuksen sijaan syttyy kuin ihmeen kaltaisesti tarve ryhtyä luomaan. Tätä kuvaa tekijöiden kirjoittamista dialoginpätkistä irrotettu repliikki:

    – Ymmärtääkseen on katsottava sormenpäillä, näppäimistön kautta.

Terhi Forssén & Lea Kalenius: Harvat tuntevat meren niin kuin hän. Duras-muunnelmia. Poesiavihkot #43

1

Vihkon merkitys sivumääräänsä (32) nähden on huomattava. Se näyttää, että pienikin teos voi sisältää ja ilmaista oman runousoppinsa. Lähtökohta on jännittävä. Kaksi runoilijaa huomaa innostuneensa saman kirjailijan eli tässä tapauksessa Marguerite Durasin tuotannosta. Innostus saattaa kummankin luovat prosessit liikkeelle. Mutta miten tässä tapauksessa pitäisi toimia? Aluksi runoilijat käyttävät kirjailijan teoksia ja erilaisia oheismateriaaleja fragmentinomaisten muunnelmien tekemiseen. Perustetaan verkon kautta jaettu yhteinen tiedosto ja ryhdytään keräämään sinne näitä itsenäisesti tuotettuja katkelmia. Oma ja vieras sekoittuvat. Aineisto ei kasva lineeaarisesti vaan joka suuntaan rihmaston kaltaisesti. Pian on mahdoton selvittää, kuka on kirjoittanut mitäkin ja millä tavoin. Ennen pitkää materiaalia kertyy niin paljon, että tekijät alkavat nähdä siinä julkaistavan teoksen mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia koetellakseen Forssén ja Kalenius esittävät muunnelmiaan esimerkiksi Lahden Runomaratonin tilaisuudessa syksyllä 2022. Esittämisen muoto oli yksinkertainen mutta kiehtova: kaksi runoilijaa lukee vuorotellen mutta ilman etukäteen laadittua suunnitelmaa tekstifragmentteja yhteisesti kootusta aineistosta. Kukaan ei lopulta tiedä, kuka on kirjoittanut ja mitä.

6

Viimeisessä osastossa palataan Takaumaan. Seuraa taas kerran muinaiseen kieleen pohjautuva kaunis teksti.

    Vuodenajat kreikaksi:

    Avautuminen. Kaunis sää.
    Siementen mädäntyminen.

                           Ja sitten on talvi.

Seuraa havaintoja luonnosta ja oletuksia ihmisestä.

    Maisema katsoo takaisin kuin basiliski ja kysyy:
    Mitä tarkoitat katseellasi? 

5

Kolmannen osaston otsikko on osuvasti Teoria. Edellisestä poiketen kyseessä on korkeintaan muutaman rivin mittaisista aforistisista kiteytyksistä. Niissä pohditaan pääasiassa teorian luojan mieltä, sen rakennetta ja toimintaa:

    Informaatiota on viestistä se, mikä on ennakoimatonta. Loppuosa muodostaa minuutemme.

Kuinka ollakaan, aika paljon on puhetta kielestä ja kirjoittamisesta. 

    Kirjaimet ovat värittömiä, eikä kieltä voi osoittaa.

Pian tämän jälkeen kohdataan nämä:

    Kuvataide syntyi, kun pintaa hangattiin vasten toista pintaa.

    Kirjoitustaito syntyi, kun pintaa hangattiin vasten toista pintaa.

Henkilökohtainen suosikkini on sivun kääntämisen jälkeen heti seuraava:

    Musiikki syntyi, jne.

Hauskaa on se, että sarjoissa siteerataan Georges Bataillen ja Erik Satien lisäksi myös Eeva-Liisa Manneria, Paavo Haavikkoa ja Jaakko Yli-Juonikasta!

PS. Asiaan kuuluu, että aforismi terminä tulee kreikan rajoitettua tai määriteltyä tarkoittavasta sanasta aforismos. Lajityypin laajempaa muotoa kutsutaan tietysti fragmentiksi.

4

Seuraavan osaston otsake on Toiminto, eli taustoittamisesta siirrytään käytäntöön. Osaston tekstit on kirjoitettu dialogin muotoon, mutta niin ettei repliikeissä ole johtolauseita, joista kävisi ilmi kuka puhuu, kenen kanssa, miten, miksi tai milloin. Esitetään vain ne repliikit. Esimerkiksi seuraava katkelma:

    – Puut ovat hienoja.
    – Kyllä, varsinkin oksat.
    – Oksat tekevät puun. Aivan ensimmäiseksi puu kasvattaa oksat.
    – Sitten puu on kuin arkkitehti yllään monimutkaiset vaatteet.

Dialogi jatkuu, ja yhtäkkiä tulee puhe hyönteisten tuottamasta "kirjoituksesta":

    – Epäsäännöllisen säännöllisinä kuin hyönteisten liike.
    – Kuin hyönteisten polut. Toukan käsiala rungolla.

En voi olla ajattelematta aseemista kirjoitusta ja siihen liitettyä kirjoituksen eleen jättämää jälkeä varsinaisen merkityssisällön sijaan. Aihetta käsitellään myös pari sivua myöhemmin, kun tulee puhe ihmisen elinympäristön lopullista tuhoa edistävistä haluista ja tarpeista:

    – Kuinka tässä, tämän kaiken keskellä, voisi enää luottaa niihin merkityksiin, jotka eivät ole ihmisen luomia?

Saman tien tekstiin alkaa ilmestyä toisenlaisia sisältöjä. Asian sijaan pääosan saa rakastavaisten puhe ja heidän toisille käsittämättömät hullutuksensa. Sellaista ei esiinny koskaan liikaa runoudessa.

3

Teoksen ensimmäisen osaston nimi on Takauma, eli hetkellinen paluu menneeseen kerronnan lineaarisessa jatkumossa. Pitäisikö uskoa? Teorian kannalta kyse voisi olla ei niinkään tapahtumien kuin jonkin aiemman poetiikan esittelemisestä. Tähän maisemaan kuuluvat niin syyslehtien värit, viileämpi tuulenvire, hiekan rahina, hyttysten ääni kuin haittaohjelman virke. Mikä näitä taannoisia asioita yhdistää, paitsi loputon havaintojen tekeminen ja niiden muotoileminen runollisiksi ilmaisuiksi ja kuviksi? Toisaalta runous ei ole vain havaintojen sanoittamista tai olevan esittämistä. Jossain vaiheessa kieli tai runous itse puuttuu peliin. Aina niiden paikantaminen ei ole itsestään selvää:

    Kuljen pitkin huoneita ja seiniä.
    Pahimpia ovat ratkaisut.

2

Tässä yhteydessä "ekonomia" tuskin on sattumaa. Sanan etymologia johtaa rahan ja kaupankäynnin sijaan talosta eli taloudesta huolehtimiseen, mutta myös kirjailijan tuottaman materiaalin järjestämiseen. Ollaan siis heti runouden ytimessä. "Indikoiminen" puolestaan viittaa merkitsemiseen ja signifikaatioon, mutta myös sanoitse ja puheitse ilmaisemiseen. "Paletin" ymmärtäminen edellyttää hiukan vapauksia. Sana tarkoittaa alustaa, jolla taiteilija sekoittaa värinsä, tai laajemmin taiteilijan käyttämien värisävyjen valikoimaa. Konkreettisesti sanan juuressa on latinan pala eli lapio. Nämä ovat runouden "teoriaa", pimeys, syksy ja mustat levyt sen käytännöllistä arkea. Runousko ei olisi tiivistä? Emmekä ole päässeet vielä edes toisen rivin loppuun!

V. S. Luoma-aho: Teoria (Poesia)

1

Uusi teos on hyppy tuntemattomaan, vaikka tekijä, hänen tuotantonsa ja kustantajansa olisivat ennestään tuttuja. Pitääkö teoksesta tietää jotain etukäteen? Pitääkö paratekstit lukea heti ensimmäiseksi?  Pitääkö teos selata läpi ennen varsinaisen luennan aloittamista? Oikeaa lukujärjestystä tai metodia ei tietenkään ole. Saati väliä sillä, että tuntee kannentekijän ja tunnistaa hänen tyylinsä. Ja silti kaikella tällä on merkitystä. On mahdoton kuvitella, että yksikään teksti olisi olemassa hermeettisesti, omassa yksinäisyydessään, ilman kontekstia tai erilaisia konteksteja. Teoksen nimellä on painoarvoa, ja etenkin siinä tapauksessa, että kannessa lukee Teoria. Muinaiskreikasta johtuva sana tarjoaa edellä mainitun kontekstin tavoin selittävän kehyksen jollekin havainnolle. Näyn käytännön kuvauksen sijaan saamme siis lukea pohdintaa näkemisen tavasta. Siis teoriassa. Katsotaanpa. Pimeys, kuin ekonomia, vajoaa katosta syksyisin.  Ollaan teoksen ensimmäisellä rivillä, ja taas on vastassa muinaiskielistä johtuva viisaussana. Seuraavalla rivillä tämä pimeys indikoi palettinsa mustalle levylle. Seuraavilla sivuilla kohtaamme abstrakteja ja rönsyliljan joka hajoaa diffraktioon ja inspiroi merta. Heti kohta edessä ovat sanat metafyysinen ja hierarkia. I could go on. Kyse ei ole, ei voi olla, sivistyksen osoittamisesta hienojen sanojen avulla. Sen sijaan puhtaita havaintoja ei ole. Ne ovat aina aiemman kielenkäytön kontaminoimia.

4

Viime vuosina suosiotaan kasvattaneen lavarunouden myötä runouskäsityksemme on laventunut ja syventynyt. Lavarunous ei ole sitä, että joku lausuu yleisön edessä kansanrunoutta, Leinoa, Sarkiaa tai Kunnasta "oikeaoppisesti" eli mittaa ja sointuisuutta korostaen. Ei, lavarunoudessa keskeistä on itse esitys ja esittäjän läsnäolo. Ilman häntä teksti ei ole mitään. Elsa Tölli on tästä uudesta, voimalla kehkeytyvästä traditiosta malliesimerkki ja erityistapaus. Kirjan muotoon painettu Diiva on siitä todiste. "Pelkkänä" tekstinä teos on kaoottinen eikä rakennu perinteisen runokirjan tapaan. Mutta siinä on koko ajan jotain vastaansanomattoman kiehtovaa. Se auttaa kurkistamaan siihen, mitä runoilijan päässä oikeasti liikkuu. Tämän tiedostamista helpottaa, jos on nähnyt Töllin esiintyvän. Olen varma, että hän saisi kuulijoiden affektit liikkeelle, naurun hersymään ja kyyneleet virtaamaan vuolaasti vaikkapa vain puhelinluetteloa lukemalla. Runous on tekstissä, mutta siinä on myös ominaisuuksia, joita ei löydy mistään muualta.

3

Diivaa tekee mieli selata sieltä täältä, epäjärjestyksessä. Jos siinä on tarina, olkoon. Innostun yksittäisistä kohdista, kun sanat kiirehtivät asioiden edelle. Katseessa kilahti tippi. Näkyvissä lukee siellä tuolla sellaista, minkä normaalisti joku neropatti tahtoisi siistiä. Nyt on noudatettavissa silleen jättämisen periaatetta. Sen tatuoidut viikset sutii musiikkiin. Kirjoitus huojuu ja lonksuu puheen kaltaisena. Kuka näitä kynässäni kirjoittaa?

2

Teoksen loppuun liitetyssä esittelytekstissä Tölliä kuvaillaan runoilijaksi ja esiintyjäksi, joten epiteetti Diiva sisältänee myös itseironiaa. Ja kuten lopusta selviää, iso osa teoksen teksteistä on erilaisten jo toteutettujen runoesitysten tai performanssien käsikirjoituksia tai esitysohjeita eli scoreja. Teos toisin sanoen liittyy olennaisesti esitystaiteen ja lavarunouden lajityyppeihin ja käytäntöihin. Joka on nähnyt ja kuullut Töllin lavalla, tietää mitä tämä tarkoittaa. Tällä Diivalla on jumalainen kyky herättää paperille painetut tekstit eloon ja saada niistä esiin odottamattomia piirteitä. Lopputulos ja aikaansaatu vaikutelma on kehollis-äänteellinen.  Kirjaksi painettu versio onnistuu säilyttämään nämä piirteet.  Nuoruuden hulluus paistaa läpi joka paikasta:

    Ensin se oli hauskaa, kiersimme monet sohvat ja lavat,
    olimme asuissamme kaikkea mahdollista.
    Nuuskimme onnea ja sinä nuuskit minua ja
    sokeria. Nuolimme maapalloa töttöröstä,
    pää pyörällä oikeasta väärästä.

Elsa Tölli: Diiva räjähtää nurmikoksi (Otava 2024)

1

Jostain on aloitettava. Teoksen nimestä tulee ensimmäisenä mieleen jumalainen diiva yleensä ja Hans Selon esikoisteos Diiva (1970) erityisesti. Mielleyhtymä voi olla enemmän lukijan kuin tekijän syytä. Vastuu siirtyy lukijalle tämän yrittäessä selittää itselleen tai muille, mitä tapahtuu kun Diiva (taivaallinen olento) räjähtää (muuntuu radikaalilla tavalla) nurmikoksi (joksikin hyvin tavalliseksi ja maanläheiseksi). Saa nähdä, auttaako yhtään jos pitää tämän mielessä. Toisaalta heti alkuun käy ilmi, että teoksen Diiva on jonkinlainen esiintyjä, jonka tekemisiin viitataan draaman muotoon kirjoitetuissa jaksoissa, jotka on myös ladottu muusta tekstistä poikkeavalla tavalla. Samalla parenteeseissa kerrotaan, että "Diiva ottaa kynää ja paperia ja kirjoittaa ensimmäisen balladinsa", ilman että kukaan on sen tekoa hänelle opettanut. Lupaus on melkoinen: "Sähköisen kirkkaasti siitä mikä kirvelee. Raapii esiin sen, mitä kaikkea täällä tapahtuu."

22

Viimeinen, muita lyhyempi osasto on nimeltään Lounasluento. Oikein tai väärin, liitän sen lounasrunojen traditioon. Huomaan myös, että kykyni tai haluni muodostaa kokonaisnäkemys 361-sivuisesta runoteoksesta on puutteellinen. Sellainen edellyttäisi palaamista alkuun ja monenlaista edestakaisin selaamista, ja ämä taas olisi Neljännen seinän periaatteiden vastaista. Kohdataan runous ilman jälkiviisauden mahdollisuutta. Siksipä siteeraan loppuun kokonaisen kauniin runon kuvan muodossa:

21

Toiseksi viimeinen osasto on nimeltään Nuoret arkistot. Siinä on puhe muun muassa museoista ja rakkaudesta. Molemmat ovat jonkinlaisia tiloja:

    Ihmisiä siinä pyöri
    tilanne säilyi.

Toisen tekstiä lukiessa ei koskaan tiedä, tuleeko se ymmärretyksi ja jos tulee, millä tavalla. Ovatko esimerkiksi tekstissä mainitut sanat, asiat ja oliot "oikeasti" olemassa, siis myös tekstin "ulkopuolella"? Vai ovatko ne olemassa vasta "tekstissä"? Tällaisen ajatuksen synnyttää kohta, jossa pohditaan museoiden kokoamisperiaatteita:

    aidot teokset yhteisessä oleskelutilassa
    kopiot muissa huoneissa

Onko maailma sellaisenaan oma museonsa, vai pitäisikö siitä valmistaa erillinen kopio? Entä onko kirjasto tai kirjallisuus kokonainen vasta sitten, kun sen kokoelmat nimeävät joka ainoan hiekanjyvän? Täydellisessä ei ole mieltä ja siksi tyydymme aukkoisiin runoihin. Maailma on ehkä olemassa, mutta havainnoijan läsnäolo muuttaa kaiken:

    Erilaista katsoa sammalta.

    Se toljottaa

                takaisin muualta kuin kukka.

20

Ennen seuraavaan osastoon siirtymistä siteeraan vielä yhden ajatuksen edellisestä. Kiki Smithiin viitaten Savela kirjoittaa:

    Oli vaihe jolloin KS käytti vaimennettuja
    värejä.

    hän luonnehti: hautakiven sävyt.

    Kirkkaissa väreissä

                        liikaa itseilmaisua,

    henkilökohtaisuus! 

Ja seuraavalla sivulla vielä tämän:

    en minäkään pidä että
    esittävyyteeen takerrutaan

    tiedä hyvän tatuoinnin
    se katosi toiseksi

Se katosi toiseksi! (Ehkä "sillä" tarkoitetaan kolmannen rivin mahdollista typoa eli puuttuvaa n-kirjainta.)

19

Viides osasto on nimeltään laveasti Elämä ja siinä esiintyy jälleen runoilijoita ja taiteilijoita, joiden henkilöllisyydestä mainitaan vain nimien alkukirjaimet. Tunnistan heistä kaksi (Louise Bourgeois ja Kiki Smith), feministisiä teemoja käsitelleitä taiteilijoita molemmat. Se, miksi he esiintyvät puoliksi peiteltyinä Kasvussa, ei ole aivan yksioikoista:

    Muistissa ja omassa rakkaudessa ongelmaa.

    Kerron siksi tunnetuista ihmisistä
    kukkasista ja esineistä.

Kätkeminen ja näyttäminen yhtä aikaa tai vuorotellen on teokselle ja ylipäänsä hyvälle runoudelle tyypillistä. Jokainen runoilija tietää kokemuksesta, että ilmaisu tai esittäminen hyötyvät pois pyyhkimisestä, tai loputtomista muunnelmista ja variaatioista. Otetaan esimerkiksi reseptit, joilla ei ole tekijänoikeutta ja silti niitä kirjoitetaan joka päivä uusia, kuten Savelakin huomauttaa ja kirjoittaa vielä kokonaisen runon: 

    Reseptiikka on kirjallisuutta
    siinä missä kaikki.

    Uusia reseptejä kirjoitetaan
    heti uudestaan.

    Ne kirjoitetaan toisen päälle
    ja onkin vaikea sanoa

    kuka keksi.

Ja toisen, lyhyemmän:

    perunat tömisevät
    sanallisesti

18

Neljäs osasto on nimeltään Kaikukatu. Nimi viittaa Helsingin Söörnäisiin ja erityisesti kadun alkupäässä sijainneeseen Elannon pääkonttoriin. Rakennuksella ja sen naapurustolla on monia kytköksiä kulttuuriin. Pääkonttorin tiloissa järjestettiin joitakin vuosia sitten Runokuun tapahtumia, ja runotilaisuuksia nähdään tuon tuosta myös Siltasen ja Kuudennen linjan lavoilla. Korttelin vastakkaiselta puolelta löytyy myös Tekstin talo ja sen kirjakauppa Pp. Urbaanin keskittymän sijaan tässä osastossa näyttäisi alkuun olevan puhe perunoista, perennoista, vadelmista ja omenapuista, mutta ei aikaakaan kun päästään jälleen käsittelemään runoutta. Runoilijan ollessa lapsi hänen äitinsä kiinnitti huomiota Elannon osoitteessa piileksivään alkusointuun: Kaikukatu 2. Lapsi piti kuulemastaan ja toteaa nyt: 

Ilo alkusoinnuista yhdistää ihmisiä.

Se liittyy jotenkin
runouden syntyyn.

Kaikua käsittelevät pohdinnat jatkuvat. Kaiku on signaalin vastaanottamista, mutta se on myös viivästynyt kopio alkuperäisestä viestistä:

Kaiku siteeraa
lainaa edellistä aaltoa.

Havainto synnyttää kokonaisen runon:

Lepakko tekee pientä ääntä

ääni palaa eläimen luokse kaikuna.

Itse tekemänsä äänen kopion avulla

lepakko suunnistaa aivan pimeässä.

Oma lopputulemani osastosta on hiukan haettu, mutta minkäs teet, I can’t unsee it. Yllä olevan tekstin sisältämät erisnimet kuuluvat merkillisellä tavalla toisiinsa. Kaikukatu kuvaa yleissanana väylää, jota pitkin viestit ja niiden merkitykset kulkevat. Laajaan sanaperheeseen kuuluva Elanto viittaa työhön ja kaupankäyntiin, mutta osuusliikkeen logossa näkyvän eläväisen eli mehiläisen kautta myös elämää ylläpitäviin ja sitä jatkaviin voimiin. Siltanen on tietenkin kahta asiaa yhdistävä pieni silta, jolla on kaikkien muiden siltojen tapaan korva tai kaksi. Kuudes linja kaiuttaa nimessään viittä muuta olemassa olevaa katua olematta itse katu. Ja vihon viimein, nimenä Tekstin talo tapailee tietenkin alkusointua, jollaisen kirjakauppa Pp toteuttaa visuaalis-äänteellisen konkretiansa kautta täydellisesti. Ottakaamme ilo irti siitä!

17

Äkkiä tulee puhe pornosta tai oikeammin pornografiasta. Jälkimmäinen viittaa kirjaimellisesti "prostituoiduista kirjoittamiseen", ja tässä tapauksessa yhteys tanssiin ja balettiin syntyy samojen eleiden loputtomasta toistamisesta. Voisiko esimerkiksi baletin erityisyys ja lumo perustua siihen, että esityksessä kunkin liikkeen "originaali" ja "kopio" ovat ikään kuin koko ajan samanaikaisesti läsnä? Luovuus tarvitsee sääntöjä ja vapauksia. Oikeinkirjoituksen ja lauseopin normit yhtäältä rajoittavat, toisaalta mahdollistavat asioita. Itse tai toisen toimesta valitut pakotteet ja rajoitteet eivät nekään ainoastaan hillitse luovia akteja, vaan edistävät niitä. Ja kuten Savela muistuttaa, sama pätee tieteen ankaruuteen: kunhan "siteeraus- ja lähdeviitekäytännöt" ovat hallussa, niiden puitteissa on lupa väittää mitä tahansa. Viimein lainaan kokonaisen runon kolmannen osan lopusta:

    bat tem

    ent fra pp én tie dä en

                                                empää
                                                sulastajuustosta

    grandbattementjetépointén
    kokoajan

    ojen na jal
    kaa

PS. Baletista on kirjoittanut myös runoilija Raisa Jäntti teoksessaan Grand plié: askelmerkkejä (Puru-kollektiivi 2018).

16

Runoudessa harvoin on kyse siitä, mihin sanat ensisijaisesti viittaavat. Esimerkkinä vaikkapa seuraava virke: "Betty tuodaan opiskelemaan tanssia ja musiikkia laatikossa jossa lukee Betty." Oudoksi väitteen tekee se, ettei lukija tiedä varmasti, onko Betty tyttö, delfiini vai kenties molempia. Toisaalta, kuten kirjoittaja toteaa, Betty voisi olla myös romaanihenkilön tai anamaatiohahmon nimi. Niin tai näin, kokemus opettaa lukijaa sietämään tällaisia epävarmuuksia. Virheen tai useamman samanaikaisen toden mahdollisuus on aina olemassa. Kuten Savela jälleenkin painokkaastikin toteaa.

    Voisikin ollakin
    vain virhe.

15

Lukiessaan runoutta tulee lukeneeksi elämässä ja maailmassa ilmenevistä asioista, kuten tanssista ja perunoista, merenneidoista ja delfiineistä, mutta kyse ei ole vain yksittäisten faktojen karttumisesta, vaan niitä hallitsevista rakenteista, kuten koreografiasta tai kieliopista. Baletissa asentoja on viisi, mutta niillä voidaan rakentaa kokonainen kaanon ja ilmaista pahuutta tai muita valtavia konsepteja, joihin pelkkä nippelitieto ei pysty. Kirjoittamistakaan ei olisi pelkkänä merkityksenantona, ilman siihen liittyvää fyysistä elettä, jota myös kirjoittajan käsialaksi kutsutaan. Otetaan esimerkiksi morseaakkoset. Ne rakentuvat vain kahdesta merkistä (. ja -), mutta kuinka ollakaan sähköttämisen ammattilaisille kehittyy ajan mittaan persoonallinen, puhtaasti auditiivinen "käsiala", jonka muut kollegat tunnistavat. Tästä henkilökohtaisesta tyylistä tai käsialasta he käyttävät sanaa fist eli nyrkki. En tiedä, mutta morsettamaan opetetulla koneella, robotilla tai tekoälyllä tällaista henkilökohtaista nyrkkiä tai kirjoitustyyliä ei arvatenkaan ole. Viesti mennee perille, mutta tatsi puuttuu!

14

Jos perunalajikkeiden nimiä ei ole ennen lueteltu runoudessa, niin nyt on. Nimiä (joista tunnistan ainakin Annabellen, Rosamundan, Siiklin ja Timon) on yli kolmekymmentä, ja kursivoiduin suuraakkosin isolla pistekoolla ladottu luettelo ansaitsee totta kai kokonaisen oman sivun. Seuraavassa hetkessä kokeillaan jo "tamburiinia ja jazzkäsiä" ja jälleen tulee puhetta merenneidoista. Runoudessa mikään ei ole "totta" ja kaikki on "mahdollista". Kasvu runouden ja tanssin mukana edellyttää tällaista asennetta. Entä miten perunat liittyvät asiaan? No, siten että lajikkeiden nimet sopivat perunoiden lisäksi vauvoille (Giselle, Odette, Angelina) ja koirille (Demetrius, Don, Dream). Ja kuten runoudessa usein tapahtuu, äkkiä siirrytään puhumaan kielestä:

    Opin urheilua ja kielioppia.
    Opin juoksemaan pimeässä metsässä.

    Opin, että k[i]eliopin keskellä on yksi minä.

    Opittuani yritän väsyttää ja hämärtää minän

    kestävyysliikunnan ja mielikuvituksen avulla.

    Minun sijastani hän saattaakin olla
    paras ystäväni.

    Kaikilla meillä on tämä ystävä.

    Hän se juoksee
    pimeässä metsässä.

[Olisin voinut jättää kolmannella rivillä esiintyvän ilmeisen typon merkitsemättä, mutta kuka minä olen päättämään, ettemme tarvitse 'kieliopin' lisäksi myös 'kelioppia'.]

13

En tiedä tanssista saati baletista mitään, mutta ajatus siitä, että tanssija ajattelee aivojen sijaan pohkeillaan, kuulostaa kiintoisalta. Lihasmuistin varassa toimiminen ei ehkä ole samanlaista kuin aivoilla ajatteleminen, mutta liikkeiden toteuttamisen tai prosessoinnin kannalta luultavasti tehokkaampaa tai "järkevämpää". Lihasmuistissa on myös jotain saman kaltaista kuin sienirihmastojen toimintaperiaatteissa. Tanssin tai sienten tehtävät toteutuvat sulavammin, kun keskusjohto ei ole koko ajan päättämässä joka asiasta. Sama toteutuu parhaimmillaan runoudessa.

12

Pitkän, kuuman kesätauon aikana moni asia on päässyt unohtumaan, tai sitten runous on sellaista, että voidakseen ymmärtää sitä pitäisi tietää kaikennäköistä sveitsiläisistä perinneruoista (fondue) klassiseen balettiin (battement fondu). Otetaan rauhallisesti, ja yritetään perehtyä siihen, miten ilmaista kipua tai motorista holtittomuutta graafisin keinoin. Aseemista kirjoitusta harjoittaneena tiedän myös omasta kokemuksestani, että 

    kaikki kätesi harjoittama
                    samalla sen piirtämää!

Saman periaatteen mukaan aavistelen tietäväni, että runous ei ole vain suppea, yksitotinen toimiala vaan hyödyntää määrättömästi muiden keinoja ja tietoa. Kirjoitus on graafista ilmaisua eli sananmukaisesti uurteen tuottamista kirjoitusalustaa raapimalla. 

    Vahvistan kirjailima välillä
    korostaen omaa havaintoani

    kohti tunnettua totuutta.

11

Kesäkuun päätteeksi siteeraan kokonaisuudessaan toisen osaston toiseksi viimeisen sivun ilman tulkintayrityksiä:

    i Lintunen ilon ja katoamisen metaforana

    Lintuhan olisi
    ihan hyvä
                        muu sana kuvaamaan.

    lenteli ilon ja tuskan
    levottomuudella

    vallitsevan asiantilan yläpuolella

                       avoin e

                       (lausutaan) kuin lintu englanniksi

                        huulet pyöreämmin

   tai kuten saksan "ö")

    tyhjälle sivulle
    KUVA PUUTTUU

    (toinen sivu)
    BILD SAKNAS

Hienoa kamaa!

(seuraa kesäloma heinäkuun loppuun)

10

Kieli ja runous eivät tietenkään ole synonyymeja, mutta ehkä ne kuitenkin kuvaavat ennemmin itseään kuin todellisuutta. Tunteiden täsmällinen ilmaiseminen sanojen avulla on mahdottomuus ja tavoitteena hyödytön, jos iloinen ihminen "alkaa väistämättä itsekin epäillä ilonsa luonnetta". Seuraa mutkikas pohdinta:

    Yritys
    ymmärtää
    masentunutta ihmistä

    tarvitsee kuitenkin tuekseen
    kaikki metaforat.

    Onkin helpointa puhua tietystä asiasta
    höpöttämällä muusta.

    Ja kun puhutaan siitä
    mitä väistetään

    pimeyteen viitataan

    mustaan aurinkoon, luolaan
                    kuoppaan tai kuplaan.

Tyhjät, "puutteelliset" rivit tai katkokset väitelauseissa kuvaavat asiaansa lopulta "täydellistä" virkettä "paremmin". Sanat käyttäytyvät kuten "tietyt perhoset", jotka 

    alkoivat muistuttaa kuolleita lehtiä

    kadotakseen näkyviltä
    saalistavilta linnuilta.

Sanat toisin sanoen ovat milloin perhosia milloin kuolleita lehtiä sen mukaan kuin niiden on pärjättävä merkityksiä ja tulkintoja tuottavassa ja vaativassa maailmassa.

9

Seuraa fragmentteja sukuhistoriasta, ja laajojen kokonaisten narratiivien sijaan rakennetaan tilkkutöitä. Aikajänne voi näpertelystä huolimatta olla valtava:

    Eräänä päivänä

    isäni veti purjeveneen järvelle
    joka syntyi meteoriitin törmäyksestä.

Tämä on järjellinen virke, mutta mitä tapahtuu, kun yhtäkkiä kesken englanninkielisen sitaatin eteen tulee tämä:

    pilkku
    mereen

Tai seuraavalla sivulla tällaista:

    _ _ _

  Erilaista on eksyä veteen

  kuin puiden rajoissa.

Runous ei esitä maailmaa vaan tietoisuuden rakenteita. Kieli hankaa vastaan, koska se ei tiedä, asettuako todellisuuden vai sitä kokevan tajunnan puolelle. Se ei voi koskaan edustaa molempia. Aluksi kaikki on sekavaa, mutta ennen pitkää kielelle on syytä antaa periksi. Sen jälkeen asiat alkavat sujua, vaikkakin omalla omituisella tavallaan. 

8

Toisen osaston nimi on "En kaipaa merta yhtään". Heti alkuun puhutaan muun muassa seuraavan kaltaisista asioista:

    Jossain käyttäytymisen ulkopuolella
    kuuntelen sanojasi.

Ja heti seuraavalla sivulla:

    "Hän oli niin iloinen ja onnellinen. Hänellä oli se. Joie de jotain."
    Sanot näin. Silmäsi ovat äänekkäät.

Runous on tämmöistä. Se ilmaisee enemmän huojuessaan, olemalla epätarkasti tarkka. Ensimmäisen sitaatin ensimmäinen oudon oloinen rivi valmistaa lukijaa johonkin, mutta toinen täsmällinen rivi ole siitä millään tavoin ennustettavissa. Sanojen merkityksen sijaan tärkeää on niiden kuunteleminen. Yhdessä rivit muodostavat kirkkaan mysteerin. Toisen sitaatin ranskankielinen elämäniloon ja elämänhaluun viittaava fraasi sisältää tietysti sanan vivre, mutta sen näkyviin kirjoittaminen ei olisi välttämättä yhtään parempi kuin sana "jotain". Tämä haparointi vahvistaa jälkimmäisen rivin tehokkuutta. En myöskään usko, että sana "jotain" voisi olla fiktiota, keksittyä. Näin todella "tapahtui", ja arvatenkin sitaatti päätyi runoilijan muistikirjaan juuri tuossa muodossa. Molemmat sitaatit ovat esimerkkejä keinoista, joilla runoilija kutsuu lukijaa täydentämään tekstiä, luomaan sen mielessään.

7

Osaston loppu kuluu pääasiassa enkelin ja perhosen olemusta pohtiessa. Seuraa muun muassa tällainen näennäisen lattea havainto:

    Maailman taiteen historiassa,
    saduissa ja propagandassa

    enkeli on tosi
    tuttu hahmo.

Tuttuudestaan huolimatta tai ehkä jopa siitä johtuen enkeli jää selittämättömäksi. Enkelten olemassaoloa ei voi todistaa, mutta ei niitä voi oikein kieltääkään. (Itse olen elämäni varrella tavannut kaksi tai kolme enkeliä, ja kutsun näitä "olentoja" sillä nimellä, koska muutakaan selitystä tai kuvausta en heille keksi.) Etymologisesti enkeli tarkoittaa viestintuojaa tai kuten suomeksi sanotaan sanansaattajaa, välikappaletta ihmisen ja Jumalan välisessä viestinnässä. Lapsena päiväkerhossa runojen puhuja saattoi esittää Neitsyt Mariaa, koska heillä oli sama nimi ja koska esittämiseen ei tarvittu lukutaitoa. Juuri tässä piilee enkeleihin ja niiden esittämiseen liittyvä kriittinen kysymys. Enkelit ovat sanansaattajina semioottisia olentoja, milloin merkitsijän, milloin merkityn kaltaisia. Osaston viimeinen teksti kuvaa asetelman monimutkaisuutta, ja se on parempi esittää kuvana kuin tekstinä:

6

Huomaan puuttuvani taas (melkein) joka asiaan. Pidän kaikkea tärkeänä. Toisaalta sitähän life poem on, runollisen ajattelun ja kokemisen dokumentointia kaikkine sävyineen ja rekistereineen. Teoksen sijaan se painottaa tekemistä, johon myös kreikan sana poiesis viittaa. Onkohan tämä joku pohjoinen juttu? Norjalainen Jon Fosse kirjoittaa laajoja runollisia teoksia, kuten tekevät myös ruotsalaiset eli jo kertaalleen mainittu Jonas Jönsson ja näytelmäkirjailijana paremmin tunnettu Lars Norén sekä viime vuosina jo kymmenen laajaa runomuotoon kirjoitettua monisataasivuista "päiväkirjaa" julkaissut Ulf Lundell. Viime mainitun tekijän sarjan nimi on arkielämään viitaten Vardagar. Yritän toki pärjätä ilman sanaa autorunous, mutta joku juttu tässä on, tarve käsitellä koko elämää runoitse, runon keinoin. Tämä on käsillä olevan hetken näpräämistä ja lavastamista omin pikkukätösin, ja tulokset voivat olla yllättäviä: 

    hopealamee
    kirkas räkä

Tai:

    uusi maku:
    spirituaalinen kitsch

    

5

Runon puhuja (jonka oletan muitta mutkitta teoksen kirjoittajaksi) askartelee siis lasten kanssa joulukoristeita, esimerkiksi enkeleitä. Taitavasti ja tuskin huomaamattomasti käytännöstä siirrytään jälleen syvälliseen pohdintaan. "Enkelin paikka ei ole keittiö", Savela kirjoittaa.

    Enkeli on johtaja ja hänelle onkin paikka avattuna
    siinä viillossa

    ilmenee tummansinisten samettiverhojen
    väistäessä näyttämöä.

Ensinnäkin sanan "joka" puuttuminen kolmannen rivin alusta pakottaa lukemaan rivit useampaan kertaan. Toisaalta enkeli on siis muutakin kuin "joulukoriste", ja kysymys niistä ja niiden olemassaolosta kuitataan liikuttavan suoraan:

    Minulle enkeli on kuitenkin 
   perhonen siinä missä muutkin

    siivekäs toisten joukossa.

Lasten kanssa puuhastellessa ajatus harhautuu vaivatta poeettiseen, kuten vaikkapa Harry Salmenniemen runoista tiedämme. Tavassa, jolla lapset kohtaavat maailman, on jotain opettavaista. Mutta aikuinen ei voi olla ajattelematta myöskään laajempia yhteyksiä. Kirjoittaminen, tanssi, perhoset, enkelit. Tai romantiikka, tunteellisuus, luonnonhurmio, yliluonnollisuus, kuten Savela luettelee. Seuraa hämmentävä ja monitasoinen analyysi ja tunnustus:

    Riittävät vaatimukset:

    luku- ja laulutaito, evenkeliumien teksteissä pitäytyminen.

    Eivät riitä minulle

    Jeesus-boi.

Oh, boy. Tyylien skaala on huima.

4

DuPlessisista muistuttaa myös varovainen mutta merkitsevä typografinen vaihtelu. Kuten edellä on saatu nähdä, yhtäkkiä leipäteksti kasvaa kokoa tai tekstiä korostetaan toisin keinoin. Askartelun lomassa saatetaan esittää myös seuraavaa:

                tähtiä ja kukkia tippuu
                juhla(e)nk(e)lin päähän

                (e is silent)

Suomen murteista en tiedä, mutta silent e suomen kielessä kuulostaa ennenkuulumattomalta. Lausuipa "juhla(e)nk(e)lin" miten tahansa, siinä ei tunnu olevan mitään järkeä. Englannin kielessä hiljaisen e:n merkitsemisellä on useita tehtäviä, mutta yhdelläkään niistä ei ole käyttöä suomessa. Savelan ratkaisu nostaa sen sijaan esiin suomen kielelle tyypillisen äng-äänteen, joka esimerkkitapauksessa sijoittuu kuinka ollakaan kahden e:n väliin. Kirjoitamme "nk", mutta lausuessamme sen me sijoitamme sekaan vaivihkaa suomelle tyypillisen äng-äänteen: eng-keli. Minun tulkinnassani Savela nostaa tällä tavoin esiin asian, joka on yhteistä sekä äng-äänteelle (ŋ) että enkeleille: puhumme yhtä aikaa aistein havaittavista ja toismaailmallisista asioista. Kirjoituksen ja todellisuuden yhteys ei ole yksiselitteinen. Silent e tai ŋ-äänne selittävät puhutun kielen käytäntöjä, mutta ne eivät "tarkoita" mitään. Kuinka ollakaan, ŋ-äänteen pohdiskelu tuo mieleeni omituisen sanan Kristian Blombergin teoksesta "Kaikessa hiljaisuudessa": yhtäkkiä kesken kaiken sivulle ilmestyy sana "kangngastus". Olen pohdiskellut sanaa viisi vuotta sitten blogissani Runousvuosi.