perjantai 31. heinäkuuta 2009

Tytti Heikkinen: Täytetyn eläimen lämpö. poEsia 2008.

1
Päästäkseni alkuun hyppään sivulle 13. Heti näkee, että kirjassa on kyse mielikuvan ja toden, muistin ja havainnon, oikean ja sitä kuvaavan rekonstruktion jännitteistä ja sovittamattomuudesta. Eläin elää, ihminen täyttää. Lämpö on imaginaarista, se pitää kuvitella. Niin kuin kokoelman ensimmäisen osaston ensimmäinen proosalause sanoo: ”Leikkipuisto on aikuisen mielikuva lapsen hauskasta.”

Lapsen ”hauskaa” ovat pysyvät muistikuvat aikuisten ”murheista”. Niillä on nimi ja ne voidaan luetella: ”Ei lohdutusta äidin pipeihin, ei sarjakuvalaastareita, tulee K-vitamiinipiikki ja sen jälkeen muut piikit, antibiootit, särkylääkkeet, rauhoittavat lääkkeet ja unihäiriöt, avioero, erosuru, deprivaatio, jäätyneet sormet, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei sulata.” Toistan: ”jäätyneet sormet, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei sulata.” Mahdoton ja julma riiston ja menetyksen kuva, niin kuin ”täytetyn eläimen lämpö”. Varjo, jonka hauskaksi uskoteltu onnela heittää, koska se on totta.

Sana ”varjo” on tuossa tietystä syystä. Se on siinä viitan tavoin, koska oletuksen mukaan laulut on suruista tehty. Mutta kenen suruista silloin puhutaan, kirjoittajan vai ihmisen yleensä? Ei, ei. Jo sana ”kirjoittaja” on tässä ongelmallinen. Kenen nimiin pitäisi sijoittaa esimerkiksi seuraava vuodatus: ”Nykyään asun vuokralla. Painan 180 kiloa. Kuitenkin mielestäni kuluneen lippiksen alta tuikkivat yhä eläväiset silmät.” Niinpä niin, noinko helppoa se on? Ja kuitenkin katkelman voisi toistaa maailman ääriin, eikä se siitä miksikään kuluisi.

Mutta siis, kenen nimiin? Takakannesta viimeistään ”tiedämme”, että kirjan aineisto on koottu hakukoneella ja että näin saatua löytömateriaalia on ”työstetty”. Toisin sanoen lauseet tai niiden aihiot on kirjoittanut joku toinen kuin tekijä. Sehän kuulostaa jo melkein syytökseltä. Puolustuksen vasta-argumentti on kuitenkin jo aikaa sitten esitetty. Niin itsestään selvä kuin se onkin, toistamme sen tässä. Ajatus siitä, että kirjoittaminen on hallittua ja harkittua itseilmaisua ja runollinen fiilistely sen korkein muoto, on vailla perustetta. ”Painan 180 kiloa.” Lause toteaa kylmän, ehkä kipeänkin faktan, mutta itsessään siinä ei ole mitään runollista, eikä se varsinkaan ole kenenkään omaisuutta. Sen sijaan lauseen tuottama efekti, se millaisen vaikutuksen se ympäristöönsä sijoitettuna tuottaa, on jäljittelemätön ja tekijän ansiota, sanalla sanoen poeettinen teko (joka tässä tapauksessa vieläpä resonoi viiltävästi teoksen nimen kanssa).

Nimi kaikuu muuallakin osaston runoissa. Joku vierailee sairaalassa kuolevaa isäänsä tapaamassa ja kirjoittaa: ”Tajusin, että isä oli haihtumassa peruuttamattomasti. Edessäni makasi vain mielivaltainen kokoelma kylmeneviä vuodevaatteita, sitten tuli hiljaista kuin museokahvilassa.” Kirjoittaminen ei ole omasta päästä keksimistä, toisin kuin aineiston valikointi ja järjestäminen. Kirjoittaja jatkaa: ”Sosiaali-ihmiset kävivät katsomassa minua seuraavalla viikolla. He ihmettelivät, miten isä oli voinut kompastua saippuaan olohuoneessa.” Komiikka sivuutetaan kuitenkin välittömästi: ”Mistä minä tiedän? Enhän edes koskaan nähnyt häntä.”

Synkät tarinat yksinäisyydestä sen kuin jatkuvat. ”Lapsena oli pakko nukkua päiväunet. En ikinä nähnyt karusellia. Harrastelin maailmaa omissa oloissani, lastenrunot tai lorut eivät kiinnostaneet mua.” Jaa, miksikö eivät kiinnostaneet? ”Vanhempani joivat, tai isä oli se joka joi, äitini oli alkoholisti.” Kuten kokoelman motossa todetaan, eivät ainoastaan suuret kertomukset ole katoamassa. Niin on käymässä pienillekin. Tai olisi, ellei joku harrastelisi maailmaa omissa oloissaan ja pelastaisi niitä kirjallisuudeksi: ”Joskus mulle sanottiin, että muistutin koiraa.”

2
Kokoelman toinen osasto on nimeltään ”Pakahtunut ruhon osa”. Jollain selittämättömällä tavalla luen siitä sanat ”rakastunut” ja ”mies” (perusteluina se, että pakahtunut kuulostaa rakastuneelta ja ruho voi olla vain miehellä tai eläimellä, ei naisella).

Ja olen oikeassa. Avausrunosta havaitsee välittömästi, että tekstin hakuna on käytetty nimenomaan sanaparia ”rakastunut mies”. Tämän todistaa myös oma testihakuni. Testin perusteella saa niin ikään käsityksen Heikkisen tavasta työstää materiaaliaan. Tämä läpinäkyvyys ei kuitenkaan ole kovin kiinnostavaa. Hakukonerunouden merkitys tekniikkana latistuu, jos analyysissa tyydytään toteamaan, että tämän ja tuon tekstinpätkän tekijä käytti sellaisenaan ja tässä hän on yhdistänyt materiaalia kahdesta tai useammasta lähteestä. Tai että tässä ja tuossa hän on pannut omiaan. Sitä paitsi, miksi tämän toteamiseen tarvittaisiin esilukijaa, kun asian voi käydä tarkistamassa itse?

Mikä ei ilman muuta tarkoita, että runo olisi kovin merkittävä. Oikeastaan se vain toistaa ja toteuttaa ”rakastuneeseen mieheen” liitetyt ennakko-odotukset. Kun mies rakastaa, väkivalta ei ole kovin kaukana, ja peltiset peniksenjatkeet ovat mukana kuvassa, vaikkei sanaa edes mainittaisi. Naisen tarkkanäköisyydessä on kuitenkin jotain ihailtavaa, tai ainakin oletan naisen seuraavan rakastunutta miestä kuvailevan lauseen kirjoittajaksi: ”Ymmärrä häntä: jotkut neuronit hänen päässään muodostavat silittele-ketjun.” Johtopäätös ei välttämättä kestä tieteellistä tarkastelua, mutta sellainen vaatimus on toisaalta pointin vierestä. Ehkä virkkeen tarkoitus on jopa halu parodioida miehistä tarvetta löytää kaikelle luotettava, mekanistinen ja materialistinen selitys.

Melkein arvattava on myös lopputulos: ”Rakastunut mies on apina.” Se ei kuulosta uudelta ja ainutkertaiselta. Mutta joskus latteuskin on totta. Mies ei käsitä, miksi nainen kutsuu häntä apinaksi. Toisaalta, jollain kieroutuneella tavalla, mies hyväksyy asian ja on itse asiassa ylpeä eläimellisyydestään. Hän selittää itsekkyytensä ”luonnolla”. Toisaalta aina ei ole aivan selvää, kumpi puhuu, rakastunut mies itse vai rakastunutta miestä kuvaileva nainen. Liekö tuo aina selvää kirjoittajallekaan. Tällaiset väitelauseet perustuvat kuulopuheille ja omaksutuille näkemyksille. Rakastunut mies ei välttämättä ole apina, mutta ei hänestä muutakaan osata sanoa. Hän on apina, koska se kuulostaa todelta. Väitettä ei perustella, eikä sitä tarvitsekaan perustella; se on vain todiste omasta olemassaolostaan. Näin miehestä puhutaan.

Kepeässä vitsikkyydessä on ongelmansa. Huonoa makua suosivan flarfin ja googlerunon vaarana on, että tekijä ja lukija liittoutuvat nauramaan yhdessä lähdemateriaalin banaliteeteille. Se ei liene runon tai ainakaan hyvän runon tarkoitus. Heikkisen tapauksessa nauru ja huumori kumpuavat myötätunnosta. Kukaan ei naura sille, että joku painaa 180 kiloa. Sen sijaan se, mihin yhteyteen tuo tieto sijoittuu, synnyttää pysäyttävän, vaikkakin humoristisen kuvan. Tekijä kertoo, mitä ihmiset kertovat itsestään. Ja jos palaset ovatkin peräisin eri lähteistä, taiteellisen sommittelun tulosta, niin entäs sitten. Näinhän runoja tehdään. Hakukonerunouden tapauksessa lähteet ovat helpommin, joskaan eivät läpikotaisesti tarkistettavissa. Läpinäkyvyys edellyttää rohkeutta, mutta ei ole runon pointti. Tämän tankkaaminen on tärkeää, koska tekniikka luo uudenlaisen tilanteen, eikä siihen ole vakiintunutta lukutapaa.

Sitä paitsi hakujen toistaminen puurouttaa lukemisen eikä johda mihinkään. Tämä käy viimeistään ilmi seuraavassa runossa, joka alkaa erisnimellä Linocu. Jäljempänä nimi toistuu ”oikeassa” muodossa Lincou, mutta onko tämä tarpeellinen tieto? Tai millainen on alus nimeltään z/s Arthur Kennedy? Ei sellaiseen löydy vastausta.

3
Gertrude Stein voisi olla avuksi. Kirjassaan How to Write Stein kirjoittaa: ”A sentence is not emotional a paragraph is.” Ajatuksena siis se, että kirjoituksen tunnevaikutus syntyy kappaleen, ei lauseen tasolla. Kuten tunnettua, Ron Silliman käytti juuri tätä Steinin väittämää hahmotellessaan perusteita kirjoitustavalle, jota hän kutsui nimellä ”New Sentence”.

Vaikka Sillimanin ja kumppaneiden tapauksessa kyse oli uudenlaisen proosan (tai proosarunon) tuottamisesta, jossa säkeen sijaan perusyksikkönä toimii lause (tai virke), ajatusta voi mielestäni soveltaa myös googlerunon yhteydessä (olipa kyseessä säkeiksi jaettu tai proosamuotoinen runo). Hakukoneella tuotettua runoa ei toisin sanoen tule nähdä vain toinen toistaan ällistyttävämpien ”löytöjen” sarjana, jossa jokainen uusi lause lyö edellisen laudalta. Sen sijaan runon ”tunnevaikutus” syntyy siitä, mitä nämä löydöt tekevät toisilleen, millaisen kokonaisuuden ne muodostavat. Näin toimii tietysti mikä tahansa runo, koska tekstin erilaiset ja eritasoiset yksiköt ”seurustelevat” väistämättä keskenään. Mutta tässä asian korostaminen on huomattavan tärkeää. Hakukonerunous on ymmärretty väärin, jos se ajatellaan ikään kuin lukijan hurmaamisen keinoksi: ”Katsokaa, näin ihmeellisiä juttuja verkosta löytyy!” tai ”Kappas, kuinka poskettomia lauseita runoilijan haaviin onkaan tarttunut!”

Kuvion voi nähdä myös toisinpäin. Jos hakukonetta käyttävällä runoilijalla olisi jo etukäteen mielessään tietty ajatusrakennelma tai narratiivi, jonka hän haluaa lukijalleen välittää, mihin hän silloin hakutoimintoja tarvitsisi? Ajatus siitä, että runo tai muu teksti on aihettaan esittävä, on tiukassa. Toisin sanoen googlerunoilija ei maalaa tehdäkseen aiheensa näkyväksi – tuottaakseen kukasta kukan kuvan – vaan saadakseen selville, mitä maalaaminen itsessään saa aiheesta selville.

Tällainen hakukonerunouden puolustuspuhe on paljossa itsestään selvän toteamista. Mutta se on tarpeen, kun siirrytään tutkimaan Heikkisen muita ”löydöksiä”.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Harry Salmenniemi: Virrata että. Otava 2008.

1
Ensimmäinen asia on melkein liian ilmeinen, mutta koska se on joka tapauksessa käsiteltävä, miksei sitten heti. Kun Harry Salmenniemi on päässyt esikoiskokoelmansa viidennen runon loppuun, hän on käyttänyt enemmän puolipisteitä kuin moni kirjoittaja koko tuotannossaan (yhteensä kymmenen kappaletta, eivätkä ne siihen lopu). Tavallista on, että puolipisteet myös sijaitsevat oudoissa paikoissa, esimerkiksi kiinni sanan alussa tai päättämässä runoa pisteen paikalla. Toinen erikoisuus ovat aaltosulut, joita Salmenniemi viljelee tavanomaisten sulkumerkkien sijaan, joskaan ei tavanomaisesti. Yleensä aloitettu sulkulauseke myös päätetään, toisinaan se jätetään päättämättä. Jälkimmäisessä tapauksessa syntyy odotuksia, jotka eivät täyty. Ylenpalttinen ja poikkeava välimerkkien käyttö pistää silmään, saa tekstin näyttämään tavallisesta poikkeavalta, mutta on siinä muutakin. Normin mukaan välimerkit myötäilevät ajatusta ja rytmittävät tekstiä lukijan auttamiseksi. Nyt ne palvelevat toista tarkoitusta. Runokieli on jo lähtökohtaisesti erilaista; tässä sen erikoislaatua korostetaan merkityksen kannalta neutraalein mutta lukutapahtumaa ajatellen ”häiritsevin” välimerkein. Runokieli ”vaatii” lukijan ponnistelua – miksi kirjoittajan pitäisi tehdä se yhtään helpommaksi?

Korostaessaan välimerkkejä Salmenniemi vähentää tai muuttaa tekstin painoa ja siirtää lukijan huomiota toisaalle. Nyt ei olla lukemassa sisältöä, ajatusta. Ajatuksen seuraaminen ei tavanomaisessa mielessä onnistu, koska lauseen tielle on asetettu esteitä, jotka sekoittavat lukijan askelmerkit. Muitakin keinoja on käytetty. On runoja, joiden loppuun on sijoitettu jokin ”epärunollinen” lyhenne, kuten jne. tai tms. Mitä sellaisesta tulisi ajatella? Pitääkö lyhenteet lukea auki, erillisiksi sanoiksi (ja niin edelleen; tai muuta sellaista)? Ja jättäessään lopun avoimeksi, ikään kuin ilmaan roikkumaan, vihjaako kirjoittaja, että lukijan on tarkoitus osallistua tekstin täydentämiseen, että hän on peräti sen luoja?

Myöhemmin kokoelmassa esiintyy monia muitakin normipoikkeamia, kuten sanojen epätavallisia tavujakoja, nonsensea ja tahallista väärinkirjoitusta, typografisista vallattomuuksista puhumattakaan. Näillä muotoseikoilla vaikuttaisi kuitenkin olevan sisältöä tukeva tarkoitus. Runoilija on valinnut välineensä ja käyttää materiaaliaan tietynlaisen, tarkoin harkitun teoksen aikaan saamiseksi – niin kuin kuvataiteilija, joka käyttää tiettyä menetelmää (öljy kankaalle, akvatinta, sekatekniikka) teoksensa luomiseen.

Salmenniemen omaperäinen ja tavanomaisesta poikkeava tekniikka vaikeuttaa lukuprosessia, mutta on lopulta ylitettävissä. On vain luovuttava normaalista lukutavasta ja annettava mennä. Lukurytmi ja -tempo löytyvät kyllä, riippumatta siitä noudattavatko ne lopulta runoilijan antamia merkkejä vai eivät. (Tähän viittaisi myös runoilijan oma luenta. Otavan julkaisemalla kirjallisella cd-levyllä Salmenniemi rytmittää tekstiään niin kuin haluaa, paperille kirjoittamistaan välimerkeistä juurikaan piittaamatta.) Teoksen pinta – se millaiselta teksti päällepäin näyttää – on vain johdatusta syvemmälle. Kokonaiskuva avautuu kun siirrytään tarkastelemaan muita asioita.

2
Kokoelman ensimmäinen runo koostuu kahdesta, sivun keskipisteeseen sijoitetusta kirjainmerkistä, joista toinen on ”i” ja toinen sitä ikään kuin käänteisesti peilaava huutomerkki. Jos i:n lukee englannin sanaksi ”minä”, tämäkin voisi olla keskeislyyrisyyttä ja tekijäkeskeisyyttä ironisoiva kommentti tai vaakunalause, mutta ei ainakaan yksinomaan. Harry Salmenniemi ei nimittäin ole tällaisilla sukkeluuksilla leikittelevä ironikko. (Tai jos on, hän on sitä tuplasti kääntäessään merkin heti nurin niskoin.) Toinen tulkinta voisi viitata imaginaariseen eli mielikuvitukselliseen, ja kolmas latinan improbaturiin eli hylättyyn. Viime mainitun mainioutta puoltaisi sekin, että tosiasiassa sana kääntyy lauseeksi ”(hänet) hylätään”. Näin runon ”minä” onkin joku ”kolmas”, josta tekijä ja lukija yhdessä luopuvat. Mutta neljäskin, minimalismiin viittaava tulkinta on mahdollinen: tässä se nyt on, tekijän ensimmäinen runo kaikessa koruttomuudessaan.
 

Jo tällä perusteella on suuri houkutus kutsua teosta ja sen ilmaisua minimalistiseksi. Runo ei levity tarinaksi, eikä toisaalta operoi klassisella säetekniikalla tai muulla lyyrisellä välineistöllä. Se ei myöskään ole ekspressiivistä, ainakaan siinä mielessä kuin suureen tunnevaikutukseen pyrkivillä abstrakteilla maalareilla, vaikka poisto ja puute sen keinoja ovatkin. Maalareista tulevat pikemminkin mieleen pienten kankaitten vaimennetuilla äänillä operoivat Mondrian ja Klee kuin suurta elettä suosivat abstraktit ekspressionistit.
 

Minimalistista tulkintaa puoltaa myös Salmenniemen niukka sanavarasto ja sen loputon toisto ja variointi. Siihen oikeuttaisi jo teoksen nimi, joka sisältää lauseen tai lauseitten mahdollisuuden, mutta on riisuttu miltei äärimmäiseen minimiinsä – ja joka pakottaa lukijaa jälleen osallistumaan, täydentämään ja etsimään siihen sisältyviä mielteitä ja johdannaisia. Mikä virtaa, vesi vai mesi? Se mikä on niukkaa ja mautonta vai se mikä on runsasta ja sokerista? Ajan ja elämän ulottuvuudet ovat heti käsillä. Mutta että? Runoilija piirtää viivan, muttei täydennä sitä kokonaiseksi piirustukseksi, vaan haparoi ja vihjaa.
 

Analogioita musiikkiin syntyy herkästi. Runoilija itse mainitsee Stravinskin ja Prokofjevin (tosin antamalla heistä vain lyhennetyt muodot ”stra” ja ”prokof), mutta yhtä hyvin joukkoon voisi lisätä Satien ja minimalistit Reichin, Rileyn ja Glassin. Vaikutelma syntyy tekstien rakenteesta: ne eivät ole jonkin ulkopuolisen kohteen, tunnetilan tai ajatuksen myöhempää, jäljittelevää, rakennettua kuvausta, vaan pikemminkin itse ajatteluprosessin tai kontemplaation esitystä. Tai niin kuin jo mainitun Mondrianin tapauksessa: se mikä piirtyy ei ole yksilöllisen ja ainutkertaisen puun kuva, vaan puun idea.
 

Tekniikka muistuttaa improvisaatiota. Otetaan lähtökohdaksi jotain ja lähdetään kehittelemään sitä. Katsotaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on kirjoitetulle pääasiassa vierasta, ihme kyllä myös runoudessa. Kirjoituksen tehtävä on vakuuttaa, perustella, osoittaa. Kirjoitus tulee ikään kuin jälkeen. Sen sijaan Salmenniemi sijoittaa lukijan keskelle itse käsittelyprosessia ja ainakin näennäisesti ilman harkitun komposition suomaa turvaverkkoa. Antaa tekstin virrata, ilman että sen kulku olisi ennalta määrätty.

3
Ekfrasis, palimpsesti, fragmentti. Myös nämä käsitteet sopivat kuvaamaan Salmenniemen tekstiä. (Huomaan, että teoksesta on vaikeata puhua erillisinä ”teksteinä” tai ”runoina”, saati ”runokokoelmana”, mikä on nykyään tyypillistä yhä useammalle ”runokirjalle”.)

Teoksen voisi mieltää kirjoittajan yksityiseksi muistikirjaksi (ts. se on kirjoitettu korkeintaan ”itselle”, ajattelematta lainkaan mahdollista lukijaa.) Se ei kommunikoi. Kirjoittaja katselee tai ajattelee taideteoksia, tai ajattelee näkemäänsä mahdollisen taideteoksen aiheena, ja tekee muistiinpanoja näkemästään ja kokemastaan (ekfrasis). Toisaalta kyse voisi olla myös sanataideteoksen kuvailusta tai sen synnyttämien vaikutelmien luonnostelusta, päällekirjoituksesta (palimpsesti). Erilliset, toisiaan seuraavat tekstit ovat ikään kuin uusia, toisiaan täydentäviä tai paikkaavia yrityksiä kohdata havaintojen kirjaamisen ongelma. Ja koska muistiinpanoja ei ole ajateltu toisten luettavaksi, siis sujuvaa kirjallista esitystä ajatellen, jälki on yksityistä, melkein salakielistä, katkeilevaa, vailla pyrkimystä tiedon edelleen välittämiseen (fragmentti). ”Muistiinpanot” alkavat kesken lauseen tai harvoin edes muodostavat sellaisia. Ne ovat vaikutelmien, ajatushahmotelmien kirjauksia, paremminkin ”ranskalaisia viivoja” kuin viimeisteltyjä säkeitä tai lauseita. Tällainen lukutapa selittäisi myös tavallisesta poikkeavan välimerkkien ja lyhenteiden käytön. Ne ovat koodeja, joita vain kirjoittaja itse osaa tulkita, ja ne jäsentävät ja luokittelevat tekstiä ainoastaan kirjoittajan omiin tarpeisiin.

Tulkintaa tukee runsas puhe väreistä, valosta ja muista visuaalisista havainnoista. Mutta niissä ei ole niinkään kyse luonnonilmiöiden kuvailusta suoraan, vaan ikään kuin toissijaisesta lähteestä käsin. Mitä voimme sanoa luonnosta, ja ennen muuta, miksi sen kuvaamisen ongelmat ovat vähintään yhtä kiehtovia kuin aihe itse? Runoilija ikään kuin tarkastelee aihetta ja siitä tehtyä teosta rinnakkain ja pohtii niiden suhdetta. Mistä tämä kuvaamisen ja aivan erityisesti, mistä tämä kielellistämisen tarve? Mistä tämä kaikki vaiva siitä saatavaan hyötyyn nähden? Miksi ylipäätään kiinnitämme huomiota siihen, miten värit esiintyvät tai miten valo käyttäytyy, ei käytännöllisenä vaan puhtaasti esteettisenä ilmiönä tai havaintona? Kyse on miltei atavistisesta kokemuksesta. Mikä on tämä halu puhua asioista, joilla ei tuntuisi olevan eloonjäämisen kannalta hiukkaakaan hyötyä?

Huomattavaa kuitenkin on, ettei Salmenniemi työskentele käsitteiden tasolla. Hänen kiinnostuksensa on siinä, kuinka aistihavainnot ja niiden seuraamukset muutetaan kuvailevaksi kieleksi. Mitä tuuli ja vesi ja valo ”tarkoittavat” ja miksi niiden tekoset aiheuttavat meissä erilaisia tunteita? Ja vielä: mitä runoilija tosiasiassa tekee ja mihin hän pyrkii kirjoittaessaan niistä?

4
Vielä yksi yleinen huomio. Virrata että on sikälikin poikkeuksellinen teksti, ettei siinä käytetä (pientä poikkeusta lukuun ottamatta) lainkaan persoonapronomineja. Myös valtaosa verbeistä esiintyy joko passiivissa tai muuten ilman varsinaista kokevaa tai suorittavaa subjektia, ja teonsanojen yleisin aikamuoto on konditionaali. Teoksessa ei puhuta ihmisistä saati henkilöistä, ei ”minusta” eikä varsinkaan ”sinusta”. Myöskään ”muistiinpanojen” tekijä ei ole millään tavoin itse läsnä (vrt. keskeislyriikka). Teksti ei puhuttele ketään. Se ei kerro. Siinä ei käytetä symboleja eikä metaforia. Suoria kulttuurisia tai kirjallisia viittauksia on tuskin lainkaan, ja kahden jo mainitun säveltäjänimen lisäksi propreja on vain kaksi ja nekin paikannimiä (Toscana ja Napolinlahti). Kommunikaatiossaan teksti on siten lähes autistinen. Teos alkaa (tekijän) mykällä huudahduksella ja päättyy kahteen merkitsevään teonsanaan: ”osoittaa ja vaieta” (joita seuraa, kuinka ollakaan, kaksoispiste, ikään kuin loputtoman tauon eli hiljaisuuden merkiksi).

Persoonapronominien (tai aktiivisten subjektien) puuttuminen on huomattavaa ja korostaa avaustekstin merkitystä. Jos ”i:n” tulkitsee ”minäksi”, siinä onkin sitten kaikki, mitä tekijän tai ”minän” läsnäolosta annetaan. Sen jälkeen ”tekijä” tai ”puhuja” katoaa, koskaan palaamatta. (Ellei paluuksi lasketa teoksen kymmenettä runoa, jonka muodostaa jälleen sivun keskiöön ladottu tuntemattoman merkki eli x-kirjain, tai myöhemmin esiintyvää tekstiä, jonka rivit on ladottu x-kirjaimen muotoon.) Muihin, ”oikeisiin” ihmisiin viitataan ainoastaan kahdessa, yhdelle aukeamalle levittyvässä tekstissä teoksen keskivaiheilla – ja silloinkin epämääräisesti, kolmannessa persoonassa.

Ensimmäinen poikkeama on sikäli yllättävä ja erikoinen, että siteeraan virkkeen kokonaan, avainsanoja korostaen: ”Joka päivä joku kulkee saman reitin samaa kaupunkia kohti, leikkaa ilmaan punaista ja keltaista joka on hänen verensä ja virtsansa reitti kuvattuna mustaa yöllistä maalausta vasten.” Tässäkin subjekti on vain persoonaton ”joku”, ilman henkilökohtaisia attribuutteja. ”Hän” ei tee mitään; ”hän” on läsnä vain ”hänen verenään ja virtsanaan” ja silloinkin ainoastaan ”kuvattuna”.

Kyseisessä tekstissä ihmiset ovat näkymättömiä hahmoja joita kukaan ei muista: ”Heitä näkyy kun heitä näkyy niin monta kerrallaan ettei heitä voi olla” ja ”Yksittäinen ihminen on ikään kuin kadonnut tässä, hänen verensä ja virtsansa on samanväristä kuin toisten, siihen ei ole kirjoitettu hänen nimeään, se ei ole hänen näytteensä vaan yleinen näyte joka on yhtäkkiä otettu niin monelta”.

Teoksen ainut edes jossain määrin aktiivinen subjekti tai henkilö vilahtaa ohimennen aukeaman jälkimmäisessä tekstissä (ja silloinkin ensin jonkun toisen näkemänä hahmona): ”Lyhyt hetki jonka hän näkyy ikkunassa ja tietoisuudessa on aika, jonka hän likaa yhtä maisemaa ennen kuin alkaa liata toista”.

Siinä oikeastaan kaikki, mitä Salmenniemi kirjoittaa toisista ihmisistä. Toisaalta, mikä tai kuka on ”toinen ihminen”? Puhe verestä ja virtsasta tuo mieleen kuvataiteilija Andres Serranon, joka on käyttänyt ihmisruumiin nesteitä ja eritteitä teostensa aineksina (mm. Piss and Blood ja Piss Christ). Olipa viittaus harkittu tai ei, kuva on selvä. Vaikka dna tekee meistä yksilöllisiä, tuo yksilöllisyys on vain näennäistä. Ainakaan se ei tee meistä ihmisinä, kokevina ja aistivina olentoina erilaisia.

Keskiössä on kieli. Kieli, joka vajavaisuuksistaan ja jatkuvan väärinymmärryksen uhasta huolimatta on silta yksilöiden välillä. Fyysisyytemme on metabolismia ja suvunjatkamista, henkisyytemme ainakin jossain määrin poeettisten totuuksien loputonta vatvomista ja esiin kääntämistä. Yritys, erehdys, umpikuja. Ei kun uusi paperi.