perjantai 14. maaliskuuta 2008

Henriikka Tavi: Esim. Esa. Teos 2007.

1
Millainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja? Hullu se, joka yrittää vastata. Tai ryhtyy tekemään johtopäätöksiä pelkän tekstin perusteella. Houkutus on kuitenkin suuri. Tekee muistiinpanoja, muttei saa selvää omasta käsialastaan. Saa selvää käsialastaan, muttei muista mihin muistiinpano liittyy. Kuulee väärin. Ymmärtää väärin. Kuulee valikoidusti. Keskittyy moneen asiaan yhtä aikaa. Omaa vaikeuksia keskittyä ylipäänsä mihinkään. Oma pää toimii nopeammin kuin muiden. Oma pää työskentelee eri tavalla kuin muiden. Takertuu yksityiskohtiin, kun pitäisi keskittyä suuriin linjoihin. Ajattelee kokonaisuutta, kun pitäisi poimia detaljeja. Ajattelee, että kieli näyttää selvältä, yksiselitteiseltä ja loogiselta. Tietää kokemuksesta, ettei niin ole. Ja niin edelleen.

Henriikka Tavin esikoiskokoelman ensi riveiltä lähtien käy selväksi, että yritykset hallita kieltä osoittautuvat epätoivoiseksi pyrinnöksi. Kielellä on takataskussaan aina uusia yllätyksiä. Niihin on mahdoton varautua. Yksinkertaisimmankin viestin välittämiseen sisältyy odottamattomia, ylipääsemättömiä vaikeuksia. Kielen suhteen saa varautua mihin tahansa. Tavi aloittaa:

Meitä oli useimmiten liikaa
esimerkiksi jätetyt minuutit.

Seitsemän epärunollista sanaa, mitäänsanomaton verbi. Ketkä me? Miten niin useimmiten? Liikaa verrattuna mihin? Siis esim. minuutit? Vai minuutit, jotka oli jätetty esimerkin vuoksi? Kello toki voi jätättää, mutta miten minuutteja jätetään? Rivien välissä ei ole pilkkua, joten kuuluvatko ne edes samaan ajatukseen? Me? Siis minuutit? Ja niin edelleen.

Tarkoitus lienee tehdä heti selväksi, että sisälukutaidosta ei ole apua. On vain hyväksyttävä annettuna, että viisari leikkaa kakkuun, ei kakkua. Siis viisari, ei esim. Mari. On sopeuduttava ajatukseen, että jos joku on menossa takaisin, hän on peruuntumassa. Näin ei kirjoiteta, mutta näinhän ihmiset puhuvat, käyttävät kieltä luonnollisissa, arkipäiväisissä tilanteissa. Näissä tilanteissa pää korjaa erehdykset, ja ajatus tulee ymmärretyksi. Mutta runoilija ei editoi; hän käyttää kaiken sellaisenaan, omiin tarkoituksiinsa. Sellainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja.

2
Kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kummallisuuksia. Isoja ja pieniä alkukirjaimia esiintyy miten sattuu. Lauseet alkavat ja päättyvät, jatkuvat ja katkeilevat odottamattomasti. On jotain piirrettyä ja on jotain valokuvattua. Fontti vaihtuu. Tyhjiä sivuja ilmaantuu kuin tyhjästä. Ja sivujen alalaidassa juoksee omituinen rimpsu, muusta sisällöstä riippumaton ja kaikista sopivaisuussäännöistä piittaamaton tekstivirta, joka ottaa paikkansa sielläkin missä muuta teokseen kuuluvaa tekstiä ei ole häipyäkseen yllättäen näkymättömiin, kun sen odottaisi jatkuvan.

Kaikkein omituisin, tai vitsikkäin, on tietysti kirjan nimi. En äkkiä muista toista teosta, jonka nimessä esiintyisi lyhenne, ainakaan sellaista, jossa lyhenne olisi pitempi kuin koko muu osa nimestä yhteensä. Ajattelen sen liittyvän olennaisesti teoksen ilmaisulliseen luonteeseen. Näin kirjoitetaan, mutta näin myös puhutaan. Voin kuvitella tilanteen, jossa tekijä miettii teokselleen nimivaihtoehtoehtoja: ”Se voisi olla esim. ’Esa’.” Mutta ennen muuta ajattelen sen tarkoituksella mahdollisimman epälyyriseksi. Nyt ei hempeillä, nyt kirjoitetaan runoutta. Toisaalta sen voisi lukea humoristiseksi kommentiksi Arvo Salon 60-luvun alussa esittämään vaatimukseen: ”Enemmän propreja!” No, tässä niitä tulee, tavilaisella jengalla varustettuna.

Saattaa käydä, että viehättävästä, melkein fetisistisestä fyysisyydestään ja ylivoimaisen kätevästä selailtavuudestaan huolimatta painettu kirja osoittautuu suurimmaksi jarruksi runouden kehittymiselle. On todennäköistä, että tekstiksi ladottu, perinteisin graafisin keinoin ulospantu normirunous saa rinnalleen uusia runollisia muotoja. Ja jos julkaisemisen tavat muuttuvat, runollisen sisällön ja muodonkin voisi olettaa muuttuvan. Kukaties on jo olemassa runollisia teoksia, joita emme vielä tunnista runoudeksi. Esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen tuotanto tekee lineaarisen lukutavan miltei mahdottomaksi. Entä mihin kategoriaan Cia Rinteen tuotanto olisi asetettava? Se ei tule toimeen ilman silmää, mutta se tunkeutuu myös korvan intiimialueille. Runoilijan paletti monipuolistuu. Ehkä alamme rakentaa kaupunkeja runoudesta. Ehkä alamme viljellä sitä. Ehkä alamme kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaan aikaisemmin on osannut tehdä.

Esim.Esa on joka tapauksessa eräänlainen tietoinen statement. Se asettaa kyseenalaiseksi koko joukon käsityksiä siitä, mitä runoudelta sopii odottaa. Se tekee sen painotuotteen rajoissa, mutta venyttää sen mahdollisuuksia melkein äärimmäisyyksiin asti olematta kuitenkaan tippaakaan kyyninen tai poissulkeva. Siinä sen kiinnostusta herättävä outous ja luokseen kutsuva viehättävyys.

3
Jotkut Tavin tokaisut ovat klassikoita syntyessään. Monet niistä tullaan muistamaan vielä vuosikymmentenkin päästä, kuten ”laiturilta uppoavat harmit”, ”on partavettäsi jano” tai naurettavin kaikista eli ”lyhyt ajeli nätillä”. Sanat tekevät ihmeitään. ”Olen yrittänyt kukkia, mutta tilanne on ongelmallinen.”

Pitämällä kiinni syntaksista semantiikan voi antaa huojua sinne tänne. Mutta kyse ei ole pelkästä sananäppäryydestä, huolettomasta merkityksillä leikkimisestä. Näistäkin esimerkeistä kaksi ensimmäistä on humoristisuudestaan huolimatta hyvin vakavaa luettavaa. (Oli kerran ystävä, joka ”janosi” partavettäni niin, että hän myös joi sen. Kuulen vieläkin korvissani hänen kakomisensa.) Lukijan kokemus on aina varteenotettava mahdollisuus, ja tekstiin voi hiipiä merkityksiä, joista kirjoittaja ei ole tietoinen. Teksti on aina yksityistä. Kun lukee sanan ”laituri”, ajattelee tiettyä laituria (sitä joka on mökillä ja jonka päästä joku hyppäsi upottaakseen huolensa, tai sitä joka viilettää jäällä ja joka upottaa vastustajansa tekemillään maaleilla). Merkitys on aina yksityistä. Sen sijaan ”lyhyt ajeli nätillä” ei lakkaa kiehtomasta (vaikka sen muuttaakin mielessään ilmeiseen muotoon ”pieni on kaunista”, ”viisas ajaa Volvolla” tai muuta vastaavaa), koska se on itsessään täydellinen, kuin koru, konnotaatioistaan huolimatta mutta ennen kaikkea niistä riippumatta. Se vain on.

Neljäs esimerkki on oma lukunsa. Sanan ”kukkia” kaksoismerkitys vinksauttaa virkkeen ajatuksen, mutta vielä enemmän sen tekee sitä seuraava, loogisesti ”odottamaton” sivulause. Monimielistä tai sanoisinko moninkertaista huumoria ja kertoo paljon Tavin kielitajusta ja metodista. Kun mikään ei jää huomiotta, melkein mikä tahansa alkaa työntää merkitystä.

Viimeisenä mainitsen tokaisun, joka on tähdellinen näennäisestä naiiviudestaan huolimatta. ”Minulla on ääntä nenässä” alkaa jälleen vääntyä mielessä joksikin toiseksi, mutta samalla se on vitsikäs päännyökäytys Tristan Tzaralle, jonka mukaan ajatus syntyy suussa. Niin että sen sortin dadaisti.

4
Olisi kohtuutonta leimata Esim. Esan tekijä vain nokkelien tokaisujen tai (jos lainaamme Kristian Blombergin termiä) ”kieleenjuolahdusten” perusteella. Toisaalta minkäs sille mahtaa, jos yksittäinen, kaikista yhteyksistään irrotettu lausahdus pysäyttää ja saa mielemme ahkeroimaan:

”Olen liian typerä ulkomaailmaan.”

Tämä siis myönnytyksenä runoilijalta, joka melkein ohjelmallisesti välttää kaikkea vähänkin keskeislyyrisyyteen vivahtavaa. Eli mitä tarkoittaa ”liian typerä” (jonka jälleen haluaa lukea muotoon ”liian fiksu”)? Ja ennen muuta, missä ihmeessä on ”ulkomaailma” (vrt. ”ulkomaat” tai ”ulkoilma”)? Ja vielä: Mikä on se johtopäätös, joka tästä väitelauseesta tulisi tehdä? Vastausta ei ole, sillä runo harvoin on johtopäätösten tekoa, suoraa hyödyn tavoittelua. Mieli ei pysty siihen mihin kieli pystyy.

Jos virittyy Tavin aaltopituudelle, tällaiset kielen tarjoamat hedelmälliset väärinluennat odottavat löytäjäänsä kaikkialla. Tai niin ainakin luulisi. Ajan Pasilan läpi töistä kotiin, kun tienviereltä osuu silmiin rakennusyhtiön mainostaulu, jossa kerrotaan aivan tv-studion kylkeen rakennettavasta uudiskohteesta. Tulevan taloyhtiön nimi saa ajatukset liikkeelle: ”Juontajassa asuu tyytyväinen perhe” tai vähän pakotetummin ”Meissä kaikissa asuu pieni juontaja”. Otan nämä laimeat banaliteetit esille, koska Tavin neronleimausten rinnalle asetettuna ne kertovat, kuinka hienovaraisista valinnoista on kysymys. Vain paras kelpaa, ja parasta on vain sellainen, joka on käynyt täydellisesti runoilijan päänsisäisen myllyn lävitse ja irronnut omaksi, vastaansanomattomaksi todellisuudekseen. Miten olisi ”Juontajan saa kolmen prosentin Corolla”? Hyvä yritys, mutta ei helkkarissa.

Tämä nolo syrjähyppy on perusteltua sen seikan korostamiseksi, että kielen monimielisyyteen ja jatkuviin kommelluksiin perustuvat kiteytymät eivät ole näiden runojen perimmäisin tavoite. Ne johtuvat jostakin, ja ne johtavat johonkin muuhun, aina eteenpäin. Kieli ei seisahdu ihastelemaan omaa erinomaisuuttaan. Se ei tee sitä, koska sen luonne on liikkuva, ja mikä tärkeintä, se on koko ajan kosketuksissa kaikkeen ympärillä olevaan.

5
Ympäriltä löytyy kaikenlaista. Tavi kirjoittaa:

kun kumiseva iltapäivän aamu kummitteli turkoosin meren
sopusointuista harmaata.

En voi olla kuulematta siinä kaikuja klassisesta esimerkistä, jolla kuvataan syntaktisesti korrektia mutta semanttisesti järjetöntä lausetta: "Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivokkaasti." Tätä käsitystä vahvistaa pian kohta leukaileva huomautus: ”mikä onkin tärkeää taustatiedoksi”. Mutta Tavi ei olisi Tavi, jos asia olisi näin yksinkertainen. Näiden kahden katkelman välistä löytyy nimittäin jo edeltä tuttu kolmisanainen: ”Lyhyt ajeli nätillä.” Voi veikkoseni, se mikä näissä runoissa on lopulta tärkeää ”taustatietoa” ei ole yksiselitteinen asia. Anyway, she’s driving me nuts!

6
Tavin kiinnostus semanttisiin hurjasteluihin ja kielen siekailemattomiin toimintoihin ei tarkoita tunnetason kylmyyttä. Kirjoittajan suhde aineistoonsa ja sen kanssa pelehtimiseen on lämmin ja intiimi. Hän ei operoi perinteisillä lyyrisillä tai elegisillä motiiveilla, mutta hänellä on kyky tuottaa romanttisen hempeitä, kauneutta huokuvia kuvia täysin epäromanttisista aineksista. Muuan runo alkaa: ”Syksy nousee suomuisin ankanjaloin ankkurikuvioista ja verkoista.” Lauseen ylenpalttinen monisanaisuus, kuvien kerroksisuus ja ajatussisällön kompleksisuus petaa taidokkaasti tulevaa, joka on kaiken edeltävän antiteesi: ”Liikenne jatkaa matkaansa. Minä odotan sinua siellä.” Melkein täydellinen runo. Lukeva silmä liikkuu kuvan pinnalla kiinnekohtia etsien, lakkaamattoman kiinnostuksen vallassa, sen värejä, muotoja, yksityiskohtia ja pintoja ihastellen, pääsemättä kuitenkaan koskaan täyteen varmuuteen siitä, mikä hänen huomionsa on naulinnut. Ja vaikka runon ajatus tulee ”täyteen”, se tulee kuitenkin niin suurena yllätyksenä, että lukijan on pakko palata takaisin ja jatkaa etsimistä.

7
Suunnitelmat harvoin toteutuvat aiotun kaltaisina. Tämänkin blogin tarkoituksena oli, että kirjaisin siihen lukukokemukseni ikään kuin marginaaleihin tehtyinä huomautuksina sitä mukaa kuin lukeminen etenee, suurista linjoista välittämättä. Huomasin kuitenkin pian, ettei se ollut mahdollista. Katkelmalliset, lauseiden ja ajatusten koherenssista piittaamattomat muistiinpanot kirjoitetaan itseä, ei toista varten. Blogin kirjoittaja alkaa väistämättä ajatella potentiaalisia lukijoitaan ja teksti tapailla jonkinlaista, vähintään puolivillaista esseetyyliä.



Päätin kuitenkin jatkaa aloittamallani tiellä. Jos tulee esseetä, tulkoon. Mutta en aio myöskään välttää tyylillisiä retkahduksia tai sisällöllisiä sivupolkuja, jos sellaisia ilmaantuu. Pääasia, että heittäydyn lukemiseen ilman turvaverkkoja. Jos astun harhaan, en peittele virhettäni, vaan jatkan pontevasti eteenpäin. Ajattelen, että se on tämän kokeen poetiikka.



Tällaiset aikomuksiin ja niiden kariutumiseen liittyvät kysymykset eivät ole vieraita runonkaan kirjoittajalle. Riippuu paljon siitä, kummasta päästä runoilija lähtee liikkeelle. Onko hänellä ensin jokin idea tai ajatus, jolle hän lähtee etsimään sopivaa ilmaisua. Vai onko hänellä lähtökohtanaan jokin poeettinen muoto, jolle hän ryhtyy hakemaan sovellusta, täyttämään sitä sisällöllä.



Nämä metodit eivät tietenkään esiinny puhtaina, toisensa poissulkevina vaihtoehtoina, vaan ne limittyvät toisiinsa milloin peräkkäin, milloin samanaikaisesti. Ehkä tämä taiteelliseen prosessiin lähtökohtaisesti sisältyvä kaksoiskierre on myös sen liikkeellepaneva voima, turhautuminen siihen, ettei sisältö yksin tai muoto yksin koskaan riitä. Runo, taideteos, ei tyydy olemaan kuvaus siitä – se on sen toimialuetta. Eikä vain sitä; se on se.



Tavin kokoelma on täynnä esimerkkejä molemmista lähestymistavoista, molemmista metodeista, välimuotoja unohtamatta. Muodon ensisijaisuus korostuu esimerkiksi tekstissä, jossa lukijaa kehotetaan osallistumaan runon tekemiseen täyttämällä kirjoittajan siihen jättämät aukkopaikat. Runo ei ikään kuin valmistu ennen kuin lukija on siihen osallistunut. Tätä ei tule ymmärtää pelkäksi gimmickiksi tai väitteeksi siitä, että lukijan panos on runon ehdoton edellytys. Runo on valmis nimenomaan aukkoisena itsenään, ei vasta valmistumistaan odottavana teoksena.



Tavin tehtäväruno ei ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan sille löytyy myös edeltäjiä. Samaan kategoriaan kuuluvat esimerkiksi matriisirunot, joissa ”varsinainen” teksti on piilotettu muun, ”tarpeettoman” tekstin joukkoon. Lukijan on vain löydettävä se. Variantti tästä löytyy myös Tavilta. Kokoelman päättää neliön muotoon ladottu kirjainten muodostama matriisi, jossa poikkeuksellisesti ei ole ainuttakaan ”turhaa” kirjainta. Teksti ei kuitenkaan avaudu, muodosta järjellisiä sanoja ilman lukijan merkittävää ponnistusta. Vertailun vuoksi voisi mainita myös esikoiskokoelmani Uno Boy (1982), jonka runoista yksi oli kirjoitettu sanaristikon muotoon. Mutta nämä ovat vain ääritapauksia. Periaatteessa runollinen ilmaisu yleensä, fragmenteista puhumattakaan, johtaa lukijansa tekstin aukkopaikkojen täyttämiseen ja siinä potentiaalisena olevien merkitysten tuottamiseen. Tehtäväruno, sen ”ratkaiseminen”, ei kuitenkaan automaattisesti merkitse runon sisällön lisääntymistä. Se päinvastoin vähentää tai ainakin lukitsee sen tiettyihin rajoihin. Käsitteellisenä teoksena tehtäväruno on itse asiassa ”parempi” ratkaisematta kuin ratkaistuna.
8
Lisäyksenä edelliseen voisi vielä mainita akrostikonin, runotyypin jossa rivien alkukirjaimet muodostavat peräkkäin luettuna jonkin tunnistettavan sanan, usein erisnimen. Toisin sanoen runon rakenne ja osin sisältökin on ennalta määrätty ja tavallaan edellyttää lukijan osallistumista. Runo täydentyy, siihen tulee uusi sisällöllinen taso tämän rakenteellisen seikan havaitsemisen myötä. Esim. Esassa akrostikoneja ei esiinny, mutta muita hieman samantyyppisiä ratkaisuja kyllä, eli runoja jotka tavallaan edustavat välimuotoa muoto- ja sisältölähtöisen tekstin välillä.

Yksi kieltämättä vähän kaukaa haettu esimerkki on tapa, jolla teos on rakennettu. Heti kirjan alkuun on sijoitettu arabialaisin numeroin merkitty kymmenen runon sarja, ja vasta sen jälkeen tulee kokoelman ensimmäinen, roomalaisin numeroin merkitty varsinainen osasto ”Unissakävelyllä”. Tämän osaston runojen sekaan on kuitenkin siroteltu myös runot 11, 12, 13 ja 14, jotka mitä ilmeisimmin kuuluvat edelliseen kymmenikköön, eli jatkavat sitä. Tälle muotoseikalle ei näyttäisi olevan varsinaisia sisällöllisiä perusteita, eikä se välttämättä edes ilmene hätäiselle lukijalle, mutta kertoo jotain Tavin tavoitteista. Tekijän ja lukijan keskinäinen asema ei ole itsestään selvä, ja vaikka toisaalla tekijä näyttäisi antautuvan lukijan armoille, toisaalla hän kuitenkin pakottaa tämän luopumaan lineaarisen lukemisen välttämättömyydestä. Yhdensuuntaisen lukutavan rinnalle teokseen on näin laadittu myös toinen, sanotaanko edelliseen nähden ”ristikkäinen” juonne.

Monissa yksittäisissä runoissa muoto on tahallisen vääristelty. Runon perinteinen asettelu – se miltä runon ”tulisi” näyttää – tuntuisi Tavin makuun ikään kuin liian laimealta ja paradoksaalisesti teennäiseltä ratkaisulta. Niinpä joukossa on esimerkiksi faksimile seitsemäsluokkalaisen ”Henriikan” käsin kirjoittamasta kouluaineesta. (Kopion aitoudesta ei tosin ole takeita, mikä tuo tekstiin jälleen uuden, tekijän luotettavuutta kyseenalaistavan tason.) Eräässä runossa ”säkeistöt” on rajattu ohutlinjaisten laatikoiden sisään. Temppu alleviivaa sanottua, mutta samalla se myös työntää luotaan ja sulkee lukijan tekstin ulkopuolelle. Kolmannessa tapauksessa Tavi rikkoo tekstin jakamalla sen väkivaltaisesti riveihin oikeaoppisesta tavutuksesta (tai säetekniikasta) piittaamatta.

Näissä esimerkeissä – joissa poikkeava muotoratkaisu on tehty ikään kuin jälkituotantona, sisällön ”jälkeen” – korostuu muutama Tavin runokäsitykselle tyypillinen piirre. Niistä päällimmäisin on johdonmukainen ja periksi antamaton halu tehdä runoa norminvastaisesti, toisin. Runo ei halua olla hiekanjyvä toisten hiekanjyvien joukossa. Toinen korostaa tekijän roolia. Runo ei ole ainakaan ensisijaisesti tekijänsä sisäisten tuntojen ilmaisua, mutta se ei ole myöskään tekijästään irrallaan. Tekijä on vastuussa kaikista runon osa-alueista. Runo ei ole jonkin ennalta annetun ”runollisen” ilmaisun toteuttamista; se on, niin kuin termi poiesis sanoo, runon tekemistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Truismi tai ei, mutta ilman tekijää ei ole mitään.

9
Esim. Esassa on kolme toistuvaa kuvaa, teemaa tai tilannetta. Ensimmäinen niistä liittyy erilaisiin liikennevälineisiin tai liikkumisen tapoihin. Välineitä ovat ainakin juna, lentokone, helikopteri, liukuportaat ja kolmipyöräinen. Kuten edellä jo on käynyt ilmi, liikkeestä tai liikkumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta epätavanomaisesti, ellei jopa kieroutuneesti. ”Lyhyt ajeli nätillä”, takaisin mennessä ollaan ”peruuntumassa” ja ”Liikenne jatkaa matkaansa”. Tai: ”Kun K-juna tulee, se lentää.” Tai vielä oudommin: ”Minä menen Minne helikopterit menevät”. Ja kun ”Esa” esiintyy kokoelmassa ensimmäisen kerran, hänestä todetaan: ”Esa menee Ahvenanmaalle. /(…)/ Se menee kokonaan Ahvenanmaalle.” Ja vielä: ”Vaikutelma taivaaseen astumisesta (…) saavutettiin liukuportaiden avulla”. Myös kolme nimetyistä osastoista liittyy jollakin tavalla liikkumiseen: ”Unissakävelyllä”, ”Tietyömaa” ja ”Kävely hautausmaalla”. Entä kuuluuko kirjan kansiaihe teoksen sisältöön? Siinäkin nimittäin ollaan liikkeessä: valokuva nuorukaisesta hyppäämässä esteen ylitse.

Yksinkertainen tulkinta tietysti on, että Tavin käyttämät kuvat ovat metaforan metaforia. Liikkuminen on jonkin ”kantamista” toiseen paikkaan ja ilmenee paitsi fyysisenä siirtymisenä toiseen tilaan myös muuttumisena osin tai ”kokonaan”. Äärimmäisessä tapauksessa voidaan puhua jopa ”taivaaseen astumisesta”. Olennaista on, että nämä kaikki ovat nimenomaan metaforisia ilmauksia. Ne perustuvat kirjoittajan havaintoihin; ne ovat hänen kielellinen tulkintansa siitä mitä tapahtuu, kun joku tai jokin liikkuu. Siitä millaiseksi tämä joku muuttuu tai millaiseksi hänen pitäisi muuttua, ei tehdä tiliä. ”Kantaja” eli metafora tekee kyllä töitä runoilijalle, on tämän palkkaama, mutta tahdoton orja se ei ole. Runoilija on aina lopulta siihen nähden alisteinen, vietävissä.

Kielen ylivoimaisuus, hallitsemattomuus, tulee esiin muissa tilanteissa. On oikeastaan täysi ihme, että ihmiset ymmärtävät edes jossain määrin toisiaan. Tavin runot ovat täynnä kuvauksia tilanteista, joissa dialogisessa suhteessa olevat ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen väärin tulkituiksi. Syy on milloin lähettäjässä milloin vastaanottajassa, ja liekö tuo edes ihme kun siinä välissä oleva kielikin osoittautuu epäluotettavaksi ja omalla tahdolla varustetuksi. Yksinkertaisimmankin asian tai episodin kertaaminen tai referointi osoittautuu mahdottomaksi. Rekisterit sekoittuvat ja painotukset ymmärretään väärin, kuten kaikki rakastavaiset kokemuksesta tietävät. Tätä toivottomuutta kuvataan myös runoissa, joissa opettaja yrittää toisaalta saavuttaa puheyhteyden oppilaisiinsa, toisaalta takoa tietoa heidän koviin kalloihinsa.

Eli mitä jää jäljelle? Ei ihme, että monessa runossa runoilija siirtää vastuun pois itseltään. No, kun ette kuitenkaan usko, ymmärrä sanaani, niin tehkää itse paremmin!

10
Olen miettinyt pääni puhki teoksen nimeä, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tyydyttävään saati korkealentoiseen ratkaisuun. On siis pakko todeta ilmeinen, asia jota en ole nähnyt lausuttavan julki ainakaan niissä muutamissa arvioissa, joita olen kokoelmasta lukenut. Nimenhän tulisi kaiken järjen mukaan kuulua ”Esim. Erkki”. Vai tulisiko? Kertooko ”Esim. Esa” tekijän ehdottomasta halusta toimia odotuksen vastaisesti? Vai merkitseekö ilmeisestä luopuminen tässä tapauksessa juuri ”dada-runoilijaan” liitettyjen odotusten täyttämistä? Eikö ”Esim. Erkki” olisi kaikesta huolimatta vitsikkäämpi vaihtoehto? Vai olisiko sittenkin kyse tekijän kaksinkertaisesta oveluudesta? ”Sanokaa mitä sanotte, minä nimeän teokseni niin kuin haluan, teidän odotuksistanne piittaamatta.” Toisaalta vastaus voi olla hyvin yksinkertainen. Teoksesta löytyvät niin nimet Esko, Erno, Ernst ja totta kai myös Esa, muttei ainuttakaan Erkkiä. Miksi se siis esiintyisi teoksen nimessä? Duh? Duh!


keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi 2008.

1
Itselläni on aika ajoin häivähtävä mielihalu heittää kaikki nämä vaikeat, kompleksiset sanat ja niiden vielä vaikeammat, vielä kompleksisemmat yhdistelmät – ja ryhtyä jonkin sortin minimalistiksi. Asetella muotopuhtaita, itsessään ristiriidattomia esineitä jonkun neutraalin pinnan päälle ja katsoa, millaisen tilan ne ympäristössään ottavat ja millaisia suhteita ne siinä luovat. Toistaa ja varioida loputtomiin jotain hyvin yksinkertaista ja kaikesta psykologisoinnista karsittua teemaa – vaikkapa vain vettä, ilmaa tai valoa materiaalina hyväksi käyttäen. Perusjuttuja, siis. Arvelen, etten ole mielihalussani yksin; melkein runoilija kuin runoilija näyttäisi olevan kiinnostunut myös sellaisista taiteista, joissa muotojen maailma asettuu kirjalliseen ilmaisuun melkein väistämättä kuuluvan sisällöllisen painolastin, merkityksen, tarinan ja ajatuksen tuottamisen edelle. Saisipa antaa värin (tai oikeastaan maalin) ilmentää itseään! Saisipa veistää ilmaa leikkaavia pintoja! Saisipa ilmentää painoa tai liikettä! Saisipa antaa kahden soinnun törmätä toisiinsa! Noin vain, tyhjästä!

Samansuuntaisia haaveita tai mieltymyksiä olen ollut havaitsevinani myös Aki Salmelan tuotannossa, sekä omassa että siinä mitä hän on toisilta suomeksi kääntänyt. Hänelle ja hänen kaltaisilleen runous on ainesta, joka ilmentää paremminkin itseään kuin runoilijan siihen lataamaa viestiä. Samaan aikaan Salmelalla (ja hänen kaltaisillaan) on halu tehdä tiettäväksi tämä ero, ilmaista poetiikkansa, jos niin voidaan sanoa. Salmelan esikoiskokoelmassa Sanomattomia lehtiä (2004) tätä poetiikkaa kuvasi Lyn Hejinianilta lainattu motto: ”Language discovers what one might know.” Uudessa kokoelmassa saman paikan ottaa (myöhemmin hiukan varioitu) teesi:

Runoilija niin kuin filosofi
ei tutki todellisuutta vaan merkityksiä
joita todellisuus meissä muodostaa.

Ikään kuin poetiikkansa vahvistukseksi Salmela avaa kokoelmansa proosamuotoisella sarjalla, jolla on paljon puhuva nimi, ”Esineitä”. Yksi sarjan runoista on, kuinka ollakaan, nimeltään ”Kivi”. Runo pohtii kiven muotoa ja olemusta, sitä millaisena sen aistimme ja toisaalta sitä, mitä se itsessään on. ”Minun puolestani kivi saa olla kivi”, Salmela kirjoittaa, mutta tarjoaa myös toista mahdollisuutta: ”Tämä on kivi jos sinä tahdot niin.” Tässä on siirrytty taiteen ja siihen liitetyn tulkinnan alueelle. Mutta se, että lukija alkaa nähdä kivessä piileviä mahdollisuuksia ja käytäntöön siirrettäviä ominaisuuksia, ei vie kiveltä sen ominta olemusta. Vaikka esitämme kysymyksen miksi, kivi on ”yhä vain kivi” ja olisi väärin sanoa, että se ”jotain muuta kuin on”.

Tällainen filosofointi on päälle liimattua ja joidenkin mielestä varmaan turhaakin, mutta pidän sitä perusteltuna. Se on runoilijan puumerkki tässä ajassa ja tässä paikassa. Älkää tulko väittämään, etten varoittanut ajoissa! Ja ennen muuta ensimmäinen osasto toimii muistuttajana, kun siirrytään eteenpäin, ”varsinaisiin” runoihin. Älkää lukeko runojeni ”kiviin” yhtään sen enempää (tai vähempää) kuin siihen kiveen, joka on ”vain kivi”. Tai jos luette, omapahan on asianne, minä vain asettelen niitä tähän paperille tutkiakseni millaisia merkityksiä ne meissä muodostavat.


2
Salmela avaa kokoelmansa kieli poskessa, latteuksien latteudella. ”Esineiden” ensimmäinen runo ”Puu” alkaa: ”Päivät putoilevat elämän puusta kuin kuivat lehdet.” Eli ikivanha metafora yhdistettynä tylsääkin tylsempään vertaukseen. Näin Salmela ikään kuin haastaa duchampilaisen avantgarden perusoivalluksen: rivi, joka kenen tahansa aloittelevan kirjoittajan tekstissä joutuisi kouluttajan punakynän alle, alkaa hohtaa outoa, häkellyttävää valoa esiintyessään runoilijalla, joka on kääntänyt suomeksi 1900-luvun klassikkoja Steinista Ashberyyn. Se on kuin istuttaisi pisuaarin tai minkä tahansa muun arkisen artefaktin keskelle puhtoista taidegalleriaa, ylipäänsä toisenlaisin odotuksin ja konventioin ladattuun ympäristöön. Tässä täytyy olla kyse jostain muusta kuin siitä mitä lause itsessään sanoo. Lause kuulostaa ”runolliselta”, mutta näin esitettynä se vain vahvistaa käsitystä siitä, ettei mitään ”itsessään runollista” ole olemassakaan. Kaikki riippuu kehyksestä, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin matkaa vertausta kehiteltyään Salmela kysyykin, mitä tällaisista kuvista ja vertauksista tulisi ajatella, ja päättää sitten runonsa: ”Mitä tulisi ajatella näistä kysymyksistä, joita tuskin kuullaan lehtien havinalta?”

Koko ensimmäinen osasto on tämän teeman kehittelyä (jatkuakseen kyllä myöhemminkin, esimerkiksi kolmannessa osastossa nimeltään ”Toisia esineitä”). Tartun kuitenkin vielä hetkeksi edeltävän sitaatin viimeiseen sanapariin. Tulkitsen sen suorasukaisesti: ”lehtien havina” on sitä mitä me runoutena luemme, tätä sanojen, kuvien ja äänteiden leikkiä, joka kuitenkin peittää alleen runouden ”varsinaiset, suuret kysymykset”, ne mottorunossakin mainitut merkitykset, joita todellisuus (runoitse) meissä muodostaa. Tämä ajatus ei karkaa koskaan kovin kauas, ei edes silloin kuin Salmela ikään kuin leikkiäkseen matkii tahallisen poeettista ilmaisua (loputtomilla vertauksilla ja runokuvilla ladattuna, tietysti). Yksi avainsanoista on ”uskottelu”, joka verbimuodossa toistuu useamman kerran osaston viimeisessä runossa. Sen lisäksi, että runoilija viipaloi, määrittää ja rajaa todellisuutta runokuviinsa, hän ei voi olla kysymättä, kuka on se joka hyväksyy nämä kuvat annettuna tai ”kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja”.


3
Kakkososastossa moodi muuttuu. Osasto on nimeltään ”Liikkuva mieli”, ja samaa nimeä kantaa myös sen avausruno. Sen, niin kuin tietysti minkä tahansa runon, lukemiseen voi käyttää useampaa mittakaavaa. Kaukaa katsoen kyseessä on neljättä sivua pitkä, paririveiksi jaettu teksti, joka muotonsa puolesta luo tiettyjä (narratiivisia) odotuksia. Hiukan lähempää tarkastellen runosta erottuu kursiivilla painettuja rivejä, joista osa on vieraskielisiä. Välimerkkejä on harvassa; pisteitä ei esiinny ainuttakaan, sen sijaan yksi puolipiste. Kysymyslauseet päättyvät kysymysmerkkiin. Uuden lauseen alku on merkitty isolla alkukirjaimella, ja valtaosa runon riveistä onkin yhden lauseen mittaisia. Muutaman kerran virke kuitenkin jatkuu toiselle riville tai jopa seuraavaan paririviin.

Tähtäystä tiukennettaessa selviää muita asioita. Runo alkaa kursivoidulla motolla, joka on peräisin E. M. Cioranilta. Poikkeavalla tekstityypillä merkityistä seuraava on italiankielinen sitaatti Leopardilta (mikä saa epäilemään, että myös muut kursivoidut tekstinkohdat ovat sitaatteja tai ainakin sellaisiksi miellettäviä). Kursivoitua italiaa on myös huudahdus Luca fa presto! joka on italialaisesta barokkimaalarista Luca Giordanosta käytetty lempinimi ja jolla viitattiin hänen tapaansa työskennellä nopeasti. Samankaltainen on myös ranskankielinen, naurettaviin sankareihin viittaava huudahdus. Sen sijaan suomenkieliset kursivoidut rivit jäävät referenssiltään epäselviksi, mutta ne kuulostavat esteettis-filosofiselta pohdinnalta.

Edellä todettu on tietysti viivytystaktiikkaa. ”Liikkuva mieli” (ja nyt puhun myös osaston kahdesta muusta, säkeisiin jaetusta runosta) on näennäisen selkeästä ilmiasustaan huolimatta sekä sisällöltään että muodoltaan niin moniaineksinen ja fragmentaarinen, että sen lähempi tarkastelu johtaa helposti suurin hankaluuksiin. Toisaalta runon muotoa koskevalla, naurettavuuksiin asti yksityiskohtaisella kuvailulla on puolensa. Se on vähän niin kuin kirjoittaisi sateenvarjon tai ydinvoimalan käyttöoppaan. Rakenteen ymmärtäminen on funktion ymmärtämistä. Rakenne on sisältöä. Näin liikkuva mieli toimii, kun runoilija sen päästää irti.

Metodi poikkeaa edellisen osaston äärimmäisen keskitetystä ja keskittyneestä, yhden asian tai yhden teeman pohdiskelusta. Edellisen suunta on supistuva, jälkimmäisen laajentuva. Edellinen oli lähempänä teoriaa, jälkimmäinen käytäntöä. ”Liikkuvan mielen” runojen kuvailuun sopii englanninkielinen sanapari ”about” ja ”of” (joihin törmäsin äskettäin Ashberyn runoutta koskevassa artikkelissa ja joiden käyttökelpoisuudesta sain vahvistuksen myös Salmelalta). Kun Salmela kirjoittaa runoa, ne eivät kerro jostakin (they are not about something). Sen sijaan niistä voidaan sanoa, että ne on tehty jostakin (they are made of something). Määritelmä korostaa runojen materiaaliluonnetta. Salmela rakentaa runonsa erilaisista, hyvinkin heterogeenisista aineksista. Sen sijaan, että runot kuvaisivat oletettua, ulkopuolista kohdetta, ne kuvaavat paremminkin itseään, omaa kielellistä olemistaan ja toimintaansa. Runo itsessään on ”liikkuva mieli”, ei kuvaus siitä.


4
Tällainen runon muotoa, tekotapaa ja olemusta koskeva pohdiskelu kertoo tietysti yhtä paljon runon lukijasta ja hänen lukutavastaan kuin puheena olevasta runosta itsestään. Periaatteessa mitä tahansa runoa voi lukea sen omasta materiaalisuudesta käsin, pyrkimättä ensisijaisesti selvittämään, mitä se ajatuksen tasolla yrittää sanoa. Niin tai näin, onnistunut runo ei ole referoitavissa ”toisin sanoin”, se ei ole tehtävä johon on olemassa jokin kirjoittajan kätkemä yksi ja ainoa oikea ratkaisu. Runo on tekijänsä luomus: oma kielellinen entiteetti, sananmukaisesti itsenäinen teos, uusi ja ainutkertainen kappale todellisuutta – ei jonkun sitä edeltävän asian tai idean piraattikopio tai toiseen formaattiin siirretty, toista mediumia käyttävä analoginen valos alkuperäisestä.


5
Siispä kysymme, mistä on kyse, kun tässä ajassa elävä runoilija siteeraa kaksisataa vuotta sitten eläneen kollegansa runoa, jossa myyttiseen aikaan sijoittuva paimen kysyy: ”Kuu, mitä taivaalla teet? sano mitä, / kuu hiljainen ja tyyni?” Yksinkertainen vastaus kysymykseemme on, että Salmela vastaa siihen runollaan, epäsuorasti. Kuu itse ei tietenkään pysty vastaamaan sille esitettyyn kysymykseen. Ei edes Leopardin tarjoamalla vastauksella ole merkitystä. Huomionarvoista on ainoastaan se, että kysymys on ylipäänsä esitetty. Leopardia siteeratessaan Salmela liittää itsensä romantiikan ajan runoilijoihin, jotka ulos katsoessaan katsoivat sisimpäänsä ja alkoivat esittää yksilötason suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Kokemus välittyy Caspar David Friedrichin maalauksissa, joissa tuskin erottuva ihmishahmo hukkuu maiseman avaruuteen. Mikä neuvoksi? Yksi vastaus on Keatsin muotoilema ajatus ”negatiivisesta kyvystä”. Se tarkoitti kykyä sietää epävarmuutta, sen tunteen hyväksymistä, etteivät järki ja tosiasiat pysty antamaan vastauksia kaikkiin kysymyksiimme, esimerkiksi niihin tunteisiin joita ihminen kohtaa olemassaolonsa tarkoitusta kysellessään.

Salmelan runoissa suuret olemassaoloa koskevat kysymykset ovat näkyvissä, mutta hänen asenteensa niiden edessä on tyyni, tosiasiat hyväksyvä. Liikkuva mieli tekee mitä lystää ja harhailee maailmassa kaikenlaiseen törmäillen, mutta sen kantaja, minä, ei ahdistu tai lamaannu toimettomaksi, vaikka kuvat ja selitykset pakenevat häneltä kuin varjo. Tämän ”naurettavan sankarin” sydän on ”levollinen kuin kala taivaalla”. Tämä on tyypillistä. Todellisuus ei tyhjene siitä tehtyihin kuviin, mutta ne auttavat kommunikoimaan jotain sellaista, mille ei muuten löydy ilmaisua. Kauneudella on itseisarvoa. Runo päättyy: ”Tänne saakka kaikki hyvin”. (Mistä saammekin aiheen biografiseen syrjähyppyyn: Salmela täyttää ensi vuonna 33 ja on siten saavuttamassa ”elonsa keskitien”, kuten hän Dantea siteeratessaan tulee vihjaisseeksi.)


6
Kolmannessa osastossa palataan jälleen esineisiin. Osaston nimi on ”Toisia esineitä”, jolla ikään kuin vahvistetaan, että kyse on runoilijan luomuksista, esineistä joilla on tutut nimet mutta joilla on tosiasiallinen vastineensa ainoastaan runoilijan mielikuvituksessa. Siirrytään nimeämisen tasolta toiminnan ja tekemisen tasolle. Kivi ei ole enää pelkkä kivi, vaan kaikki se mitä siihen potentiaalisesti sisältyy. Esineen nimi, substantiivi, on myös verbi.

Runossa nimeltä ”Tuulen selaama kirja” ollaan jo täysin runoilijan armoilla. Hänen ei tarvitse kuin kehottaa lukijaansa katsomaan, ja katso, reaalimaailma muuttuu kuin taikaiskusta surrealistisiksi näyiksi. Muistutus tulee saman tien: ”Kaikki on kuvauksen takaista, vertauksen takaista ja toista.” Ja tottapa hyvinkin, samaa ”paljaaksi kaluttua kuvitelmaa” on myös lukija. Kehittelyä jatketaan seuraavissa runoissa, joista ensimmäisen nimi on ”Kuvaus siitä mitä ei ole” ja toisen ”Sateenkaari”. Jälkimmäinen toteaa, ettei sen päästä löydy mitään arvokasta, ja jos sieltä aarteita löytyykin, ”sinun on keksittävä ne itse”. Seuraavassa runossa nimeltä ”Silta” viitataan ohimennen Man Rayn teokseen ”Cadeau”, jossa silitysraudan pohjaan on kiinnitetty rivi nauloja. Teos itse on passiivinen, mutta mieli osaa täydentää sen, vaikka meillä ei olisikaan suoranaista kokemusta siitä, miltä nauloilla silittäminen tuntuu. Tässä on kuvan voima. Osaston viimeisessä runossa Salmela ojentaa lukijalleen ”Silmän lautasella”, analyysin tempusta ja siitä miten se tehdään: ”Avaan ja näytän, ettei sen sisällä ole muuta kuin tämä pimeän huoneen altis tyhjyys, joka on valmis täyttymään kuvilla ja kuvitelmilla.” Runoilijan valta on mahtava, mutta sitäkin mahtavampi on lukijan mielikuvitus, jonne edellisen valta ei yllä.


7
Osasto nimeltä ”Tiloja” koostuu yhdestä kolmen ”montaasin” sarjasta ja neljästä erillisestä proosarunosta. Esineiden sijaan niissä käsitellään erilaisia tiloja, jotka voivat olla fyysisiä mutta myös mentaalisia. Osasto on sikäli keskeinen, että se sisältää myös kokoelman nimirunon ”Tyhjyyden ympärillä”.

Mieleeni piirtyvä kuva ei ole suoraan peräisin Salmelan teksteistä, mutta kerron sen kuitenkin. Voisi kuvitella itsensä pimeään huoneeseen, johon joku tämän tästä sytyttää valot. Ollessasi pimeässä olet toisaalta yksin ajatustesi ja mielikuviesi kanssa, toisaalta (ja tämä kuva on Salmelalta) oman fyysisyytesi sisällä, tekemässä havaintoja siitä. Kun valot yhtäkkiä syttyvät, katse alkaa tehdä havaintoja ympäristöstään, ja havainnoija ikään kuin joutuu toisaalta aistiensa toisaalta ympäristönsä armoille. Välillä runoilija sammuttaa valot, ja kun huone on taas valaistu, tila on jälleen muuttunut ja kierros alkaa alusta. Tämä on kuva Salmelan metodista. Valot päälle, valot pois, valot päälle, valot pois. Hän leikkii lukijallaan. Teoksen nimi voisi olla ”Mind Games”.

Sen sijaan teoksen nimi on ”Tyhjyyden ympärillä”. Kirjaimellisesti ottaen se on totta kai aivan mahdoton ajatus. Järki ja kokemus yhdessä lukevat nimen muotoon ”Tyhjyyden ympäröimänä”, mutta Salmela tarkoittanee kuitenkin omaa ainutlaatuista kokemustaan: tunnetta, jossa runoilija työskentelee samanaikaisesti molemmissa ”tiloissa”, tyhjyyden sisässä ja sen ulkopuolella. ”Aistieni valppaus on tyhjyyden ympärillä”, Salmela kirjoittaa. Se on hieno kuva ja kiteytymänä sellainen, jonka romantiikan maisemamaalaritkin voisivat allekirjoittaa.

Tekee mieli siteerata osaston komea päätös: ”Silloin musiikki kaikuu tyhjässä salissa, ja saat viimein antautua olemaan yksinomaan itsesi, tämä epäesittävä olento ohivirtaavassa kaltaisuudessa.” Siinä onkin miettimistä.


8
Edellä hahmottelemani vertaus valoja sytyttelevästä ja sammuttelevasta runoilijasta saa variantin seuraavan osaston ensimmäisessä runossa (joka, niin kuin osaston muutkin runot, on enemmistöstä poiketen säkeisiin jaettua). Siinä tietoisuus on kuin kameran hidas salama, joka leikkaa pimeyttä. Sitä mikä pimeydestä näin paljastuu ei sanota. Se mitä sanotaan voidaan lukea ainakin kahdella tavalla. Nopeasti lukien tekstin voisi olettaa väittävän, että analogia pysähtyy tähän: että sen paremmin filmiä kuin kameran käyttäjää eli kuvaajaa ei ole. Sen sijaan runo päättyy, kuin leikaten:

Vaikka mitään filmiä ei ole
Ei mitään kuvaajaa filmille, jota ei ole

Jälkimmäinen rivi täsmentää monitahoisen ajatuksen, johon kaksi kertaa toistuva sana ”mitään” toimii avaimena. Toisin sanoen runoilija ei ole valokuvaaja, joka tallentaa kameransa avulla kuvan todellisuudesta, koska mitään sellaista filmiä ei ole, johon tuo todellisuus voisi sellaisenaan piirtyä (eli runo ei ole ikään kuin optiikan lakeja mekaanisesti toteuttava kuva todellisuudesta). Lauseiden hiukan huojuva fragmentaarisuus tarjoaa myös toisen, täsmentävän mahdollisuuden, jonka muotoilen tässä kysymykseksi: Koska todellisuutta tarkkailevalla tietoisuudella ei ole käytössään sitä kameran tavoin tallentavia välineitä, voiko runous lopulta kuvata muuta kuin itseään?


9
Osaston muut runot ovat jälleen enemmän leikkiä kuin mitään muuta. Runoista ensimmäinen voisi olla googletettu, mutta todennäköisesti sen moniääninen, pääasiassa vajaista lauseista koostuva materiaali on noudettu monin keinoin sieltä täältä – tai sitten lopputulos vain muistuttaa hakukoneavusteista runoa. Myös runon nimi ”Romanssi” on vähintään ironinen, sillä repliikkien sävy on kaukana kyyhkyläisten kuhertelusta. Runon ainoa muista poikkeava rivi on kursivoitu ja kuuluu näin: Vallasta tässä on kysymys. Runoilijan vallastapa hyvinkin.

Seuraavan, kaksiosaisen runon puolikkaat on määritelty ”rukouksiksi”. ”Perinteistä” niissä ovat myös sinne tänne sirotellut latinankieliset rivit, jotka kuitenkin on ylipyyhitty. Myös muutama yhdyssana on tahallisesti kirjoitettu erikseen. Kahden viimeisen runon säkeet puolestaan on katkottu osiin vinoviivoin, kuin muistuttamaan, ettei lopullista, tekijästä rippumatonta muotoa ole. Runoilija on luoja, joka tekee materiaalilleen mitä tahtoo. Ja mikä olikaan koko osaston nimi? ”Liikkuva kieli”, niinpä tietysti. Miksei yhtä hyvin ”ilkkuva”?


10
Seuraavaksi käsitellään ”Makuasioita”. Vitsikkään monimielisesti nimetyssä osastossa käydään läpi joukko tunteita tai tunnetiloja, kuten rakkaus, suru, muisto ja hiljaisuus, ja pohditaan millaisia ”makuja” ne suussamme synnyttävät. Tai toisinpäin, millaisia tunteita erilaiset aistimukset meissä aiheuttavat. Siitä, että juuri tämä aiheuttaisi juuri tuon, ei ole takeita, mutta runous ja runokuvat toimivat yhtä kaikki synestesian tavoin. Vastaavuudet ovat olemassa, mutta ne ovat hallitsemattomia ja yksilöllisiä. Joka tapauksessa Salmelan leikillä on jälleen totinen puolensa. Makuasioista ”kiistellessään” hän kirjoittaa ehkä kokoelmansa herkintä tekstiä. Olen ennenkin valinnut siteerattavaksi runojen tai kokonaisten osastojen loppuja, ja niin teen nytkin: ”Viimein, kun kaikki muu on hiljennyt, halkeillut kieli versoo uusia makuja.”

Toiseksi viimeinen osasto kantaa nimeä ”Deformisti”. Kyseessä on sarja aforismeja tai sellaisiksi naamioituja lausahduksia, joista moni perustuu sanaleikkiin tai muuten tahalliseen rujoksi tekemiseen. Lopussa palataan vielä teoksen nimeen: ”Oleminen tapahtuu tyhjyyden ympärillä.” Sitä seuraava saattaa olla koko teoksen avainlause: ”Ajatus pysähtyy kuvan viereen:” Monimielistä metaa kirjoittamisen ehdoista ja käytännöistä.

Viimeinen osasto on tervetullut anakronismi menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin harva se kokoelma päätettiin käännösnäytteisiin tekijän tärkeäksi kokemilta runoilijoilta. Salmela suomentaa kolme tekstiä proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. En sano runoista mitään, jotten ottaisi pois mitään Salmelan omilta teksteiltä. Sananen kuitenkin vielä teoksen nimestä. Tyhjyyden ympäriltä itsensä löytävä taiteilija tietää jotain sunyatan, buddhalaisuuden peruskäsitteisiin kuuluvan tyhjyyden kokemisesta. Runoilija jos kukaan joutuu tulemaan toimeen sen tosiasian kanssa, ettei ilmiöillä ole pysyvää identiteettiä. Hän välineensä tämän tutkimiseen on kieli, joka itsekin on luonteeltaan liikkuva.