maanantai 24. lokakuuta 2016

[10]

1926

Aika rientää. Rahakkaiden tai muuten vaan vaikutusvaltaisten joukko, johon kuuluvat muiden muassa elokuvadignitäärit Mary Pickford, Douglas Fairbanks ja Joseph Kennedy, nauttii laitonta kuohuvaa New Yorkin hotelli Astorissa. Kaikki kohisevat Eisensteinin uutuudesta. Panssarilaiva Potemkin nähdään seuraavana päivänä ensi kerran Amerikassa. Eisenstein kuulemma ihailee Amerikkaa, mutta valittaa rahattomuuttaan. Pitäisikö tähtiohjaaja kutsua vierailulle?

Kuinka ollakaan, paikalla ovat myös romaanissa ahkerasti esiintyneet monialaiset toimijat David Sarnoff, Bill Bullitt ja Edward Bernays (joka romaanissa kulkee nimellä Naybears), jotka kaikki olivat tavalla jos toisella mukana, kun maailmansodan jälkeistä uutta maailmaa alettiin rakentaa Venäjällä, Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Juuri nämä veijarit tekevät Leikolan romaanin.

lauantai 22. lokakuuta 2016

[9]

1924

Syyskuu Leningradissa kirvoittaa romaanin tähän asti hauskimman luvun. Vuosi alkaa synkästi: "Lenin oli kuollut." Murheet kuitenkin unohtuvat, sillä kesä on ihana ja ruoantäyteinen. Syksy tuo jälleen käänteen. Seuraa päiväkausia kestänyt rankkasade, jonka seurauksena Neva alkaa juosta vastavirtaan, ja ennen pitkää joki tulvii yli äyräidensä.

Pahimman tulvan aikaan romaani vie lukijansa Vasilinsaaren tiedemieskorttelissa sijaitsevaan Nevan rantakadun asuntoon, jota isännöi muuan professori ja tunnettu nobelisti Ivan Pavlov. Tuona iltana hänen vieraansa edustavat tieteen, taiteen ja vallankäytön eliittiä, heidän joukossaan Freudin kanssa kirjeenvaihtoa käyvä psykoanalyytikko Aleksandr Lurija, Lakkoa viimeistelevä, massojen taidetta kehittelevä elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein ja vallankumouksen johtoon asettuneen troikan edustaja Grigori Zinovjev.

Tyypillistä Leikolaa. Vladimir Iljitšin poismeno ohitetaan kolmella sanalla. Sen sijaan hän selostaa pitkään illallisvieraiden ryypiskelyä ja sisäpiirin juoruilua, samoin kuin tulvan vuoksi hengenvaaraan joutuneiden Pavlovin koirien pelastusoperaatiota.

Joen tulvimista tarkkaileva Eisenstein inspiroituu. "Hän oli päättänyt kokeilla mitä erilaisimpien kuvien leikkaamista peräkkäin, luoda uusia vaikutelmia. Mutta mitään tällaista montaasia, jonka Neva rakensi hänen silmiensä eteen, ei hänkään olisi kyennyt kuvittelemaan."

Aamuyöllä tulva saavuttaa huippunsa. "Silloin purjehtivat laivat kaduille ja toreille." Tähän luku päättyy. Kun käännämme sivua, on jo vuosi 1926.
 [8]

1922

Ihmiset tahoillaan havahtuvat uuteen aikaan ja sen mahdollisuuksiin.

"Kadut olivat pullahtaneet täyteen hurjastelijoita, jotka kaahasivat autoillaan muodinmukaisissa tyköistuvissa puvuissaan. Heidän naistensa jälkeen ilmaan jäi kalliiden hajuvesien tuoksu ja heidän elämänsä soi jatsin tahdissa silloin kun he eivät itse olleet uppoutuneet liikeasioiden hoitoon."

Näin siis Moskovassa, jonne kaikki tämä oli ilmestynyt "kuin maan alta, yhdessä yössä".

"Kansa halusi rauhaa ja leipää, molemmat sille oli luvattu ja molemmat se myös sai, ja lisäksi autot, hajuvedet ja hottihitit osana nykyaikaista maailmaa."

Entäs Amerikassa? Myös siellä ymmärretään, että sotaan houkuteltu ja sodasta palannut kansa tarvitsi "uusia viihteen ja sirkushuvin tuulia purjeisiinsa, sillä laittomasta salaviinasta ei yksin ollut huvittimeksi".

Viihtymisen ja rahanteon keinoksi keksitään elokuva. Elokuvan myötä miljoonat ja taas miljoonat voivat kokea lähituntumalta ja melkein ilmaiseksi sen mikä ennen oli vain harvojen tavoitettavissa. Elokuva oli nerokkaista nerokkain unelmatehdas, jonka tuotteiden ainutlaatuinen jakelu mahdollisti ennenkuulumattomat tuotot.

Jälleen viimeisen sanan saava Voland tosin näkee todellisuuksien lävitse. Unelmat paremmasta maailmasta eivät paljon lohduta, jos päällimmäisenä ajatuksissa on leipä, jota ei ole.

perjantai 21. lokakuuta 2016

[7]

II Sodan jälkeen

Toistasataa sivua takana yhteensä 939-sivuisesta romaanista. Konseptini noudattaa suoraviivaista lukutapaa, eli asiat käsitellään samassa järjestyksessä kuin ne romaanissa ilmenevät. Haaste on siinä, että astun pimeään ja tavallaan luovun jälkiviisauden mahdollisuudesta. Olen yhtä tyhmä tai yhtä viisas kuin romaanikin.

Toisaalta lukijan ja tekstin todellisuudet eivät koskaan lankea täysin yksiin. Molemmat tekevät oletuksia toisen tiedoista, kokemuksesta ja ymmärryksestä. Tämä on edellytys, jotta tarina ei jää käsittämättömäksi tai jämähdä paikoilleen.

Olen siis tietoisesti vältellyt kirjan selaamista etukäteen. Lukeminen ei silti tapahdu tyhjiössä. Olen lukenut etukäteen kirjailijan romaanistaan antaman haastattelun ja nähnyt siitä tehdyn arvion. Nämä ohjaavat väkisinkin lukemista. Jäljellä olevan sivumäärän perusteella voi esimerkiksi aavistella, että lähihistorian käsittelyssä päädytään liki omaa aikaamme. Saa nähdä.

1921

Idän ja lännen johtajia koetellaan. Lenin sairastelee ja tuleva presidentti Roosevelt halvaantuu polion uhrina. Luulisi, että sodan jälkeen rauha on helppoa, mutta riippuu keneltä kysytään. Miehet "palautettiin kotirintamalle, jossa he keekoilivat, kiukkuilivat, masentuivat, maalasivat taivaanrantoja ja saivat naiset huokailemaan. He luulivat että heille huokailtiin heidän rohkeutensa, komeutensa ja mitalien virkaa tekevien arpiensa tähden, mutta äidit, tyttäret ja vaimot huokailivat sitä kuinka paljon vaivaa miehistä on, sillä sotavuosina naiset olivat tottuneet ottamaan itse vastuun itsestään ja perheestään."

Sodasta palannut mies oli "lapsi joka söi kuin aikamies ja marisi kuin vanhus ja oli silti yhtä avuton kuin lapsi".

torstai 20. lokakuuta 2016

[6]

Miksi romaani? Sen avarissa puitteissa on mahdollista keskittyä siihen, minkä historiankirjat sivuuttavat triviaalina. Kun Versailles'n rauhansopimus on vihdoin valmis, se voidaan ohittaa milteipä ilmoitusluontoisena asiana. Sopimuksen pääkohdat voi tarkistaa Wikipediasta, kun taas romaania kiinnostaa se, mikä jää virallisen kuvan ulkopuolelle.

Me tiedämme, mitä Saksan "häpeärauhasta" ennen pitkää seurasi, mutta romaanin tulkinnassa kaksi tulosta asettuu ylitse muiden. Ensinnäkin "Amerikka tarvitsi uuden ulkoisen vihollisen lyödyn Saksan tilalle, eikä mikään ollut helpompaa kuin todistaa maailmanvallankumousta saarnaava, sotiva, rähinöitsevä, hankala, oikukas ja epäselvä Neuvosto-Venäjä sellaiseksi." Toinen merkittävä seuraus on liittovaltion poliisin eli FBI:n perustaminen. Tärkeintä oli, "ettei Petrograd ikinä toistuisi Amerikassa".

1920

Rauha ei ole kaikille sama. Yksi kärsijöistä on eurooppalainen "suurvalta" Puola, joka onnettomuudekseen sijaitsee suurempiensa välissä. Leikolalle tyypillinen kiteytys: "Kuinka Puolassa olisi voinut olla rauha, kun Saksassa putkahteli bolševikkien riemuksi milloin mistäkin pikkuista omatekoista neuvostotasavaltaa ilmoille, milloin Berliinissä, milloin Bremenissä, milloin Münchenissä."

Puolassa on syytä olla kaiken aikaa tarkkana. "Sillä Varsova oli aina ensimmäisenä, lähtipä länsi marssimaan itään tai itä länttä kohti."

Tilannetta hiukan helpottaa Leninin, Stalinin ja Trotskin eli "koko nuoren neuvostovaltion johdon riitely, päättämättömyys suunnasta, tavoitteista, tulevaisuudesta, elämästä".

1921

Amerikassa ongelmat ovat toisen sorttisia. Presidentti Wilsonin terveys reistailee, mutta myös isänmaa oireilee. "Kieltolaki ei tuonut tullessaan vain salakuljettajia ja salakapakat, vaan kaikenlaisen piilottelun, valetoiminimet ja kokonaisen salailun kulttuurin", romaani  tulkitsee Wilsonin mietteitä arvuutellen, ja lisää heti perään: "Amerikka keskittyi yhtenä miehenä salailuun. Loput peitettiin autojen, elokuvan, innon ja ilon tuottaman konehälyn äänipeiton alle."

Vallankumous Venäjällä etenee johtajiensa suunnitelmien mukaan, mutta nälkä vaan ei ota loppuakseen. Harmia aiheuttaa myös jääräpäinen viimeinen linnake, Kronstadt. Vaikka matruusien vaatimukset kuulostavat oikeilta, tämä ei ole se kohta, jossa Trotski aikoo antaa periksi.

Teurastuksen todistajaksi nostetaan jälleen kertoja Voland. Näkymä on täynnä "kuolleita, haavoittuneita ja siihen asti ehjiä ihmisvartaloita, lopulta enenevässä määrin irtojalkoja, sisäelimiä, auki revenneitä repsottavia torsoja, käsivarsia, kaikkia ihmisen tarveosia, sillä moukarointi jatkuu kerran alettuaan tauotta..."

Näin Trotski sinetöi ja sulkee "tapauksen nimeltä vallankumous ja sisällissota".

maanantai 17. lokakuuta 2016

[5]

1919

Rauhanteko osoittautuu vaivalloiseksi, kuten Pariisiin kokoontuneet rauhanvaltuuskunnat saavat todeta. Valtavan ja monimutkaisen sotakoneiston purkaminen ei käy voittajilta aina samanmielisesti eikä varsinkaan käden käänteessä.

Asioita mutkistaa suhde bolševismiin ja bolševikkeihin. Vaikka iso osa aseista on saatu vaiennetuksi, ne puhuvat edelleen Venäjällä.

Kysymys kuuluu, pitäisikö voimiaan mittelevät osapuolet kutsua Pariisiin kertomaan, mitä Venäjällä todella tapahtuu. Mainio ajatus, mutta se merkitsisi samalla Leninin hallituksen tunnustamista. Toisaalta eihän Saksakaan ole kutsuttujen joukossa...

Presidentti Wilson, joka ei peittele inhoaan tuota brutaalia aatetta kohtaan, muotoilee huolensa näin: "Minusta tärkeintä on nyt auttaa hädänalaista kansaa. Muuten emme voi katsoa itseämme peiliin ja sanoa pystyttävämme uutta maailmanjärjestystä, jos puoli maapalloa on edelleen palon kourissa ja riutuu nälässä."

Asiaa edistääkseen amerikkalaiset ottavat erilliskontaktin bolševikkien johtoon. Keskustelut Leninin ja vähän Stalininkin kanssa sujuvat lämpimissä tunnelmissa, mutta kuten käy ilmi, puheet kaunistelevat totuutta. Esimerkiksi syy siihen, että Venäjän kaupungeissa on niin hiljaista, on sanalla sanoen karu: "Hevoset on syöty ja autot ovat rikki."

Amerikkalaisten epäluuloa kuvastaa toveri Leninille esitetty kysymys sen jälkeen kun selvyys kaikkiin tärkeisiin asioihin on jo saatu: "Pitääkö paikkansa, kuten iso osa maailmasta arvelee, että teillä on naisetkin kansallistettu?"

Ei ihan köppäukkojen pukukoppipuhetta, mutta läheltä liippaa.

Kertoja kiteyttää kokonaisnäkemyksen: "Sodanjälkeisessä maailmassa kaikki kyti, irtosi, repesi ja räjähteli hallitsemattomassa järjestyksessä yhtä aikaa."

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

[4]

Sota on mieletön ponnistus. Vihanpitoa on jatkunut jo vuosikausia, mutta entinen loistoristeilijä kulkee taukoamatta Yhdysvaltain itärannikon ja Ranskan länsirannikon väliä. Toiseen suuntaan on mukana kymmenentuhatta tervettä ja sotaan valmista nuorta miestä, toiseen suuntaan saman verran raajattomia, kuumeisia, oksennustautisia ja niitä, joiden "kroppa oli ehjä, mutta päästä viirasi ja pahemman kerran".

Rintamaoloja kokemassa vierailee myös 31-vuotias apulaislaivastoministeri Franklin D. Roosevelt, joka ei tietenkään aavista, että häntä tullaan tarvitsemaan suuremmassa roolissa vielä tätäkin kaameammassa helvetissä.

Sitten yhtäkkiä sota on ohi, ja voittajat ryhtyvät rakentamaan rauhaa, jota myös uudeksi maailmanjärjestykseksi kutsutaan. Uusi presidentti Wilson tekee ensimmäisenä amerikkalaisena päämiehenä ensimmäisen vierailun Vanhalle mantereelle. Valtava rauhankoneisto on viritetty.



perjantai 14. lokakuuta 2016

[3]

1918

Vallankumous ja sota, milloin ne lopulta päättyvät vai päättyvätkö koskaan? Tai missä ehtyy itsekkyys ja oma hyvä ja mistä alkaa yhteinen etu? Vai onko koko touhu vain psykopaattien keskinäistä vainoharhaa ja nokittelua?

Woland, eräänlainen saatana itsekin, tarkkailee ja kertoo, kuinka mittaamaton Venäjänmaa yrittää tyhjästä opetella neuvostoiksi ja niiden liitoksi. Miten luulet itse selviäväsi jonglöörinpuuhasta, jos näpeissä polttaa yhtä aikaa Lenin, Stalin, Trotski ja muutama pienempi perkele?

Intressejä ja intohimoja kuohuvassa maailmassa riittää. Päällimmäiseksi ratkaistavia asioita ovat muun muassa leipä ja energia, satojen miljoonien ihmisten päivittäinen ja ympärivuotinen huolto. Jälkeenpäin on helppo sanoa, että tuolloin luotiin perustaa niille välienselvittelyille, joita siirtyminen jälkifossiiliseen aikaan tulee synnyttämään. Mutta sitä ennen oli kuitenkin huolehdittava, että myös Moskovalle piisasi öljyä vuosisadan orgioihin.

Niinpä niin, kumpi ajaa edelle, oma likainen turhamaisuus vai yleinen ideologia ja sen puhtaus? Jatkuva laajakulmasta yksityiskohtiin tarkentaminen ja taas takaisin on romaania elossa pitävää hengitystä.

torstai 13. lokakuuta 2016

[2]

1917

Iso harppaus eteenpäin. Kunnon veijariromaanin hengessä mikään ei ole mahdotonta ja melkein mikä tahansa on todennäköistä. Kuten esimerkiksi se, että New Yorkin maanalaisessa romaanihenkilön viereen penkille istahtaa mies, joka ilmoittaa nimekseen Leo Bronstein.

Kertomansa mukaan Trotski on Amerikassa luomassa uutta maailmaa, toisin sanoen vallankumousta. Kumouksen edesauttajana on romaanin nimeä kaiuttava lehti, Novyi Mir. Lehteä toimitetaan Villagessa, tarkemmin sanoen St Mark's Placen numerossa 77.

(Tämän meidän nykyisen maailmamme viehättävyyksiä on kaikenosaava verkko, jonka mukaan samassa talossa asui parinkymmenen vuoden ajan muuan toinen tunnettu "vierastyöläinen", brittirunoilija W.H. Auden. Tekniikka mahdollistaa myös "sähköisten liitteiden" tulon kritiikkeihin. Kas tässä: 77 St Mark's Place in Google Street View.)

Kuinka ollakaan, junamatkan aikana Trotski saa kuulla, että vallanvaihdos Pietarissa on saatettu liikkeelle. Kun Trotski ilmoittaa, että hänen on matkustettava Pietariin saman tien varmistamaan kumouksen lopputulos, hänen keskustelukumppaninsa lausuu kauaskantoisen ennustuksen: "Muista minun sanoneen, valta siirtyy kansalle sitten kun se saa kuulla asioista samaan aikaan, kun ne tapahtuvat. Ja me myymme heille vastaanottimet."

Romaanin maailmassa on mahdollista olla yhtä aikaa menneessä ja tulevassa.

Trotskin paluu Pietariin toteutuu, mutta vasta erinäisten vaiheiden jälkeen. Niihin kuuluu melkein hupaisa episodi amerikkalaisella internointileirillä. Tai vallankumouksellisia ja muita tilaisuuteensa tarttuneita Eurooppaan kuljettaneen aluksen dollariavusteinen navigointi Pohjois-Atlantin poikki keskellä saksalaisten käynnistämää rajoittamatonta sukellusvenesotaa. Veijareille sotakin on mahdollisuus, ei uhka.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

[1]

Markus Leikola: Uuden maailman katu. WSOY 2016.


Sisällys


Huomautus sisällysluettelon päätteeksi kertoo, että sähköiset liitteet tekevät tuloa romaaneihin: lisää tietoa käytetyistä lähteistä ja henkilöiden esikuvista osoitteessa facebook.com/uudenmaailmankatu.


Prologi


Saman tien käy ilmi, että romaanin akselinpäitä ovat ainakin Manhattan ja Moskova. Esisanan viime metreillä kertoja muistaa esitellä itsensä: Woland, professori ja maagi. Bulgakovilta lainattu hahmo on paljon kertova toimija. Liikumme realismien rajapinnoilla, niitä eri suuntiin puhkoen. Näin romaani petaa sopimuksensa lukijan kanssa.


I Sota


1912

Romaanin kuvaama "lyhyt vuosisata" alkaa huhtikuussa 1912, Titanicin kohtalokkaasta neitsytmatkasta. Sattumalla on kauaskantoisia seurauksia: "Maailma, kohtalo, Jumala, perkele, mikä liekään oli täydellisen epäreilu. Jos uppoamaton alus uppoaa, voi mitä vain muutakin tapahtua." Langattoman lennättimen keksijä Guglielmo Marconi aavistaa tilaisuutensa: "Hän oli saanut Nobelin palkinnon, hänen sähkötysimperiumillaan oli monopoli valtameriliikenteessä ja Titanicin uppoaminen tulisi moninkertaistamaan hänen liikevaihtonsa." Kertojakin ymmärtää, että jotakin oli alkamassa: "Kaikki huomasivat toistensa haavoittuvuuden, minkä jälkeen ei ollut ihmekään, että kaikki alkoi vaikuttaa kaikkeen." Ubiikki maailma alkaa muotoutua.

1914

Tapahtumien vyöry etenee harppauksin. Ei aikaakaan kun keisariserkukset Nicky ja Willy chattailevat keskenään lennättimen pienentämässä maailmassa, toinen Pietarista ja toinen Berliinistä käsin. Sotahan siitä seuraa ponnisteluista huolimatta.

Kertoja tiivistää seuraavien vuosien hirveydet muutamaan yksityiskohtaiseen kuvaan: 

"Lukematon niiden Reinin, Tonavan ja Veikselin varsien plataanien virrannut mahla, joka kerryttää kyyneleiksi kaikki kuularuiskujen tuiskeessa jaloistaan irtoavat ja liha-luu-täytteellä pystyyn jäävät nahkasaappaat, riekaleiden repsottaessa tuulessa joka ei lämmitä, ei viilennä eikä tuo jalkojen toisesta päästä pää pilvissä tiehensä karanneita ruumiita takaisin, ja kovin pian niitä onkin satoja yhdellä taistelukentällä, ne karkaavat kohti sitä paikkaa, johon pilvet kerääntyvät, ja näitä taistelukenttiä on satoja ja ruumiita tuhansia, saappaita jää anturoilla täytettyinä kentille ensin kymmeniä tuhansia, sitten satoja tuhansia ja miljoonia, eivätkä ne saappaat astu enää yhtään askelta, tallaa ruohoa, anna hiekan rahista jalkapohjan alla, lumen narskua tai katukivien kopista, sillä saappaat ovat saappaan työnsä tehneet loppuun asti, aivan niin kuin kuolleet ihmiset ovat loppu, ohi ja finito, kerralla vain hieman enemmän, koska serkkuherrat innostuivat viestittelemään, korpit tulevat ja syövät loputkin jalkalihasta nahkoineen karvoineen pois saappaista, sillä jalkoja eivät kuolleet enää tarvitse, heidän matkansa on tullut päähän."