7
Runouden tragedia on olla sidottuna sikarilaatikkoa pienempään mykkään tilaan, vaan kuinkas käy, kun laatikon kansi avataan ja lukeminen alkaa. Runon potentiaali pääsee irti.
Ja silti irti päästessäänkin runous kokemuksena on pääosin yksityistä. Edes julkisesti arvosteltuna runous harvoin saavuttaa laajoja ihmisjoukkoja, saati että siitä tulisi osa kansallista tai muuta laajempaa tietoisuutta.
Kyse ei ole spektaakkelin kaipuusta. Tai siitä, että runouden tulisi mielestäni liittyä niihin taloudellis-markkinahenkisiin koneistoihin, joilla esimerkiksi laajoille yleisöille tarkoitettuja ARS-näyttelyitä tai Musiikkitalon ohjelmistoja tuotetaan. En siis tarkoita, että runouden tulisi kadehtia plastisia, aineellisia, ajallisia ja tilallisia taidemuotoja sen vuoksi, että niissä piilee suurempia yleisöjä tai enemmän mainetta ja mammonaa.
Sen sijaan tahdon väittää, että runous henkisenä ja kokemuksellisena tilana on vähintään yhtä merkittävä kuin sen veljestaiteilla. Entäpä jos kokonainen kansakunta – tai ainakin satatuhatta sen valveutuneinta jäsentä – pääsisi yhteisöllisesti "kokemaan runoutta” jonkin massatapahtuman merkeissä, kävelemään sen sivuitse tai läpi, niin sanoakseni.
Noin vain ajatuskokeena voisi vaikkapa pohtia, millaisen tilallis-käsitteellisen installaation esimerkiksi Christian Boltanski saisi aikaan Itsestään muuttuvan (tai Texas, saksien) sisältämästä materiaalista johonkin Helsingin Taidehallin kokoiseen tilaan.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
6
”Ihmistä ei kehtaa katsoa yhtä tarkasti kuin hänestä otettua valokuvaa.” Kuulostaa todelta, paitsi ehkä silloin kun on juuri rakastunut. Myöskään äiti ei tahdo saada katsettaan irti vastasyntyneestä tai vähän vanhemmasta lapsestaan. Mutta tällöin kyse on muustakin kuin ihastuneesta tutkiskelusta. Rakastunut etsii toisesta myös vastarakkauden (tai rakkauden viilenemisen) merkkejä. Ja äiti opettaa lastaan kommunikoimaan, lukemaan toista ihmistä ja viestimään tälle omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Näissä erikoistapauksissa kasvojen ja ilmeiden jos kohta myös miellyttävien piirteiden tarkkailu on loputonta. Kyse ei ole pelkästään kehtaamisesta uskaltamisen, avoimesti ilmaistun kiinnostuksen merkityksessä. Toiset tarkoittavatkin kehtaamisella viitsimistä, tympääntymisen vastakohtaa.
Valokuva vetää puoleensa fetissin lailla, siinä on jotain julkeaa ja siihen on mahdollista liittää ajatuksia ja tuntemuksia, joita todellisuudessa ei kehtaa myöntää tai tuoda julki. Tämä on mahdollista etenkin silloin, jos ei henkilökohtaisesti tunne kuvan esittämää henkilöä. Toisinaan harjoitan yksityistä leikkiä. Ryhdyn selailemaan sivu sivulta jotain sattumalta käsiini osunutta aikakauslehteä, joka arvattavasti sisältää useita kymmeniä naisenkuvia. Tarkoitus on katsoa kuvia sillä silmällä ja valita joukosta yksi, joka viehättää minua seksuaalisesti. Sääntöjä on kaksi: taaksepäin ei saa palata ja kun valinta on tehty, sitä ei voi enää vaihtaa myöhemmin tulevaan. Pelin vitsi syntyy päätöksenteon ja luopumisen jännitteestä. Jos teen valintani nyt eli ”tyydyn” siihen mitä on, saatan menettää mahdollisuuteni johonkin ”parempaan”. Ja jos päätän jatkaa, entä jos ”parempaa” tai edes ”miellyttävää” ei enää loppusivuilta löydy? Täytyy tunnustaa, etten ole kertaakaan onnistunut valitsemaan ”parasta” – minun on joka kerta ollut pakko venyttää itse luomiani sääntöjä tai luopua niistä kokonaan.
Aikakauslehtien maailmassa illuusioiden luominen ja realismista poikkeaminen kuuluu sopimukseen. Kuvat ovat enemmän tai vähemmän manipuloituja, lavastettuja, keinotekoisia, hyväksyttyä fiktiota. Kuvitelma luodaan pukeutumisen, rekvisiitan, meikin ja toiseksi muuttamisen eli näyttelemisen avulla. Kuvat vihjaavat ja viittaavat itsensä ulkopuolelle. Niihin sisältyy lupaus jostain toisesta.
Onko tämä runouden aihe, kuuluuko se runouden aihepiiriin? Onko runo valokuva, jota kehtaa katsoa tarkemmin kuin todellisuutta? Ei ehkä sen ainoa tehtävä, mutta käytännössä kyllä. Katsokaa nyt tätäkin harhailua. Mikä se semmoinen runo on, joka tuottaa vain yhden ratkaisun, joka johtaa joka kerta samaan lukutulokseen. Kuten Blomberg toisaalla kirjoittaa, kursiivilla painottaen:
mitä näen juuri nyt?
Kuvan katsominen on toki muokatun, tulkitun toden katsomista, mutta onko ihmisen tarkkailukaan koskaan pelkän, paljaan ihmisen tutkiskelua? Me kampaamme, pukeudumme, ehostamme, pyrimme vaikuttamaan siihen, mitä toiset näkevät. Myöhemmin, paljon myöhemmin Blomberg ottaa itsekin asian puheeksi viittaamalla sanan ”kosmetiikka” etymologiaan. Maalamalla ja rajaamalla ehostaminen on ei ainoastaan ihmisen vaan tunnetun maailman eli kosmoksen koristelua, kauniimmaksi tekemistä, ehkä jopa luomista sinänsä. Hassua, mutta ajatuksen mukaista: englannin muihin kieliin levinnyt ehostamista tarkoittava sana ”make-up” sisältää kaikessa yksinkertaisuudessaan uudeksi luomisen ajatuksen. Kävisikö se jopa ”poiesiksen” käännöksestä?
Vielä muuan arkaileva harhapolku. Kirjoituksen alkujuuria pohdiskellessani olen ohjautunut ajattelemaan, että jo ennen ”miehistä” kirjanpidon tekniikkaa naiset ovat ”kirjoittaneet” viestejä kasvoilleen ja vaatteisiinsa make-upin, korujen ja kirjonnan muodossa. Jotkut näistä viesteistä ovat olleet kaikille tarkoitettuja, mutta ehkä niissä on myös naisten välistä salakirjoitusta. Naiset ovat kirjoneet hellien vaalimiinsa käsitöihin surunsa, kaipauksensa, toivonsa merkit, joita toiset ovat voineet lukea. Korut kertovat yhteisöstä ja asemasta siinä; romaninaisilla niissä on heidän eläkkeensä, ja siksi niihin kajoaminen on tabu. Toisaalta sukupuolittaminen voi olla virhe, ajatellaan vaikka nykyisinkin suosittuja tatuointeja, lävistyksiä, univormujen tunnuksia, heimopukeutumista, fanipaitoja. Sormus nimettömässä on viesti, mutta myös punaisiksi maalatut huulet. Kosmos valmiiksi kirjoitettu.
”Ihmistä ei kehtaa katsoa yhtä tarkasti kuin hänestä otettua valokuvaa.” Kuulostaa todelta, paitsi ehkä silloin kun on juuri rakastunut. Myöskään äiti ei tahdo saada katsettaan irti vastasyntyneestä tai vähän vanhemmasta lapsestaan. Mutta tällöin kyse on muustakin kuin ihastuneesta tutkiskelusta. Rakastunut etsii toisesta myös vastarakkauden (tai rakkauden viilenemisen) merkkejä. Ja äiti opettaa lastaan kommunikoimaan, lukemaan toista ihmistä ja viestimään tälle omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Näissä erikoistapauksissa kasvojen ja ilmeiden jos kohta myös miellyttävien piirteiden tarkkailu on loputonta. Kyse ei ole pelkästään kehtaamisesta uskaltamisen, avoimesti ilmaistun kiinnostuksen merkityksessä. Toiset tarkoittavatkin kehtaamisella viitsimistä, tympääntymisen vastakohtaa.
Valokuva vetää puoleensa fetissin lailla, siinä on jotain julkeaa ja siihen on mahdollista liittää ajatuksia ja tuntemuksia, joita todellisuudessa ei kehtaa myöntää tai tuoda julki. Tämä on mahdollista etenkin silloin, jos ei henkilökohtaisesti tunne kuvan esittämää henkilöä. Toisinaan harjoitan yksityistä leikkiä. Ryhdyn selailemaan sivu sivulta jotain sattumalta käsiini osunutta aikakauslehteä, joka arvattavasti sisältää useita kymmeniä naisenkuvia. Tarkoitus on katsoa kuvia sillä silmällä ja valita joukosta yksi, joka viehättää minua seksuaalisesti. Sääntöjä on kaksi: taaksepäin ei saa palata ja kun valinta on tehty, sitä ei voi enää vaihtaa myöhemmin tulevaan. Pelin vitsi syntyy päätöksenteon ja luopumisen jännitteestä. Jos teen valintani nyt eli ”tyydyn” siihen mitä on, saatan menettää mahdollisuuteni johonkin ”parempaan”. Ja jos päätän jatkaa, entä jos ”parempaa” tai edes ”miellyttävää” ei enää loppusivuilta löydy? Täytyy tunnustaa, etten ole kertaakaan onnistunut valitsemaan ”parasta” – minun on joka kerta ollut pakko venyttää itse luomiani sääntöjä tai luopua niistä kokonaan.
Aikakauslehtien maailmassa illuusioiden luominen ja realismista poikkeaminen kuuluu sopimukseen. Kuvat ovat enemmän tai vähemmän manipuloituja, lavastettuja, keinotekoisia, hyväksyttyä fiktiota. Kuvitelma luodaan pukeutumisen, rekvisiitan, meikin ja toiseksi muuttamisen eli näyttelemisen avulla. Kuvat vihjaavat ja viittaavat itsensä ulkopuolelle. Niihin sisältyy lupaus jostain toisesta.
Onko tämä runouden aihe, kuuluuko se runouden aihepiiriin? Onko runo valokuva, jota kehtaa katsoa tarkemmin kuin todellisuutta? Ei ehkä sen ainoa tehtävä, mutta käytännössä kyllä. Katsokaa nyt tätäkin harhailua. Mikä se semmoinen runo on, joka tuottaa vain yhden ratkaisun, joka johtaa joka kerta samaan lukutulokseen. Kuten Blomberg toisaalla kirjoittaa, kursiivilla painottaen:
mitä näen juuri nyt?
Kuvan katsominen on toki muokatun, tulkitun toden katsomista, mutta onko ihmisen tarkkailukaan koskaan pelkän, paljaan ihmisen tutkiskelua? Me kampaamme, pukeudumme, ehostamme, pyrimme vaikuttamaan siihen, mitä toiset näkevät. Myöhemmin, paljon myöhemmin Blomberg ottaa itsekin asian puheeksi viittaamalla sanan ”kosmetiikka” etymologiaan. Maalamalla ja rajaamalla ehostaminen on ei ainoastaan ihmisen vaan tunnetun maailman eli kosmoksen koristelua, kauniimmaksi tekemistä, ehkä jopa luomista sinänsä. Hassua, mutta ajatuksen mukaista: englannin muihin kieliin levinnyt ehostamista tarkoittava sana ”make-up” sisältää kaikessa yksinkertaisuudessaan uudeksi luomisen ajatuksen. Kävisikö se jopa ”poiesiksen” käännöksestä?
Vielä muuan arkaileva harhapolku. Kirjoituksen alkujuuria pohdiskellessani olen ohjautunut ajattelemaan, että jo ennen ”miehistä” kirjanpidon tekniikkaa naiset ovat ”kirjoittaneet” viestejä kasvoilleen ja vaatteisiinsa make-upin, korujen ja kirjonnan muodossa. Jotkut näistä viesteistä ovat olleet kaikille tarkoitettuja, mutta ehkä niissä on myös naisten välistä salakirjoitusta. Naiset ovat kirjoneet hellien vaalimiinsa käsitöihin surunsa, kaipauksensa, toivonsa merkit, joita toiset ovat voineet lukea. Korut kertovat yhteisöstä ja asemasta siinä; romaninaisilla niissä on heidän eläkkeensä, ja siksi niihin kajoaminen on tabu. Toisaalta sukupuolittaminen voi olla virhe, ajatellaan vaikka nykyisinkin suosittuja tatuointeja, lävistyksiä, univormujen tunnuksia, heimopukeutumista, fanipaitoja. Sormus nimettömässä on viesti, mutta myös punaisiksi maalatut huulet. Kosmos valmiiksi kirjoitettu.
perjantai 4. marraskuuta 2011
5
Kansiaihe mainitaan krediittisivulla, jossa kuvan lähde kerrotaan. Kuvaan tai tarkemmin sanoen valokuvaamisen tekniikkaan viitataan myös tekstissä: ”Jos kuvaa valottaisi tarpeeksi kauan, haihtuisivat ihmiset pois kaduilta.” Sana ”tarpeeksi” on kiinnostava: jos valottamista jatkaisi riittävän pitkään, ei ainoastaan ihmiset, vaan kaikki kuvan sisältämä informaatio katoaisi, kuva muuttuisi paradoksaalisesti ”tyhjäksi”. Pysäyttämisen, vangitsemisen hetki ratkaisee. Valokuvauksen tekniikkaan liittyvä sanasto on hämmentävää. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan ”kuvan valottamisesta”? Aiheen, filmin, valokuvapaperin? Miten ajatus liittyy runouteen, sanoilla, kirjoituksella valottamiseen?
”Historiallisia kerroksia ei voi synnyttää tyhjästä.” Väitelause toistaa kerroksisuuden ja tyhjyyden teemoja – eivätkä ne tähän lopu. Samaisella krediittisivulla ilmaistaan myös kannen tekotapa: sen toteuttamiseen on käytetty kohopainoa ja kolmen ihmisen luovaa panosta.
Lopputulokseen pääsemiseksi on tarvittu monta vaihetta, työn kerrosta. Arvelen, että Daguerren ottama kuva on reprodusoitu jostain jo kertaalleen painetusta lähteestä. Tämän lähteen toteuttamiseksi (esimerkiksi kirjaan painetuksi kuvaksi) Daguerren valottama ”alkuperäinen” kuva on jo käynyt läpi monta kopioimisen tai uudelleenkuvaamisen vaihetta. Nyt osa näistä vaiheista on toistettu painopinnan valmistamiseksi. Viimeisessä vaiheessa vanha Heidelberg on puristanut musteen kannen pahville rasteroinnin täsmällisesti merkitsemien ”kohoumien” mukaisesti. Tuloksena on illuusio pariisilaisesta katunäkymästä melkein kahdensadan vuoden takaa. Kuten todettu, historiallisia kerroksia ei voi synnyttää tyhjästä – mutta ei siihen paljon tarvita: vain tieto siitä, mihin kohtaan mustetta tulee ja mihin ei. Valolla kuvaaminen on valon rajaamista.
Aiheella leikkiäkseen tekijät ovat painattaneet kuvan myös kirjan takakanteen. Mutta täällä kuva on toteutettu moninkertaisesti kääntäen: kyseessä on ylösalaisin käännetty peilikuva alkuperäisestä ja kaiken lisäksi negatiivina, josta harmaan sävyt on kaiken lisäksi kokonaan häivytetty. Mustat, valottamattomat kohdat on painettu valkoisella – ja valotetut alueet on jätetty tyhjiksi.
Vielä sananen kannen viittauksista. Teoksen etu- ja takakansi ovat karkeaa, rusehtavaa pahvia, ja ne on liitetty toisiinsa selkämyksen yli liimatulla mustalla kangaskaistaleella. Askeettisen kaunis lopputulos muistuttaa ulkoasultaan Cia Rinteen julkaisemaa teosta Notes for Soloists (2009). Kaltaisuus on niin ilmeinen, että pidän sitä tarkoituksellisena. Näin teos liittyy, kun se liitetään, tiettyyn traditioon myös painoasunsa kautta, esineenä eli astiana.
Kansiaihe mainitaan krediittisivulla, jossa kuvan lähde kerrotaan. Kuvaan tai tarkemmin sanoen valokuvaamisen tekniikkaan viitataan myös tekstissä: ”Jos kuvaa valottaisi tarpeeksi kauan, haihtuisivat ihmiset pois kaduilta.” Sana ”tarpeeksi” on kiinnostava: jos valottamista jatkaisi riittävän pitkään, ei ainoastaan ihmiset, vaan kaikki kuvan sisältämä informaatio katoaisi, kuva muuttuisi paradoksaalisesti ”tyhjäksi”. Pysäyttämisen, vangitsemisen hetki ratkaisee. Valokuvauksen tekniikkaan liittyvä sanasto on hämmentävää. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, kun puhutaan ”kuvan valottamisesta”? Aiheen, filmin, valokuvapaperin? Miten ajatus liittyy runouteen, sanoilla, kirjoituksella valottamiseen?
”Historiallisia kerroksia ei voi synnyttää tyhjästä.” Väitelause toistaa kerroksisuuden ja tyhjyyden teemoja – eivätkä ne tähän lopu. Samaisella krediittisivulla ilmaistaan myös kannen tekotapa: sen toteuttamiseen on käytetty kohopainoa ja kolmen ihmisen luovaa panosta.
Lopputulokseen pääsemiseksi on tarvittu monta vaihetta, työn kerrosta. Arvelen, että Daguerren ottama kuva on reprodusoitu jostain jo kertaalleen painetusta lähteestä. Tämän lähteen toteuttamiseksi (esimerkiksi kirjaan painetuksi kuvaksi) Daguerren valottama ”alkuperäinen” kuva on jo käynyt läpi monta kopioimisen tai uudelleenkuvaamisen vaihetta. Nyt osa näistä vaiheista on toistettu painopinnan valmistamiseksi. Viimeisessä vaiheessa vanha Heidelberg on puristanut musteen kannen pahville rasteroinnin täsmällisesti merkitsemien ”kohoumien” mukaisesti. Tuloksena on illuusio pariisilaisesta katunäkymästä melkein kahdensadan vuoden takaa. Kuten todettu, historiallisia kerroksia ei voi synnyttää tyhjästä – mutta ei siihen paljon tarvita: vain tieto siitä, mihin kohtaan mustetta tulee ja mihin ei. Valolla kuvaaminen on valon rajaamista.
Aiheella leikkiäkseen tekijät ovat painattaneet kuvan myös kirjan takakanteen. Mutta täällä kuva on toteutettu moninkertaisesti kääntäen: kyseessä on ylösalaisin käännetty peilikuva alkuperäisestä ja kaiken lisäksi negatiivina, josta harmaan sävyt on kaiken lisäksi kokonaan häivytetty. Mustat, valottamattomat kohdat on painettu valkoisella – ja valotetut alueet on jätetty tyhjiksi.
Vielä sananen kannen viittauksista. Teoksen etu- ja takakansi ovat karkeaa, rusehtavaa pahvia, ja ne on liitetty toisiinsa selkämyksen yli liimatulla mustalla kangaskaistaleella. Askeettisen kaunis lopputulos muistuttaa ulkoasultaan Cia Rinteen julkaisemaa teosta Notes for Soloists (2009). Kaltaisuus on niin ilmeinen, että pidän sitä tarkoituksellisena. Näin teos liittyy, kun se liitetään, tiettyyn traditioon myös painoasunsa kautta, esineenä eli astiana.
4
Kirjan kanteen on painettu vanha valokuva. Kyseessä on Louis Daguerren 1838 ikuistama katunäkymä Pariisista, Boulevard du Templen varrelta. Samanniminen katu on edelleen olemassa, mutta Haussmannin 1860-luvulla suunnittelemien myllerrysten jäljiltä myös tämä valtaväylä on muuttunut kovasti. Ainakaan sitä ei tunnista samaksi Google Mapsin taltioimien nykyisten katunäkymien perusteella. Kuva sopii kirjan kanteen. Bulevardin varrella sijaitsi aikanaan lukuisia teattereita, ja myös Flaubert asui sen varrella 1856–1869. Nimensä katu on saanut sen läheisyydessä sijainneen Temppeliherrojen majapaikan mukaan. Lempinimikin tällä aikoinaan pariisilaisten suosimalla olohuoneella oli: Boulevard du Crime. Se ei kuitenkaan viitannut rikollisuuteen, vaan teattereissa mielellään seurattuihin rikosdraamoihin.
Daguerren valokuva on sikäli historiallinen, että sen sanotaan olevan ensimmäinen, johon on tallennettu ihmisen kuva. Henkilöitä kuvassa näkyy itse asiassa neljä: kenkiä kiillottava poika ja hänen asiakkaansa, sekä kaksi ilmeisesti kahvilan pöydässä istuvaa hahmoa. Muuten bulevardinäkymä on tyhjä. Syyksi arvellaan sitä, että Daguerren käyttämä kymmenen minuutin valotusaika on ikään kuin pyyhkinyt kuvasta kaikki liikkuvat kohteet. Näkyviin – tai sanotaanko ”jäljelle” – ovat jääneet vain mainitut neljä henkilöä, koska he ovat olleet kuvaa valotettaessa riittävän kauan jotakuinkin paikoillaan.
Mutta onko tallenne ”aito”, esittääkö se näkymänsä ”objetktiivisesti”, todellisuuden sellaisena kuin se kuvaushetkellä ”sattui ilmenemään”? Juu ja ei. Se mikä kuvassa näkyy, valon ja käytetyn tekniikan avulla taltioituna, on ”totta” siinä kuin missä tahansa muussa valokuvassa. Mutta on esitetty myös epäilyjä lavastuksesta: että Daguerre on istuttanut henkilönsä sopivasti kuvaansa. Mene ja tiedä. Mutta mielenkiintoista on, että ”kuvamanipulaation” mahdollisuus on nostettu esiin ”lähtöruudusta” asti.
Kiintoisa on myös alkuperäisen kuvan digitaalisesti ”paranneltu” värikopio vuodelta 2010. Siinä bulevardin väkeä erottuu enemmänkin – tai ainakin niin kopion tuottanut valokuvaaja haluaa uskotella. Niin tai näin, tietokone on luonut heidät ”tyhjästä”.
Kirjan kanteen on painettu vanha valokuva. Kyseessä on Louis Daguerren 1838 ikuistama katunäkymä Pariisista, Boulevard du Templen varrelta. Samanniminen katu on edelleen olemassa, mutta Haussmannin 1860-luvulla suunnittelemien myllerrysten jäljiltä myös tämä valtaväylä on muuttunut kovasti. Ainakaan sitä ei tunnista samaksi Google Mapsin taltioimien nykyisten katunäkymien perusteella. Kuva sopii kirjan kanteen. Bulevardin varrella sijaitsi aikanaan lukuisia teattereita, ja myös Flaubert asui sen varrella 1856–1869. Nimensä katu on saanut sen läheisyydessä sijainneen Temppeliherrojen majapaikan mukaan. Lempinimikin tällä aikoinaan pariisilaisten suosimalla olohuoneella oli: Boulevard du Crime. Se ei kuitenkaan viitannut rikollisuuteen, vaan teattereissa mielellään seurattuihin rikosdraamoihin.
Daguerren valokuva on sikäli historiallinen, että sen sanotaan olevan ensimmäinen, johon on tallennettu ihmisen kuva. Henkilöitä kuvassa näkyy itse asiassa neljä: kenkiä kiillottava poika ja hänen asiakkaansa, sekä kaksi ilmeisesti kahvilan pöydässä istuvaa hahmoa. Muuten bulevardinäkymä on tyhjä. Syyksi arvellaan sitä, että Daguerren käyttämä kymmenen minuutin valotusaika on ikään kuin pyyhkinyt kuvasta kaikki liikkuvat kohteet. Näkyviin – tai sanotaanko ”jäljelle” – ovat jääneet vain mainitut neljä henkilöä, koska he ovat olleet kuvaa valotettaessa riittävän kauan jotakuinkin paikoillaan.
Mutta onko tallenne ”aito”, esittääkö se näkymänsä ”objetktiivisesti”, todellisuuden sellaisena kuin se kuvaushetkellä ”sattui ilmenemään”? Juu ja ei. Se mikä kuvassa näkyy, valon ja käytetyn tekniikan avulla taltioituna, on ”totta” siinä kuin missä tahansa muussa valokuvassa. Mutta on esitetty myös epäilyjä lavastuksesta: että Daguerre on istuttanut henkilönsä sopivasti kuvaansa. Mene ja tiedä. Mutta mielenkiintoista on, että ”kuvamanipulaation” mahdollisuus on nostettu esiin ”lähtöruudusta” asti.
Kiintoisa on myös alkuperäisen kuvan digitaalisesti ”paranneltu” värikopio vuodelta 2010. Siinä bulevardin väkeä erottuu enemmänkin – tai ainakin niin kopion tuottanut valokuvaaja haluaa uskotella. Niin tai näin, tietokone on luonut heidät ”tyhjästä”.
torstai 3. marraskuuta 2011
3
Jo mainittujen, katsetta ja luentaa ohjaavien graafisten elementtejen lisäksi Blomberg tarjoaa muitakin tekstin pinnasta ulos suuntaavia ehdotelmia. Toisaalta voi kysyä noin yleisemminkin, voiko runouttakaan enää lukea ilman, että mieleen juolahtaa ajatus jonkin yksittäisen sanan ja termin tai kokonaisen rivin googlettamisesta?
Yksi tällaisista houkuttimista tulee vastaan melkein heti. Muuan rivi päättyy, marginaalin tullessa vastaan, fragmenttiin: – ”Nyk
Google lienee (vielä) voimaton näin lyhykäisen tekstinpätkän paikantamiseen, mutta ei tarvinne odottaa kauankaan, kun sähköiseen lukualustaan liitetty automaattinen tekstinsyöttö alkaa tarjota vaihtoehtoja lauseen täydentämiseksi. Jo nyt monet e-kirjat on varustettu sanakirjatoiminolla, jossa maalaamalla yksittäisen sanan saa näkyviin sen merkityksen. Lyhyt loikka vain, ja kohta samaan hintaan tulevat myös viitteet ja sitaatit, joissa sanaa (tai sanajonoa) on käytetty. Tällaiseen tekstien päällekkäisyyteen ja ristiinviittauksiin, lukemisen monikerroksisuuteen Blomberg viittaa jo seuraavalla sivulla. Sana ”pudotusikkuna” viittaa tietokoneympäristöön, mutta miksei myös paperilta lukemisen ”tekniikoihin”. Myös kaunokirjallisuuden lukeminen tekstistä toiseen hyppimistä, sen pinnalta poikkeamista.
Samassa luettelossa ”pudotusikkunan” kanssa esiintyy kreikasta perityvä sana ”ekolalia”. Sillä tarkoitetaan pakonomaista tarvetta toistaa toisen ihmisen tuottamia äänteitä tai sanoja. Vaikka kyse on vakavasta puheen tuottamiseen liittyvästä häiriöstä, toisen puheen (tai kirjoituksen) ”kaiuttaminen” on tietyssä mielessä myös runouden toimintatapoja, yksi sen mielihyvää tuottavista periaatteista. Eikä kyse ole ainoastaan esimerkiksi soinnuttelun tuottamasta mielihyvästä: kuten myöhemmin käy ilmi, sillä on myös merkitystä luova tarkoitus.
Näin Blomberg tulee jo teoksen ensi sivuilla hahmottaneeksi koko joukon strategioita, jotka suuntaavat lukemista pois siitä, mikä tekstissä on välittömästi näkyvissä.
Jo mainittujen, katsetta ja luentaa ohjaavien graafisten elementtejen lisäksi Blomberg tarjoaa muitakin tekstin pinnasta ulos suuntaavia ehdotelmia. Toisaalta voi kysyä noin yleisemminkin, voiko runouttakaan enää lukea ilman, että mieleen juolahtaa ajatus jonkin yksittäisen sanan ja termin tai kokonaisen rivin googlettamisesta?
Yksi tällaisista houkuttimista tulee vastaan melkein heti. Muuan rivi päättyy, marginaalin tullessa vastaan, fragmenttiin: – ”Nyk
Google lienee (vielä) voimaton näin lyhykäisen tekstinpätkän paikantamiseen, mutta ei tarvinne odottaa kauankaan, kun sähköiseen lukualustaan liitetty automaattinen tekstinsyöttö alkaa tarjota vaihtoehtoja lauseen täydentämiseksi. Jo nyt monet e-kirjat on varustettu sanakirjatoiminolla, jossa maalaamalla yksittäisen sanan saa näkyviin sen merkityksen. Lyhyt loikka vain, ja kohta samaan hintaan tulevat myös viitteet ja sitaatit, joissa sanaa (tai sanajonoa) on käytetty. Tällaiseen tekstien päällekkäisyyteen ja ristiinviittauksiin, lukemisen monikerroksisuuteen Blomberg viittaa jo seuraavalla sivulla. Sana ”pudotusikkuna” viittaa tietokoneympäristöön, mutta miksei myös paperilta lukemisen ”tekniikoihin”. Myös kaunokirjallisuuden lukeminen tekstistä toiseen hyppimistä, sen pinnalta poikkeamista.
Samassa luettelossa ”pudotusikkunan” kanssa esiintyy kreikasta perityvä sana ”ekolalia”. Sillä tarkoitetaan pakonomaista tarvetta toistaa toisen ihmisen tuottamia äänteitä tai sanoja. Vaikka kyse on vakavasta puheen tuottamiseen liittyvästä häiriöstä, toisen puheen (tai kirjoituksen) ”kaiuttaminen” on tietyssä mielessä myös runouden toimintatapoja, yksi sen mielihyvää tuottavista periaatteista. Eikä kyse ole ainoastaan esimerkiksi soinnuttelun tuottamasta mielihyvästä: kuten myöhemmin käy ilmi, sillä on myös merkitystä luova tarkoitus.
Näin Blomberg tulee jo teoksen ensi sivuilla hahmottaneeksi koko joukon strategioita, jotka suuntaavat lukemista pois siitä, mikä tekstissä on välittömästi näkyvissä.
2
Seuraa iso lause: ”Tietokone kykenee luomaan ääniä tyhjästä.” Väitteen todenperäisyys lienee toisarvoista; joka tapauksessa siinä on jo valmiiksi arkaaista, epäteknistä kaikua, joka sukupolven päästä kuulostaa vähintään hassulta. Samalla voidaan tokaista vastaan: Juu, kykenee ehkä, mutta haluaako se sitä; onko äänien luominen, tyhjästä tai ei, sen tarkoitus?
Teknisesti kovin valveutunutta ei ole seuraavakaan kokemukseen perustuva huomioni: Tietokoneen musiikkiohjelmilla leikkiessä todella tuntuu, että se luo ”ääniä tyhjästä”. Ensin nimittäin tiedosto on tyhjä, mutta jo hetken soittamisen jälkeen raidalle on ilmaantunut sisältöä. Se näkyy myös tiedoston koossa: siihen on kerääntynyt painoa. Mistä sisältö on tullut? Se ei ole kopioitunut mistään äänten massiivisesta varastosta, vaan kyseessä on ”pelkkä” koodi. Kone tuottaa ääntä ennalta kirjoitetun ohjelmanpätkän mukaisesti (”tyhjästä”). Näin aikaansaatu ”sisältö” on lähempänä ”prosessia” kuin ”tietoa”. Se mikä muistiin tallentuu, on jäljiteltyä, keinotekoista, ei jo jossain valmiiksi olevaa, sieltä kopioitua.
Asetelma on totta kai eri, jos raidalle tallentuva ääni tulee analogisena, mikrofonin kautta. Mutta tällöinkään ääni ei tallennu tietokoneen muistiin sellaisenaan (eli värähtelynä), vaan jälleen koodattuna. Ainakin digitaalisessa ympäristössä olemme siis koko ajan tekemisissä emme suoraan sisällön vaan sen prosessoimisen kanssa. ”Joku” käsittelee sitä; sitä ei ole sellaisenaan olemassa.
Mutta nämä välivaiheet, muistipaikat, tallenteet ovat ehdottoman tärkeitä. Analogiaa noudattaen voisi ajatella niinkin, että myös runo tai taideteos yleensä on eräänlainen koodi tai ”toisenlaisen” tallentamisen muoto. Runo säilöö jotain, joka on enemmän kuin sanojensa summa, jotain mitä ei voi muulla tavoin tallentaa. Se mitä on etualalla tai ilmeistä, ei ole välttämättä sen tärkein sisältö tai viesti. Se puhuu sisältönsä vasta dekoodattuna, johonkin toiseen järjestelmään purettuna. Analogia ontuu ja siinä on aukkoja, mutta ”klassikot” todistavat teorian puolesta: ne puhuttelevat meitä satojen ja tuhansienkin vuosien takaa – siitäkin huolimatta, ettemme voi olla varmoja ”alkuperäisestä viestistä”.
Blomberg päättää kyseisen sivun jälleen alaviitteeseen: ”Äänen varastoinnin ja toistamisen tarina on myös merkityksen muodostumisen allegoria: nuoruudessa kuullut viisaat sanat tallentuvat muistiin ja tulevat ymmärretyksi vasta vanhuuden päivinä, kypsymisen myötä.”
Tässä on sanottuna jotain olennaista, sellaista minkä voimme todentaa oman kokemuksemme kautta. Toisaalta mistä voimme tietää, kuinka kaukaa menneisyydestä nämä suvun tai perheen piirissä lausutut sanat todella kantavat? Isovanhemmilta varmasti, mutta entä heidän isovanhemmiltaan? Tai vieläkin kauempaa? Ne ovat säilöttyinä äidin tai isän suusta kuultuihin sananparsiin ja tokaisuihin, mutta niiden matka ymmärrykseemme on saattanut kulkea ajassa ja paikassa monenlaisten prosessien ja mekanismien läpi, kunnes latenttina maannut yhtäkkiä leimahtaa olevaksi ja eläväksi.
Seuraa iso lause: ”Tietokone kykenee luomaan ääniä tyhjästä.” Väitteen todenperäisyys lienee toisarvoista; joka tapauksessa siinä on jo valmiiksi arkaaista, epäteknistä kaikua, joka sukupolven päästä kuulostaa vähintään hassulta. Samalla voidaan tokaista vastaan: Juu, kykenee ehkä, mutta haluaako se sitä; onko äänien luominen, tyhjästä tai ei, sen tarkoitus?
Teknisesti kovin valveutunutta ei ole seuraavakaan kokemukseen perustuva huomioni: Tietokoneen musiikkiohjelmilla leikkiessä todella tuntuu, että se luo ”ääniä tyhjästä”. Ensin nimittäin tiedosto on tyhjä, mutta jo hetken soittamisen jälkeen raidalle on ilmaantunut sisältöä. Se näkyy myös tiedoston koossa: siihen on kerääntynyt painoa. Mistä sisältö on tullut? Se ei ole kopioitunut mistään äänten massiivisesta varastosta, vaan kyseessä on ”pelkkä” koodi. Kone tuottaa ääntä ennalta kirjoitetun ohjelmanpätkän mukaisesti (”tyhjästä”). Näin aikaansaatu ”sisältö” on lähempänä ”prosessia” kuin ”tietoa”. Se mikä muistiin tallentuu, on jäljiteltyä, keinotekoista, ei jo jossain valmiiksi olevaa, sieltä kopioitua.
Asetelma on totta kai eri, jos raidalle tallentuva ääni tulee analogisena, mikrofonin kautta. Mutta tällöinkään ääni ei tallennu tietokoneen muistiin sellaisenaan (eli värähtelynä), vaan jälleen koodattuna. Ainakin digitaalisessa ympäristössä olemme siis koko ajan tekemisissä emme suoraan sisällön vaan sen prosessoimisen kanssa. ”Joku” käsittelee sitä; sitä ei ole sellaisenaan olemassa.
Mutta nämä välivaiheet, muistipaikat, tallenteet ovat ehdottoman tärkeitä. Analogiaa noudattaen voisi ajatella niinkin, että myös runo tai taideteos yleensä on eräänlainen koodi tai ”toisenlaisen” tallentamisen muoto. Runo säilöö jotain, joka on enemmän kuin sanojensa summa, jotain mitä ei voi muulla tavoin tallentaa. Se mitä on etualalla tai ilmeistä, ei ole välttämättä sen tärkein sisältö tai viesti. Se puhuu sisältönsä vasta dekoodattuna, johonkin toiseen järjestelmään purettuna. Analogia ontuu ja siinä on aukkoja, mutta ”klassikot” todistavat teorian puolesta: ne puhuttelevat meitä satojen ja tuhansienkin vuosien takaa – siitäkin huolimatta, ettemme voi olla varmoja ”alkuperäisestä viestistä”.
Blomberg päättää kyseisen sivun jälleen alaviitteeseen: ”Äänen varastoinnin ja toistamisen tarina on myös merkityksen muodostumisen allegoria: nuoruudessa kuullut viisaat sanat tallentuvat muistiin ja tulevat ymmärretyksi vasta vanhuuden päivinä, kypsymisen myötä.”
Tässä on sanottuna jotain olennaista, sellaista minkä voimme todentaa oman kokemuksemme kautta. Toisaalta mistä voimme tietää, kuinka kaukaa menneisyydestä nämä suvun tai perheen piirissä lausutut sanat todella kantavat? Isovanhemmilta varmasti, mutta entä heidän isovanhemmiltaan? Tai vieläkin kauempaa? Ne ovat säilöttyinä äidin tai isän suusta kuultuihin sananparsiin ja tokaisuihin, mutta niiden matka ymmärrykseemme on saattanut kulkea ajassa ja paikassa monenlaisten prosessien ja mekanismien läpi, kunnes latenttina maannut yhtäkkiä leimahtaa olevaksi ja eläväksi.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Kristian Blomberg: Itsekseen muuttuva. Poesia 2011.
1
Teos käynnistyy sanoilla ”aikainen enne”. Odotuksia luova sanapari vihjaa heikosta signaalista, joka tulee varsinaisen enteen edellä ja pohjustaa samalla jotain, mitä ei tarkemmin määritellä. Ajatusta selittää eli kuvaa pelkistetty, lukusuuntaan nouseva porraskuvio. Graafinen esitys antaa ymmärtää, että suoraviivaisen lineaarisen etenemisen sijaan ”kehitys” voi ilmetä radikaaleina, uudelle tasolle yltävinä hyppäyksinä. Muuta ensimmäisellä sivulla ei sitten olekaan. Lisää sanoja, jos toki myös lukemista johdattelevia ”graafeja” seuraa.
Heti seuraavassa mainitaan jo emergenssin käsite, ja alaviitteessä epäsuorasti Paavo Haavikko. Mutta suuret sanat taittuvat runollisella kuvalla: aistiolento havainnoimassa luonnonilmiöitä ja tekemässä tietoisuutta koskevia perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä mitä on, mistä se johtuu, mitä se merkitsee, mitä siitä voidaan johtaa. Ja kas: sanojen leikkisä luonne, niiden samaan aikaan täsmällinen ja epävarma olemus, on heti tuottamassa oman lisänsä. Voi kuvitella ”aikaisen enteen”: missä kaksi varhaista ihmistä on päässyt sopimukseen sanojen tarkoituksista, siellä on heti kolmas vääntelemässä palasiksi niiden merkitystä, ehdottamassa uusia ajatuksen, näkemyksen, tulkinnan, keskustelun ja muistiin tallentamisen mahdollisuuksia.
Isoja kysymyksiä. Kuten Haavikko sen mainitussa alaviitteessä muotoilee: ”Mistä ääni meissä tulee?” Ja arvattavasti myös varhainen ”jatkokysymys”: Miten kannan tätä kokemusta, mielikuvaa, ajatusta mukanani niin, että voin jakaa sen myös toisille? Mihin muotoilen sen ja millä tavalla? Ja kuten Blomberg vihjaa nykyteknologian suomiin tallennusteniikoihin viitaten: Voiko ajatella, että ihminen kehitti kirjoituksen ”säilyttääkseen järkensä”, sen molemmissa merkityksissä? Päänsisäinen ajatusten kaoottinen virta oli ikään kuin ulkoistettava, saatava ajetuksi ulos, manattava pois häiritsemästä ja ahdistamasta. Sanallistaminen ja käsitteellistäminen on hulluuden torjuntaa, mutta päättymättömyydessään myös sen lähde, aiheuttaja, aikaan saattaja.
1
Teos käynnistyy sanoilla ”aikainen enne”. Odotuksia luova sanapari vihjaa heikosta signaalista, joka tulee varsinaisen enteen edellä ja pohjustaa samalla jotain, mitä ei tarkemmin määritellä. Ajatusta selittää eli kuvaa pelkistetty, lukusuuntaan nouseva porraskuvio. Graafinen esitys antaa ymmärtää, että suoraviivaisen lineaarisen etenemisen sijaan ”kehitys” voi ilmetä radikaaleina, uudelle tasolle yltävinä hyppäyksinä. Muuta ensimmäisellä sivulla ei sitten olekaan. Lisää sanoja, jos toki myös lukemista johdattelevia ”graafeja” seuraa.
Heti seuraavassa mainitaan jo emergenssin käsite, ja alaviitteessä epäsuorasti Paavo Haavikko. Mutta suuret sanat taittuvat runollisella kuvalla: aistiolento havainnoimassa luonnonilmiöitä ja tekemässä tietoisuutta koskevia perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä mitä on, mistä se johtuu, mitä se merkitsee, mitä siitä voidaan johtaa. Ja kas: sanojen leikkisä luonne, niiden samaan aikaan täsmällinen ja epävarma olemus, on heti tuottamassa oman lisänsä. Voi kuvitella ”aikaisen enteen”: missä kaksi varhaista ihmistä on päässyt sopimukseen sanojen tarkoituksista, siellä on heti kolmas vääntelemässä palasiksi niiden merkitystä, ehdottamassa uusia ajatuksen, näkemyksen, tulkinnan, keskustelun ja muistiin tallentamisen mahdollisuuksia.
Isoja kysymyksiä. Kuten Haavikko sen mainitussa alaviitteessä muotoilee: ”Mistä ääni meissä tulee?” Ja arvattavasti myös varhainen ”jatkokysymys”: Miten kannan tätä kokemusta, mielikuvaa, ajatusta mukanani niin, että voin jakaa sen myös toisille? Mihin muotoilen sen ja millä tavalla? Ja kuten Blomberg vihjaa nykyteknologian suomiin tallennusteniikoihin viitaten: Voiko ajatella, että ihminen kehitti kirjoituksen ”säilyttääkseen järkensä”, sen molemmissa merkityksissä? Päänsisäinen ajatusten kaoottinen virta oli ikään kuin ulkoistettava, saatava ajetuksi ulos, manattava pois häiritsemästä ja ahdistamasta. Sanallistaminen ja käsitteellistäminen on hulluuden torjuntaa, mutta päättymättömyydessään myös sen lähde, aiheuttaja, aikaan saattaja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)