10

On hienoa, että Juicen ja Gösta Sundqvistin kaltaiset tekijät otetaan näin osaksi runoutta. Leskisen ansiot riimittelijänä ja rytmittelijänä tiedetään, mutta pitäisikö jonkun tutkia, mistä Sundqvistin sanoituksissa oli kysymys? Esimerkiksi Kallion mainitsemissa kappaleissa Mitä kuuluu Marja-Leena? ja Poika nimeltä Päivi. Myös Marttaliitossa ja Naisasialiitto Unioinissa aktiivisesti toimineen Alli Nissisen esiin nostaminen on merkittävä teko ja kunnianosoitus. Samalla sivulla Nissis-viittausten kanssa pyöritellään kuinka ollakaan myös tuttua kokea-koetella-kokeilla-teemaa:


    koetuksella koe-eläin

                    kosmoksen koekaniini

                                koetin, instrumentti

                                                                        ihminen, koeajalla

Runouden kontekstissa "kodittomuus" on tietoista radikalismia ja tahallista systeemin ulkopuolelle jättäytymistä, toimintaa kodittomien heimon piirissä. Se on myös loputonta tiedonjanoa ja kaipuuta uusien vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien etsimiseen. Ei pysähdys, vaan jatkuva liike.

9

Miten innoituksen lähteiden ilmoittaminen pitää tulkita? Onko tekijä ikään kuin velkaa lainaamilleen tahoille? Ei minun mielestäni. Lainaaja ei hyödy lainatun kustannuksella. Lainaaja ja lainattu liittyvät yhdessä johonkin isompaan. Kyse on poeettisesta "liiketoiminnasta", joka on kaikin yhteisöllisin tavoin kannatettavaa ja hyödyllistä. Toisaalta runoutta on mahdoton kirjoittaa tyhjiössä, itseriittoisesti. Runous ei ole koditonta, vaan yhteydessä toisiin runouksiin. Merkitykset syntyvät näistä yhteyksistä. Kukaan ei pysty tuottamaan niitä yksin. Ihmiset sen sijaan ovat toista maata. Olemme kaikki osa ihmiskuntaa, ja silti yksilöt voivat kokea itsensä osattomiksi, syrjäytetyiksi, kodittomiksi. Tämä kokemus puolestaan voi synnyttää solidaarisuuden tunteen ja kasvattaa sitä. Voimme olla kodittomia yhdessä.

8

Toisessa osassa kaikki muuttuu, ja mikään ei muutu. En osaa heti nimetä, mistä tuntemus johtuu. Teoksen lopusta löytyy kuitenkin luettelo, jossa tekijä kiittää lähteitään ja innoittajiaan. Innoittajia ovat muun muassa Gösta Sundqvist, Juice Leskinen, Robert Burns, Uuni Kailas, W. B. Yeats, Alli Nissinen ja jotkut heidän nimeltä mainitut laulunsa tai runonsa. Kysyä sopii, miksi heidät nimetään, vaikka viitteet ovat joko niin ilmiselviä tai ylimalkaisia, että ne olisi yhtä hyvin voinut jättää mainitsematta. Ja tarkoittaako kakkososan lähteiden nimeäminen sitä, että ensimmäisessä osassa tekijä on tullut toimeen "omillaan", ilman teoksen teemoja tukevaa "kirjallisuutta"? Kysymykseni eivät tarkoita, että kaipaisin niihin vastauksia. Kuten Kallio Yeatsiin nojaten toteaa, tanssijaa ei ole tarvis erottaa tanssista. Tämä tekijän ja teoksen yhteensulautuminen tulee selkeästi esiin monipuolisen runoilijan muissa leipälajeissa, kuten visuaalisessa runoudessa tai lavarunoudessa. Runo ei ole vain kirjan sivulle painettu teksti, vaan eräänlainen fyysis-psyykkinen kokonaisele. Runokin on enemmän teko kuin tekijästään irrottautunut teos.

7

Lacanilaisessa perinteessä ihminen ei vain muovaa kieltä ja tuota runoutta, vaan kieli ja runous muovaa ihmistä, "tekee" ja "asuttaa" ihmistä. Viime mainittu ominaisuus sopii hyvin "Kodittomiin". Kyse on monenlaisesta "aineellisesta" ja "ei-aineellisesta", eri keinoin mitattavasta kodittomuudesta, vieraudesta, sopeutumattomuudesta ja ulkopuolisuudesta, mutta yhtä hyvin yksilöllisestä ja henkilökohtaisesta kodittomuuden kokemuksesta. Runous soveltuu molempien käsittelyyn radikaalin luonteensa vuoksi. Sitä voi käyttää välineenä, mutta sen vaikutukselle voi myös antautua kaikin kokemisen, koettelun ja kokeilun keinoin.

6

Teoksen ensimmäisen osan päättävässä laajassa osastossa nimeltä "etiäisille" tehdään havaintoja ulkomaailmasta, ihmisistä, eläimistä, ympäristöstä, luonnosta. Mutta ei pelkästään niistä. Ensin on nimettävä keksittyjä mahdottomuuksia: salaisuusnaurua, takaperinkikatus, kuulukuiskuttelu, nurinkurinpukeet, muksumaskotteja. Kuvitellut asiat ja niitä merkitsevät sanat ikään kuin käynnistävät poeettisen koneen. Seuraa siis havaintoja. Maailma ilmiöineen on havaitsemista varten, ja tämän toiminnan tarkoitus on tietojen kerääminen ja päätelmien tekeminen. Kuten osaston lopussa aisteihin viitaten kiteytetään: 

    Jos muutos ei näy

                    kuulu 

                tunnu

                                        mistä sen 

                                                                        ...tietää?

Ja silti kyse ei ole vain havaintojen tekemisestä ja niistä johtuvien ajatusten liikkeelle saattamisesta. Pari kertaa kesken runon puhuja astuu esiin omine tuntemuksineen. 

    koivu haroo
                ohuin käsin
    kohti kallistuvaa aitaa

    älä mene!

    älä jätä minua yksin

Toisaalta toiseen luontokappaleeseen samastuneena voi kysyä myös, nokkiiko musta keltanokkainen lintu

    turhautuneena!

                raivosta!

                    ikävissään...

Loppu pohtii runoilijan asemaa näkijänä ja kokijana:

        raskas linnun

        syvin

                    harhailee

                                                        tämän ja

                                                            tuonpuoleisen

                                                                                            valon ja

                                                                                                    varjon

                                                                    välissä

                                                                sen

                                                                                    pysyvin

Runoilija ei pääse materiaalistaan muttei myöskään tuota materiaalia käsittelevästä tietoisuudestaan.

5

Seuraavassa osastossa mainitaan lyhyesti valkeat rubikinkuutiot. Kuutioista lukiessa ja niitä miettiessä herää ajatuksia. Valkoinen tai yksivärinen rubikinkuutio on tietysti "hyödytön", koska sitä ei voi eikä tarvitse ratkaista. Turhuus on toisaalta täydellisyyttä. Tekipä kuutiolle mitä tahansa, se on aina "oikeassa". Valkoinen kuutio muistuttaa ovelasti myös modernismin estetiikasta, jossa taideteos on eristetty muusta maailmasta esittämään ja edustamaan vain itseään galleriatilan muodostaman valkoisen kuution sisällä. Tässä tapauksessa kuutio ei kuitenkaan ole se sisätila tai galleria, jossa teokset roikkuvat näytillä, vaan ulkoapäin nähty kolmiulotteinen kappale, jonka ainoa "sisältö" on sen pinnassa. Itse kuution sisällä ei ole mitään, ainakaan mitään näkyvää.

Entä onko valkeasta tai monivärisestä rubikinkuutiosta runouden metaforaksi? On ja ei. Kuten aiemmin todettua, runo tai runoteos ei ole ratkaisuaan odottava sanaristikko tai tehtävä, jonka tekijä on laatinut lukijan kiusaksi tai viihdykkeeksi. Runo on  yhtä aikaa kesken ja valmis. Sen "palikat" ovat yhtä hyvin kotonaan ja kodittomia. Runo on samanaikaisesti sekä ratkaisematon rubikinkuutio että sen täydellinen mutta "merkityksetön" ihanne. Kallion runossa valkeat rubikinkuutiot vilahtavat vain ohimennen, mutta niillä on merkitystä. Jos emme ole tarkkoja ja osallistu itse aktiivisesti merkityksenantoon, mitä meille jää muuta kuin ratkaisujen jäljitelmät.

4

Typografiset ratkaisut houkuttavat lukemaan teosta normaalista poiketen. Katse liikkuu tavanomaiseen tapaan ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, mutta myös edestakaisin yli kirjan taitteen. Toisinaan yksi ja sama sivu on jaettu ikään kuin kahteen rinnakkaiseen palstaan. Yhtä ainoaa lukutapaa ei siis ole, mikä tarkoittaa myös merkitysten arbitraarisuutta niin lähettäjän kuin vastaanottajan kannalta. Tämä ei tarkoita, että millään ei ole mitään väliä. Päinvastoin tekstin asettelussa korostuu, että lukeminen ja kirjoitus ovat eräällä tavalla "kodittomia" eli kaikkea muuta kuin sidottuja yhteen yksiselitteiseen viestiketjuun.

3

Seuraavassa osastossa isoja alkukirjaimia on useita, mutta pisteitä vain yksi. Jälkimmäisestä seuraa, että tällä ainokaisella pisteellä täytyy olla erityinen painoarvo tai merkitys. Pisteeseen päättyvä virke kuuluu:

    Sinun ruumiisi ei ole sinun.

Väitelauseen painoarvo korostuu edeltävältä sivulta löytyvän erikoisen, normaalista syntaksista poikkeavan muunnelman ansiosta: Sinun ruumiisi, ei ole sinun. Sitä paitsi muunnelma toistuu neljä kertaa. "Ylimääräinen" pilkku lauseen keskellä on runoilijan äärimmäinen keino kiinnittää lukijan huomio: tämä on tärkeää, vaikka tai nimenomaan siksi, että kirjoitan sen "väärin". Väitettä seuraavat tarkennukset täsmentävät sanottavan: se on julkinen keskustelugenitaali; se on epäsymmetria, se on binäärisyys, se on valtaistuimen taakse heitetty luu ja sitä kosketellaan näkyvillä paikoilla. Viimeinen, järisyttävä toisto kuuluu kokonaisuudessaan:

    Sinun ruumiisi, ei ole sinun,
    ei oikeus  ei vapaus  se koskee  se hajoaa
    jauhautuukipeävapinakidutettuun

Tällä kokemuksella on yhteys koko teoksen nimeen. On monia tapoja kokea itsensä kodittomaksi tai tulla sysätyksi kodittomuuteen.

2

Ensimmäisen osaston nimi "maailmanlabyrintit" antaa viitteitä tulevasta. Toisaalta sitäkin painokkaampi on teoksen ensimmäinen virke:

    Syyskuun yhdennentoista ilta-aurinko piirtää pitkäkoipisen lukinvarjon hiekkatielle.

Voiko tuon pitkäkoipisempaa lukinvarjoa edes keksiä, riippumatta siitä mistä vuodesta puhumme? Varjo tai sen merkitys muuttuu joka tapauksessa toiseksi, jos päivämäärää vaihdetaan tai puhutaan "vain" syyskuun ilta-auringosta. Niin tai näin, osaston päätös summaa aloittamansa:

käärme syö häntäänsä

keinot kiertävät kehää        käki kukkuu siten että

kohtalo hämärtyy

Kokemus kertoo, että voin ymmärtää runoteoksen jokaisen sanan, mutta se ei takaa, että olisin ymmärtänyt mitään teoksen kokonaisuudesta. Kokemukseen perustuen runouden ensimmäisiä suuria opetuksia on tämän puutteen hyväksyminen. Ymmärrys ei ole runouden ensisijainen päämäärä, vaan avautuminen maailmalle ja sen mahdollisuuden hyväksymiselle, etten ymmärrä lukemaani koskaan tai vasta pitkän ajan kuluttua.

Helki Kallio: Kodittomia

1

Runoutta lukiessa on syytä olla kaikin tavoin varuillaan. Helki Kallion teoksen alkusivuilta eteen osuu seuraava virke:

    Maastopukuinen sauvakävelee määrätietoisesti ruohottuneella urheilukentällä.

Emme nyt puutu siihen, kuka tai mikä tässä tekee mitä ja miten, vaan tarkastelemme ainoastaan virkkeen muotoa ja ympäristöä, jossa se esiintyy. Ensimmäinen osasto koostuu pääosin edellä lainatun kaltaisista virkkeistä, jotka alkavat isolla alkukirjaimella ja päättyvät pisteeseen, mutta niiden välissä esiintyy myös kokonaan pienaakkosin kirjoitettuja, välimerkittömiä jaksoja. Äkkipäätä on vaikea sanoa, mitä nämä muotoratkaisut merkitsevät. Pitääkö eri tavoin merkityt tekstit lukea eri tavalla? Valmistavatko ne lukijaa johonkin? Oma ehdotukseni on puhdas, pikainen arvaus: "oikeaoppisesti" merkityt virkkeet ovat sitaatteja runoilijan muistikirjaansa tekemistä välittömistä havainnoista, kun taas pienaakkosin kirjoitetut jaksot ovat ikään kuin jälkeenpäin tuotettuja yleisluontoisia reflektioita todellisuudessa tehdyistä havainnoista. Voin olla väärässä ja mielellään olenkin, sillä runous ei ole sanaristikon kaltainen tehtävä, johon on olemassa vain yksi "oikea" ratkaisu.