Kokoelman avausrunoa leimaa luonnon ja ihmisen maailman yhteen liittäminen (”ruusujen unet”, ”aaltojen paini”, ”taivaan parketti”, ”auringon suu”), mutta myös runollisen kokemuksen animointi: ”Kuuntele vokaalien steppausta verhojen takana.” Toisaalta voi kai sanoa, että lukijaa puhutellessaan koko runo puhuu runoudesta, sen tekemisestä (”Avaa suu”) ja vastaanottamisesta (”Riko ikkuna”). Oivaltavaa huumoria unohtamatta: kuka on kuullut vokaalien steppaavan, on varmaan nähnyt myös konsonanttien liukuvan.
Ensimmäinen osasto ”Olinpa kerran” jatkaa leikittelyä kirjallisuuden konventioilla ja runoilijan ”vapauksilla”. Soinnutellaan perusriimejä ”työ”, ”vyö” ja ”yö”. On puhetta runollisista aiheista, kuten tuulesta ja ruohosta. Ja kirjoitetaan esikoisrunoilijalle ”tyypillistä” keskeislyriikkaa, mutta jutustelevassa proosamuodossa, ja kuin tahallisesti rienaten ymppäämällä yhteen ja samaan virkkeeseen kiinalaisten haluamat pesukoneet ja Jumalan symbolinen käsi.
Myös toisen osaston nimi herättää alluusion: ”Huomenna hän tuulee”. Lisäksi Toivio siteeraa avoimesti Haavikkoa ja nostattaa kaikuja ainakin Saarikoskelta. Tendenssi on selvästi lausuttu, kahteenkin kertaan: ”Hyvästi, moderni.” Mutta onko toivotus tosiasiallista vai ironista? Onko se ylipäänsä ”mahdollista”? Onko se mahdollista, jos runolliseksi ainekseksi hyväksytään se mikä runouteen näyttäisi kuuluvan? Millaisia vapauksia siitä irtautuminen edellyttäisi?
Kolmas osasto ”Sydämeni laulu” sisältää nimirunon lisäksi muun muassa neljä omakuvaa, eli ollaan edelleen perinteen ytimessä. Runoilija (kuin runoilija) saa kerta kerran jälkeen havaita saman kaksinaisuuden, samat ehdot, samat rajat: mitä toisaalta sydän ”kannattelee” ja mitä se toisaalta ”purkaa”. Yksi keino rajojen ylittämiseen on ylevän banalisointi: nimirunon lyyrillisistä korkeuksista pudottaudutaan yhtäkkiä maan tasalle käyttämällä puhetyylisiä sanoja, kuten ”tykkään” ja ”mun”.
Neljännen osaston nimi ”Ex machina” voisi olla lempeän ironinen viittaus konerunouteen. Mutta Toivion kiinnostus on toisaalla – ja toisaalta ei ole. Pelkästään proosamuotoisista teksteistä koostuva osasto sisältää muun muassa kuusi toisintoa, joissa yhtenä yhdistävänä tekijänä ovat ”vokaalit”. Tämä on Toivion metodi ja teema: sen sijaan, että hän kirjoittaisi originaalia, romanttisessa mielessä minälähtöistä runoa, hän keskittyykin tarkastelemaan runouden aineksia ja pohtimaan sen tuottamisen edellytyksiä. Jos nämä ainekset eivät tule ”koneesta” tai kirjoittajasta ”itsestään”, mistä ne sitten tulevat? Perinteestäkö? Kielestä sinänsä? Runossa ”Vihje” runoilija antaa ”vihjeen”: ”Ajattele kuin vapaus, kuin avaus, kuin kasvu, niin salaisuus paljastuu.”
Viides ja viimeinen osasto ”Loistaen olet” huipentaa kokoelman ja näyttää mitä metodilla saadaan aikaan. Oikeastaan sana ”näyttää” on tässä kelvoton. Kokoelmaa lukiessani en voi olla ajattelematta, kuulematta runoja Toivion ääneen lukemana. Kirjoitettuna, sivulle asemoituna runot puhuvat ikään kuin koko ajan asian vierestä. Ne paljastavat olemuksensa – oman runollisuutensa – ennen muuta ääneen lausuttuna, ”vokalisoituna”. Kuin maalaus, joka näyttää oman maalauksellisuutensa vasta kun ottaa muutaman askeleen lähemmäksi, jolloin esittävät elementit katoavat näennäisinä ja teoksen varsinainen luonne tulee esiin.
perjantai 18. heinäkuuta 2008
keskiviikko 9. huhtikuuta 2008
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta. WSOY 2006.
1
Teos alkaa isoilla väitteillä. Ensinnäkin otsikko Eksyneitten valtakunta vihjaa, että on olemassa oikea tie ja että maailmaa hallitsevat tuolta tieltä erehtyneet voimat. Toisaalta erehtyminen voi olla tahatonta. Eksyneet on eri asia kuin tietoisesti harhautetut. Nimi luo kuitenkin odotuksia. Luvassa lienee kuvauksia siitä, miten ja miksi valtakunnan asukkaat ovat eksyneet, ja toisaalta arvioita siitä, miten heidät saataisiin ohjatuksi takaisin oikealle polulle. Mutta nämä ovat vain jonkinlainen horisontti. Päämäärää ei anneta.
Toiseksi on motto, hieman epäröivä mutta väite joka tapauksessa: ”Toistaiseksi meidän on alistuttava toteamaan, että olemme ainoat elolliset maailmankaikkeudessa.” Se jos mikä on iso väite. Mutta miten päin se on ymmärrettävä, jää nähtäväksi. Avainsanoja ovat ”toistaiseksi” ja ”alistuttava”, mutta myös sitaatin lähteeksi mainittu, auktoriteetiltaan hieman huvittava ”Maat ja kansat: Karttakirja”. Kysymys kuuluu, ketkä meitä määrittelevät ja mitä siitä seuraa.
Alkusointu on lyöty, mutta se voi olla tahallisen harhauttava. Ainakaan sen mahtipontisuutta ei arvaisi tulkita yksioikoisesti. Epäilen vastahankaista asennetta annettuja totuuksia kohtaan, mutta myös huumoria.
Tasoittava palautus tulee ensimmäisessä runossa, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin luomiskertomus. Ensin lyödään keppi hiekkaan: ”Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin.” Näin luodaan aika, mutta annetaan myös aikajänne ja sävy. Mitä tahansa on odotettavissa. Runon loppu toteaa monimielisesti: ”Se kuuluu ajan kuvaan.”
Toiseksi on motto, hieman epäröivä mutta väite joka tapauksessa: ”Toistaiseksi meidän on alistuttava toteamaan, että olemme ainoat elolliset maailmankaikkeudessa.” Se jos mikä on iso väite. Mutta miten päin se on ymmärrettävä, jää nähtäväksi. Avainsanoja ovat ”toistaiseksi” ja ”alistuttava”, mutta myös sitaatin lähteeksi mainittu, auktoriteetiltaan hieman huvittava ”Maat ja kansat: Karttakirja”. Kysymys kuuluu, ketkä meitä määrittelevät ja mitä siitä seuraa.
Alkusointu on lyöty, mutta se voi olla tahallisen harhauttava. Ainakaan sen mahtipontisuutta ei arvaisi tulkita yksioikoisesti. Epäilen vastahankaista asennetta annettuja totuuksia kohtaan, mutta myös huumoria.
Tasoittava palautus tulee ensimmäisessä runossa, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin luomiskertomus. Ensin lyödään keppi hiekkaan: ”Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin.” Näin luodaan aika, mutta annetaan myös aikajänne ja sävy. Mitä tahansa on odotettavissa. Runon loppu toteaa monimielisesti: ”Se kuuluu ajan kuvaan.”
2
Avausrunon jälkeen teos jakaantuu seitsemään osastoon, joita jokaista reunustaa lyhyt, leipätekstistä poikkeavalla tavalla ladottu ja asemoitu proosaruno. Runojen vinjettimäistä luonnetta korostaa tekstin yhteyteen liitetty pikkuruinen piirros. Niiden painoarvosta kuitenkin kertoo, että teos myös päättyy sellaiseen.
Teoksen harkittua, tavallisuudesta poikkeavaa rakennetta kuvaa, että joka toisessa osastossa runot on ladottu ainoastaan aukeaman oikealle sivulle. Kun myös vinjettirunot sijaitsevat omilla lehdillään, kirjassa on tavallista enemmän tyhjiä sivuja, mikä synnyttää ilmavan mutta myös hieman arvoituksellisen vaikutelman.
Ensimmäisessä osastossa runojen puhuja kuljeskelee kaupungilla, jossa on kaikenlaista luojanluomaa, kuten koiria, lintuja ja kaloja, mutta myös taloja, puistoja, autoja, laivoja, maansiirtokoneita ja lautasantenneja. Tutut asiat käyttäytyvät odottamattomasti, ja kaupunki on enemmän mielentila tai mielikuvituksen kenttä kuin reaalinen tila. Havainnoille, tai niiden yllättäville kielellisille ilmaisuille, kontrastia luovat viittaukset geometriaan, tietotekniikkaan ja arkkitehtuuriin. Kun näkökulma on tällainen, on vaikea sanoa mitään varmaa todellisuuden koostumisesta – saati toisistamme, kuten puhuja parahtaa.
Luontoa tai ihmistä käsitellään vähemmän lyyrisesti. Kuvaava on virke: "Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen." Ja melkein heti perään tämä: "Ihmisen hyvyydestä en ryhdy puhumaan mutta joku nämä talotkin rakensi, puhalsi pattereihin ilmaa." Tavassa katsella, kokea ja selittää syysuhteita on jotain lapsekasta: "Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."
Avausrunon jälkeen teos jakaantuu seitsemään osastoon, joita jokaista reunustaa lyhyt, leipätekstistä poikkeavalla tavalla ladottu ja asemoitu proosaruno. Runojen vinjettimäistä luonnetta korostaa tekstin yhteyteen liitetty pikkuruinen piirros. Niiden painoarvosta kuitenkin kertoo, että teos myös päättyy sellaiseen.
Teoksen harkittua, tavallisuudesta poikkeavaa rakennetta kuvaa, että joka toisessa osastossa runot on ladottu ainoastaan aukeaman oikealle sivulle. Kun myös vinjettirunot sijaitsevat omilla lehdillään, kirjassa on tavallista enemmän tyhjiä sivuja, mikä synnyttää ilmavan mutta myös hieman arvoituksellisen vaikutelman.
Ensimmäisessä osastossa runojen puhuja kuljeskelee kaupungilla, jossa on kaikenlaista luojanluomaa, kuten koiria, lintuja ja kaloja, mutta myös taloja, puistoja, autoja, laivoja, maansiirtokoneita ja lautasantenneja. Tutut asiat käyttäytyvät odottamattomasti, ja kaupunki on enemmän mielentila tai mielikuvituksen kenttä kuin reaalinen tila. Havainnoille, tai niiden yllättäville kielellisille ilmaisuille, kontrastia luovat viittaukset geometriaan, tietotekniikkaan ja arkkitehtuuriin. Kun näkökulma on tällainen, on vaikea sanoa mitään varmaa todellisuuden koostumisesta – saati toisistamme, kuten puhuja parahtaa.
Luontoa tai ihmistä käsitellään vähemmän lyyrisesti. Kuvaava on virke: "Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen." Ja melkein heti perään tämä: "Ihmisen hyvyydestä en ryhdy puhumaan mutta joku nämä talotkin rakensi, puhalsi pattereihin ilmaa." Tavassa katsella, kokea ja selittää syysuhteita on jotain lapsekasta: "Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."
3
Toisessa osastossa meininki muuttuu. Runoja on joka sivulla, mutta nyt tekstit jakautuvat riveiksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Toistuvia teemoja ovat putoaminen, kävely, kallistuminen ja pintojen tunnustelu. Liikettä tapahtuu joka suuntaan, mutta ennen muuta vertikaalisesti.
Kyse on siitä, mitä tapahtuu ja miltä maailma näyttää, kun karttaan lisätään kolmas ulottuvuus, ja miksei neljäskin, aika. Tai viides, uni. Toisaalta kartta itsessään voi olla pallon muotoinen. Tai kaupan erilaisia aistimuksia herätäävä hedelmätiski kokonainen maailmankaikkeus aurinkoineen, kuineen, tähtineen.
Kokoelman nimeen viittaa suoraan puhujan esittämä arvio: "Aloin uskoa, että muutkin täällä eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan". Keinoja päätelmien tekoon, maailman havinnoimiseen on aika vähän, sormen tökkääminen karttapallolla näkyvään "syvänmerenhautaan", esimerkiksi. Huomattavaa tässä on, että "syvänmerenhauta" on kaukana todellisesta - se on vain jonkun kirjoittama sana.
Uneen palataan osaston lopussa. "Mutta tämä on unta, ja minä // olen hereillä jo." (Tässä vinoviivat merkitsevät sivun ja runon vaihtumista.) Toisaalta myös todellisuus näyttäytyy unenkaltaisena: "Ihmeet koettelevat meitä: huoneet seisovat suorassa. / Ruukku putoaa, pysähtyy / särkyy ennen / lattiaa." Tämän "ihmeen" kokeminen, ajan pysäyttäminen on mahdollista, koska me "tiedämme" kokemuksesta, mitä ruukulle tapahtuu kun se putoaa.
Toisessa osastossa meininki muuttuu. Runoja on joka sivulla, mutta nyt tekstit jakautuvat riveiksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Toistuvia teemoja ovat putoaminen, kävely, kallistuminen ja pintojen tunnustelu. Liikettä tapahtuu joka suuntaan, mutta ennen muuta vertikaalisesti.
Kyse on siitä, mitä tapahtuu ja miltä maailma näyttää, kun karttaan lisätään kolmas ulottuvuus, ja miksei neljäskin, aika. Tai viides, uni. Toisaalta kartta itsessään voi olla pallon muotoinen. Tai kaupan erilaisia aistimuksia herätäävä hedelmätiski kokonainen maailmankaikkeus aurinkoineen, kuineen, tähtineen.
Kokoelman nimeen viittaa suoraan puhujan esittämä arvio: "Aloin uskoa, että muutkin täällä eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan". Keinoja päätelmien tekoon, maailman havinnoimiseen on aika vähän, sormen tökkääminen karttapallolla näkyvään "syvänmerenhautaan", esimerkiksi. Huomattavaa tässä on, että "syvänmerenhauta" on kaukana todellisesta - se on vain jonkun kirjoittama sana.
Uneen palataan osaston lopussa. "Mutta tämä on unta, ja minä // olen hereillä jo." (Tässä vinoviivat merkitsevät sivun ja runon vaihtumista.) Toisaalta myös todellisuus näyttäytyy unenkaltaisena: "Ihmeet koettelevat meitä: huoneet seisovat suorassa. / Ruukku putoaa, pysähtyy / särkyy ennen / lattiaa." Tämän "ihmeen" kokeminen, ajan pysäyttäminen on mahdollista, koska me "tiedämme" kokemuksesta, mitä ruukulle tapahtuu kun se putoaa.
4
Kolmas osasto alkaa ja päättyy kuvaan käsistä. Kuten edellä on jo todettu, kädet ovat tapa kokea ja koetella, mutta sen lisäksi ne ovat luomisen välineitä. Fyysisyys levittäytyy laajemmalle, raajoihin, kantapäihin, kasvoihin, suuhun, kitalakeen. Ihmisen mitta on myös avaruuden mitta.
Havaintojen tulkinta ja nimeäminen on enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Asiat ovat niin kuin niiden sovitaan olevan. Kuu on taivaankappale, mutta kokijan silmissä myös tulppa taivaan kannessa.
Osaston vinjettiruno alkaa: "Meren kylkiluusta veistetään kaksonen, mykkä lapsi puheliaalle auringolle." Paitsi että se on toisinto (tai toisinnon toisinto) luomistarinasta, se on myös luojan kuva: runoilija on tämä ylivilkkaalla mielikuvituksella varustettu, ihmettelevä olento, joka lukee näkemäänsä niin kuin tahtoo, vanhoista sopimuksista välittämättä tai uusia sopimuksia solmien.
Uusia sopimuksia syntyy kirjoittamalla. Esimerkiksi: "Avaa suu, sylkäise perhonen." Tämä on perustavaa laatua oleva havainto. Se ei perustu reaaliseen, vaan sisäiseen kokemukseen. Logiikka on sama kuin kivestä puhuttaessa. Runoilijalle ei riitä esineen nimeäminen, kivi. Sen olemus toteutuu vasta, kun se "lämmitellään eloon" kädessä ja kun sille keksitään funktio, heittäminen.
Eksyneitten valtakunnassa "eksyneitä" ovat ne, jotka pitäytyvät jo kertaalleen piirrettyihin karttoihin ja jotka eivät osaa tai halua ryhtyä tekemään tulkintoja sen topografiasta.
Kolmas osasto alkaa ja päättyy kuvaan käsistä. Kuten edellä on jo todettu, kädet ovat tapa kokea ja koetella, mutta sen lisäksi ne ovat luomisen välineitä. Fyysisyys levittäytyy laajemmalle, raajoihin, kantapäihin, kasvoihin, suuhun, kitalakeen. Ihmisen mitta on myös avaruuden mitta.
Havaintojen tulkinta ja nimeäminen on enemmän tai vähemmän sattumanvaraista. Asiat ovat niin kuin niiden sovitaan olevan. Kuu on taivaankappale, mutta kokijan silmissä myös tulppa taivaan kannessa.
Osaston vinjettiruno alkaa: "Meren kylkiluusta veistetään kaksonen, mykkä lapsi puheliaalle auringolle." Paitsi että se on toisinto (tai toisinnon toisinto) luomistarinasta, se on myös luojan kuva: runoilija on tämä ylivilkkaalla mielikuvituksella varustettu, ihmettelevä olento, joka lukee näkemäänsä niin kuin tahtoo, vanhoista sopimuksista välittämättä tai uusia sopimuksia solmien.
Uusia sopimuksia syntyy kirjoittamalla. Esimerkiksi: "Avaa suu, sylkäise perhonen." Tämä on perustavaa laatua oleva havainto. Se ei perustu reaaliseen, vaan sisäiseen kokemukseen. Logiikka on sama kuin kivestä puhuttaessa. Runoilijalle ei riitä esineen nimeäminen, kivi. Sen olemus toteutuu vasta, kun se "lämmitellään eloon" kädessä ja kun sille keksitään funktio, heittäminen.
Eksyneitten valtakunnassa "eksyneitä" ovat ne, jotka pitäytyvät jo kertaalleen piirrettyihin karttoihin ja jotka eivät osaa tai halua ryhtyä tekemään tulkintoja sen topografiasta.
5
Sormiin palataan taas neljännen osaston vinjettirunossa. Nyt puhutaan myös kuun piirtämisestä ja auringon koskettamisesta. Sen minkä mieli kuvittelee, sormet varmistavat todeksi.
Seuraavassa runossa luonto saa jälleen inhimillisiä piirteitä: ”appelsiinipuut tanssivat”, saari on ”mustaan peittoon kääritty ruumis”, rinteet ”kuorsaavat”, joki ”silittää”. Myöhemmin tähdet ”ottavat aurinkoa”. Mutta myös toisinpäin: poika laulaa ”juurten hitaalla äänellä”.
Puhuja toteaa arvoituksellisesti: ”Tietämättömyytesi ei selviä sinulle koskaan.” Me tunnistamme kyllä erilaisia ”kirjoituksia”, mutta kaikkia emme osaa koskaan tulkita. Eräänlaista ”eksymistä” sekin. Lopputulokseksi jää jonkinlainen antautuminen, hyväksyntä: ”Isona silmäni sulavat mereksi ja näen kaikkialle minne menet.”
Tähän asti kaupungista on puhuttu nimettömänä. Seuraavan osaston toisessa runossa mainitaan kuitenkin Helsinki, joka on myöhemmin esiintyvää Latviaa lukuun ottamatta teoksen ainoa erisnimi. Ensin sana hätkäyttää, mutta se ei kuitenkaan pane miettimään kaikkea uusiksi. Nimi sitoo tekstiä reaalimaailmaan, mutta vain yhden säikeen verran. Ehkä se on tarpeen, koska muuten puhe jäisi täysin abstraktiksi. Silti joskus Helsinki on pelkkä Helsinki.
Puhuja palaa epäilemään omaa näkökykyään, normista poikkeavaa tulkintaansa todellisuuden olemuksesta. Onko kyseessä ”outo sairaus sydämessä”? Tai ”ehkä epävireinen laulu tukkii verisuonia”? Tarjolla on myös perinteisempi vaihtoehto, se ”että hänelle luettiin liikaa satuja kun hän oli pieni”. Viime mainittu selitys tuntuu kuitenkin ”liian hataralta”, mikä saattaa olla itsestään selvän toistamista.
Osaston päätösrunossa surrealistiset kuvat korvautuvat hetkeksi suoralla puheella runoilijan kokemuksesta, hänen täsmällisestä paikastaan täsmällisesti nimetyssä maailmassa. Istutaan junassa, ”joka matkustaa ajassa” ja määränpäässä keskustellaan ”kaikesta mikä jäi tapahtumatta”. Konduktöörikin, joka ”unohti kertoa junan suunnan”, esitti ”vain tunkkaisia lauseita valon suunnattomasta nopeudesta ihmisen lyhyen ja vääränmuotoisen elämän läpi, valon hitaudesta ihmisen läpi, sillä ihminen on epägeometrinen hitaasti aavikoituva tasanko, sinisellä lähijunan penkillä matkalla kotiin.”
Sormiin palataan taas neljännen osaston vinjettirunossa. Nyt puhutaan myös kuun piirtämisestä ja auringon koskettamisesta. Sen minkä mieli kuvittelee, sormet varmistavat todeksi.
Seuraavassa runossa luonto saa jälleen inhimillisiä piirteitä: ”appelsiinipuut tanssivat”, saari on ”mustaan peittoon kääritty ruumis”, rinteet ”kuorsaavat”, joki ”silittää”. Myöhemmin tähdet ”ottavat aurinkoa”. Mutta myös toisinpäin: poika laulaa ”juurten hitaalla äänellä”.
Puhuja toteaa arvoituksellisesti: ”Tietämättömyytesi ei selviä sinulle koskaan.” Me tunnistamme kyllä erilaisia ”kirjoituksia”, mutta kaikkia emme osaa koskaan tulkita. Eräänlaista ”eksymistä” sekin. Lopputulokseksi jää jonkinlainen antautuminen, hyväksyntä: ”Isona silmäni sulavat mereksi ja näen kaikkialle minne menet.”
Tähän asti kaupungista on puhuttu nimettömänä. Seuraavan osaston toisessa runossa mainitaan kuitenkin Helsinki, joka on myöhemmin esiintyvää Latviaa lukuun ottamatta teoksen ainoa erisnimi. Ensin sana hätkäyttää, mutta se ei kuitenkaan pane miettimään kaikkea uusiksi. Nimi sitoo tekstiä reaalimaailmaan, mutta vain yhden säikeen verran. Ehkä se on tarpeen, koska muuten puhe jäisi täysin abstraktiksi. Silti joskus Helsinki on pelkkä Helsinki.
Puhuja palaa epäilemään omaa näkökykyään, normista poikkeavaa tulkintaansa todellisuuden olemuksesta. Onko kyseessä ”outo sairaus sydämessä”? Tai ”ehkä epävireinen laulu tukkii verisuonia”? Tarjolla on myös perinteisempi vaihtoehto, se ”että hänelle luettiin liikaa satuja kun hän oli pieni”. Viime mainittu selitys tuntuu kuitenkin ”liian hataralta”, mikä saattaa olla itsestään selvän toistamista.
Osaston päätösrunossa surrealistiset kuvat korvautuvat hetkeksi suoralla puheella runoilijan kokemuksesta, hänen täsmällisestä paikastaan täsmällisesti nimetyssä maailmassa. Istutaan junassa, ”joka matkustaa ajassa” ja määränpäässä keskustellaan ”kaikesta mikä jäi tapahtumatta”. Konduktöörikin, joka ”unohti kertoa junan suunnan”, esitti ”vain tunkkaisia lauseita valon suunnattomasta nopeudesta ihmisen lyhyen ja vääränmuotoisen elämän läpi, valon hitaudesta ihmisen läpi, sillä ihminen on epägeometrinen hitaasti aavikoituva tasanko, sinisellä lähijunan penkillä matkalla kotiin.”
6
Viidennen osaston tekstit on jaettu säkeisiin kokoelman kenties tunteellisinta, hyvin kaunista avausrunoa lukuun ottamatta. Lyyrisestä ilmeestään huolimatta runot kertovat hyvinkin arkisista tilanteista – niissä voisi olla kyse muistikuvista matkalla Latviaan. Istutaan junassa, ja ihmetellään toistuvasti ajan olemusta. Koskettamisesta ei päästä täälläkään:
”Tämä on varastettu. / Tässä kasvot halkeavat yöksi / ja ilon päiväksi: / toinen puoli aikaeron syömä / toinen sormenjälkeni alla hereillä.”
Nämä ovat eräänlaisia ”onnen ajan” runoja. Juuri mitään ei tapahdu, mutta sisäinen laskuri sanoo, että nämä hetket kannattaa säilöä: ”Katsokaa miten onnellinen olen” ja ”Miten onnellinen / ja miten vähän aikaa.” Ajan ”suhteellisuus” ilmaistaan kahdella kuvalla. On toisaalta ”hylätty aurinkokello” ja toisaalta tietty hetki ikuisuudessa, josta voidaan todeta täsmällisesti, että kello on ”varttia vaille viisi”. Tyytyväisyys syntyy hetken ainutkertaisuuden kokemisesta, mutta minkäs silti mahdat mielelle, joka karkailee omille teilleen: ”Kaikki salaisuudet, ja ettei mitään tapahdu. / Ehkä kameli ylittää tien.”
Viimeisessä osastossa palataan proosamuotoon ja aiemmasta tuttuihin kuviin. Skaala on entinen, avaruuksien tähtipölystä tämän maailman hiekkalaatikoihin. Toisaalta liike ei koskaan pysähdy: hiekastakin voi rakentaa tulivuoren, ja kuunlieve toistuu lammen pinnassa. Nämä ovat asioita, joita mikään ihmisen piirtämä kartta ei voi toistaa tarkasti. Liekö siis ihme, jos hän eksyy?
Runoilija suhteellistaa myös omat kykynsä, tai halunsa, karttojen piirtämiseen: ”Puut roikkuvat, valitsevat puolensa, näetkö mitä ajattelen, älä katso tänne.” Mutta heti perään, uhmakkaasti haastaen, kuin vastauksena teoksen nimen synnyttämiin kysymyksiin: ”Mitä kaikkea vielä tahtoisit hallita, veden kiertoa, metsän tähtiä, tähden reittejä minussa?” Eksyminen on lopulta kartan, ei sen reiteiltä poikkeavan vika.
Viidennen osaston tekstit on jaettu säkeisiin kokoelman kenties tunteellisinta, hyvin kaunista avausrunoa lukuun ottamatta. Lyyrisestä ilmeestään huolimatta runot kertovat hyvinkin arkisista tilanteista – niissä voisi olla kyse muistikuvista matkalla Latviaan. Istutaan junassa, ja ihmetellään toistuvasti ajan olemusta. Koskettamisesta ei päästä täälläkään:
”Tämä on varastettu. / Tässä kasvot halkeavat yöksi / ja ilon päiväksi: / toinen puoli aikaeron syömä / toinen sormenjälkeni alla hereillä.”
Nämä ovat eräänlaisia ”onnen ajan” runoja. Juuri mitään ei tapahdu, mutta sisäinen laskuri sanoo, että nämä hetket kannattaa säilöä: ”Katsokaa miten onnellinen olen” ja ”Miten onnellinen / ja miten vähän aikaa.” Ajan ”suhteellisuus” ilmaistaan kahdella kuvalla. On toisaalta ”hylätty aurinkokello” ja toisaalta tietty hetki ikuisuudessa, josta voidaan todeta täsmällisesti, että kello on ”varttia vaille viisi”. Tyytyväisyys syntyy hetken ainutkertaisuuden kokemisesta, mutta minkäs silti mahdat mielelle, joka karkailee omille teilleen: ”Kaikki salaisuudet, ja ettei mitään tapahdu. / Ehkä kameli ylittää tien.”
Viimeisessä osastossa palataan proosamuotoon ja aiemmasta tuttuihin kuviin. Skaala on entinen, avaruuksien tähtipölystä tämän maailman hiekkalaatikoihin. Toisaalta liike ei koskaan pysähdy: hiekastakin voi rakentaa tulivuoren, ja kuunlieve toistuu lammen pinnassa. Nämä ovat asioita, joita mikään ihmisen piirtämä kartta ei voi toistaa tarkasti. Liekö siis ihme, jos hän eksyy?
Runoilija suhteellistaa myös omat kykynsä, tai halunsa, karttojen piirtämiseen: ”Puut roikkuvat, valitsevat puolensa, näetkö mitä ajattelen, älä katso tänne.” Mutta heti perään, uhmakkaasti haastaen, kuin vastauksena teoksen nimen synnyttämiin kysymyksiin: ”Mitä kaikkea vielä tahtoisit hallita, veden kiertoa, metsän tähtiä, tähden reittejä minussa?” Eksyminen on lopulta kartan, ei sen reiteiltä poikkeavan vika.
7
Ei ole tavallista, muttei nykyisin aivan tavatontakaan, että kaunokirjallisen teoksen tekijä ilmoittaa lähteensä. Jo mainitun karttakirjan lisäksi Kurtto listaa kaksi nettisivustoa, joissa esitellään paikkatiedon ja kartografian perusteita. Pikavierailu sivuilla osoittaa, että suhde niihin on lähinnä viitteellinen.
Toisaalta kirjoittaminen yleensä ja runon kirjoittaminen erityisesti muistuttaa monessa kartan piirtämistä. Ensinnäkin kartan suhde todellisuuteen on aina kyseenalainen, näkemyksellinen tulkinta kuvattavasta. Toisaalta kartta kertoo yhtä paljon piirtäjästään ja tämän ajallisista ja paikallisista sidoksista kuin kuvan kohteesta.
Toisin sanoen kartta, tai runo, ei ole pelkästään sekundäärinen suhteessa aineistoonsa. Lukijalle siitä tulee primäärilähde, ainakin silloin kun runo on onnistunut. Hyvä runo on ikään kuin kuva itsestään, ei niinkään jonkun toisen asian heijastus.
Muistuu mieleen Eksyneitten valtakunnan ensimmäinen vinjettiruno. Se alkaa: ”Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämä vailla vertaa.” Tässä on runoilijan lähtökohta ja ohjelma. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä yleensä johonkin, määrittelemättä sen tarkemmin mihin. Tässä mielessä eksyminen, merkityltä tieltä hairahtuminen on myös myönteinen asia, löytöjen tekemisen edellytys.
Kurtto kirjoittaa pääasiassa proosamuodossa, mikä on nykyään melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulen, että se on hyvin tietoinen valinta ja ilmaisee halua erkaantua modernismin maneereista (ennen kuin siitä itsestään tulee maneeri). Säkeen vapautuminen halutaan viedä loppuun – luopumalla siitä (ennen kuin heiluri liikahtaa toiseen ääriasentoonsa, jossa tiukka muoto ottaa jälleen ylivallan.)
Kuvaisin Kurton valitsemaa positiota kartta-analogialla. Sen sijaan, että hän uskoisi sokeasti omaan tai toisten piirtämiin karttoihin, hän vilkuilee kiinnostuneena marginaalista löytyviin karttamerkkien selityksiin – tai legendaan, kuten niitä englanniksi kutsutaan. Sanan latinankielinen juuri tarkoittaa keräämistä, valitsemista, lukemista, ja on sukua kreikan puheeseen, sanaan ja järkeen viittaavalle sanalle logos. En luottaisi runoilijaan kartanpiirtäjänä saatikka maasto-oppaana, mutta tuo legenda, jos mikään, voisi olla runoilijan varsinainen työkenttä.
Ei ole tavallista, muttei nykyisin aivan tavatontakaan, että kaunokirjallisen teoksen tekijä ilmoittaa lähteensä. Jo mainitun karttakirjan lisäksi Kurtto listaa kaksi nettisivustoa, joissa esitellään paikkatiedon ja kartografian perusteita. Pikavierailu sivuilla osoittaa, että suhde niihin on lähinnä viitteellinen.
Toisaalta kirjoittaminen yleensä ja runon kirjoittaminen erityisesti muistuttaa monessa kartan piirtämistä. Ensinnäkin kartan suhde todellisuuteen on aina kyseenalainen, näkemyksellinen tulkinta kuvattavasta. Toisaalta kartta kertoo yhtä paljon piirtäjästään ja tämän ajallisista ja paikallisista sidoksista kuin kuvan kohteesta.
Toisin sanoen kartta, tai runo, ei ole pelkästään sekundäärinen suhteessa aineistoonsa. Lukijalle siitä tulee primäärilähde, ainakin silloin kun runo on onnistunut. Hyvä runo on ikään kuin kuva itsestään, ei niinkään jonkun toisen asian heijastus.
Muistuu mieleen Eksyneitten valtakunnan ensimmäinen vinjettiruno. Se alkaa: ”Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämä vailla vertaa.” Tässä on runoilijan lähtökohta ja ohjelma. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä. Pudota keskelle tyhjää ja ryhtyä yleensä johonkin, määrittelemättä sen tarkemmin mihin. Tässä mielessä eksyminen, merkityltä tieltä hairahtuminen on myös myönteinen asia, löytöjen tekemisen edellytys.
Kurtto kirjoittaa pääasiassa proosamuodossa, mikä on nykyään melkein enemmän sääntö kuin poikkeus. Luulen, että se on hyvin tietoinen valinta ja ilmaisee halua erkaantua modernismin maneereista (ennen kuin siitä itsestään tulee maneeri). Säkeen vapautuminen halutaan viedä loppuun – luopumalla siitä (ennen kuin heiluri liikahtaa toiseen ääriasentoonsa, jossa tiukka muoto ottaa jälleen ylivallan.)
Kuvaisin Kurton valitsemaa positiota kartta-analogialla. Sen sijaan, että hän uskoisi sokeasti omaan tai toisten piirtämiin karttoihin, hän vilkuilee kiinnostuneena marginaalista löytyviin karttamerkkien selityksiin – tai legendaan, kuten niitä englanniksi kutsutaan. Sanan latinankielinen juuri tarkoittaa keräämistä, valitsemista, lukemista, ja on sukua kreikan puheeseen, sanaan ja järkeen viittaavalle sanalle logos. En luottaisi runoilijaan kartanpiirtäjänä saatikka maasto-oppaana, mutta tuo legenda, jos mikään, voisi olla runoilijan varsinainen työkenttä.
perjantai 14. maaliskuuta 2008
Henriikka Tavi: Esim. Esa. Teos 2007.
1
Millainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja? Hullu se, joka yrittää vastata. Tai ryhtyy tekemään johtopäätöksiä pelkän tekstin perusteella. Houkutus on kuitenkin suuri. Tekee muistiinpanoja, muttei saa selvää omasta käsialastaan. Saa selvää käsialastaan, muttei muista mihin muistiinpano liittyy. Kuulee väärin. Ymmärtää väärin. Kuulee valikoidusti. Keskittyy moneen asiaan yhtä aikaa. Omaa vaikeuksia keskittyä ylipäänsä mihinkään. Oma pää toimii nopeammin kuin muiden. Oma pää työskentelee eri tavalla kuin muiden. Takertuu yksityiskohtiin, kun pitäisi keskittyä suuriin linjoihin. Ajattelee kokonaisuutta, kun pitäisi poimia detaljeja. Ajattelee, että kieli näyttää selvältä, yksiselitteiseltä ja loogiselta. Tietää kokemuksesta, ettei niin ole. Ja niin edelleen.
Henriikka Tavin esikoiskokoelman ensi riveiltä lähtien käy selväksi, että yritykset hallita kieltä osoittautuvat epätoivoiseksi pyrinnöksi. Kielellä on takataskussaan aina uusia yllätyksiä. Niihin on mahdoton varautua. Yksinkertaisimmankin viestin välittämiseen sisältyy odottamattomia, ylipääsemättömiä vaikeuksia. Kielen suhteen saa varautua mihin tahansa. Tavi aloittaa:
Meitä oli useimmiten liikaa
esimerkiksi jätetyt minuutit.
Seitsemän epärunollista sanaa, mitäänsanomaton verbi. Ketkä me? Miten niin useimmiten? Liikaa verrattuna mihin? Siis esim. minuutit? Vai minuutit, jotka oli jätetty esimerkin vuoksi? Kello toki voi jätättää, mutta miten minuutteja jätetään? Rivien välissä ei ole pilkkua, joten kuuluvatko ne edes samaan ajatukseen? Me? Siis minuutit? Ja niin edelleen.
Tarkoitus lienee tehdä heti selväksi, että sisälukutaidosta ei ole apua. On vain hyväksyttävä annettuna, että viisari leikkaa kakkuun, ei kakkua. Siis viisari, ei esim. Mari. On sopeuduttava ajatukseen, että jos joku on menossa takaisin, hän on peruuntumassa. Näin ei kirjoiteta, mutta näinhän ihmiset puhuvat, käyttävät kieltä luonnollisissa, arkipäiväisissä tilanteissa. Näissä tilanteissa pää korjaa erehdykset, ja ajatus tulee ymmärretyksi. Mutta runoilija ei editoi; hän käyttää kaiken sellaisenaan, omiin tarkoituksiinsa. Sellainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja.
2
Kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kummallisuuksia. Isoja ja pieniä alkukirjaimia esiintyy miten sattuu. Lauseet alkavat ja päättyvät, jatkuvat ja katkeilevat odottamattomasti. On jotain piirrettyä ja on jotain valokuvattua. Fontti vaihtuu. Tyhjiä sivuja ilmaantuu kuin tyhjästä. Ja sivujen alalaidassa juoksee omituinen rimpsu, muusta sisällöstä riippumaton ja kaikista sopivaisuussäännöistä piittaamaton tekstivirta, joka ottaa paikkansa sielläkin missä muuta teokseen kuuluvaa tekstiä ei ole häipyäkseen yllättäen näkymättömiin, kun sen odottaisi jatkuvan.
Kaikkein omituisin, tai vitsikkäin, on tietysti kirjan nimi. En äkkiä muista toista teosta, jonka nimessä esiintyisi lyhenne, ainakaan sellaista, jossa lyhenne olisi pitempi kuin koko muu osa nimestä yhteensä. Ajattelen sen liittyvän olennaisesti teoksen ilmaisulliseen luonteeseen. Näin kirjoitetaan, mutta näin myös puhutaan. Voin kuvitella tilanteen, jossa tekijä miettii teokselleen nimivaihtoehtoehtoja: ”Se voisi olla esim. ’Esa’.” Mutta ennen muuta ajattelen sen tarkoituksella mahdollisimman epälyyriseksi. Nyt ei hempeillä, nyt kirjoitetaan runoutta. Toisaalta sen voisi lukea humoristiseksi kommentiksi Arvo Salon 60-luvun alussa esittämään vaatimukseen: ”Enemmän propreja!” No, tässä niitä tulee, tavilaisella jengalla varustettuna.
Saattaa käydä, että viehättävästä, melkein fetisistisestä fyysisyydestään ja ylivoimaisen kätevästä selailtavuudestaan huolimatta painettu kirja osoittautuu suurimmaksi jarruksi runouden kehittymiselle. On todennäköistä, että tekstiksi ladottu, perinteisin graafisin keinoin ulospantu normirunous saa rinnalleen uusia runollisia muotoja. Ja jos julkaisemisen tavat muuttuvat, runollisen sisällön ja muodonkin voisi olettaa muuttuvan. Kukaties on jo olemassa runollisia teoksia, joita emme vielä tunnista runoudeksi. Esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen tuotanto tekee lineaarisen lukutavan miltei mahdottomaksi. Entä mihin kategoriaan Cia Rinteen tuotanto olisi asetettava? Se ei tule toimeen ilman silmää, mutta se tunkeutuu myös korvan intiimialueille. Runoilijan paletti monipuolistuu. Ehkä alamme rakentaa kaupunkeja runoudesta. Ehkä alamme viljellä sitä. Ehkä alamme kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaan aikaisemmin on osannut tehdä.
Esim.Esa on joka tapauksessa eräänlainen tietoinen statement. Se asettaa kyseenalaiseksi koko joukon käsityksiä siitä, mitä runoudelta sopii odottaa. Se tekee sen painotuotteen rajoissa, mutta venyttää sen mahdollisuuksia melkein äärimmäisyyksiin asti olematta kuitenkaan tippaakaan kyyninen tai poissulkeva. Siinä sen kiinnostusta herättävä outous ja luokseen kutsuva viehättävyys.
3
Jotkut Tavin tokaisut ovat klassikoita syntyessään. Monet niistä tullaan muistamaan vielä vuosikymmentenkin päästä, kuten ”laiturilta uppoavat harmit”, ”on partavettäsi jano” tai naurettavin kaikista eli ”lyhyt ajeli nätillä”. Sanat tekevät ihmeitään. ”Olen yrittänyt kukkia, mutta tilanne on ongelmallinen.”
Pitämällä kiinni syntaksista semantiikan voi antaa huojua sinne tänne. Mutta kyse ei ole pelkästä sananäppäryydestä, huolettomasta merkityksillä leikkimisestä. Näistäkin esimerkeistä kaksi ensimmäistä on humoristisuudestaan huolimatta hyvin vakavaa luettavaa. (Oli kerran ystävä, joka ”janosi” partavettäni niin, että hän myös joi sen. Kuulen vieläkin korvissani hänen kakomisensa.) Lukijan kokemus on aina varteenotettava mahdollisuus, ja tekstiin voi hiipiä merkityksiä, joista kirjoittaja ei ole tietoinen. Teksti on aina yksityistä. Kun lukee sanan ”laituri”, ajattelee tiettyä laituria (sitä joka on mökillä ja jonka päästä joku hyppäsi upottaakseen huolensa, tai sitä joka viilettää jäällä ja joka upottaa vastustajansa tekemillään maaleilla). Merkitys on aina yksityistä. Sen sijaan ”lyhyt ajeli nätillä” ei lakkaa kiehtomasta (vaikka sen muuttaakin mielessään ilmeiseen muotoon ”pieni on kaunista”, ”viisas ajaa Volvolla” tai muuta vastaavaa), koska se on itsessään täydellinen, kuin koru, konnotaatioistaan huolimatta mutta ennen kaikkea niistä riippumatta. Se vain on.
Neljäs esimerkki on oma lukunsa. Sanan ”kukkia” kaksoismerkitys vinksauttaa virkkeen ajatuksen, mutta vielä enemmän sen tekee sitä seuraava, loogisesti ”odottamaton” sivulause. Monimielistä tai sanoisinko moninkertaista huumoria ja kertoo paljon Tavin kielitajusta ja metodista. Kun mikään ei jää huomiotta, melkein mikä tahansa alkaa työntää merkitystä.
Viimeisenä mainitsen tokaisun, joka on tähdellinen näennäisestä naiiviudestaan huolimatta. ”Minulla on ääntä nenässä” alkaa jälleen vääntyä mielessä joksikin toiseksi, mutta samalla se on vitsikäs päännyökäytys Tristan Tzaralle, jonka mukaan ajatus syntyy suussa. Niin että sen sortin dadaisti.
4
Olisi kohtuutonta leimata Esim. Esan tekijä vain nokkelien tokaisujen tai (jos lainaamme Kristian Blombergin termiä) ”kieleenjuolahdusten” perusteella. Toisaalta minkäs sille mahtaa, jos yksittäinen, kaikista yhteyksistään irrotettu lausahdus pysäyttää ja saa mielemme ahkeroimaan:
”Olen liian typerä ulkomaailmaan.”
Tämä siis myönnytyksenä runoilijalta, joka melkein ohjelmallisesti välttää kaikkea vähänkin keskeislyyrisyyteen vivahtavaa. Eli mitä tarkoittaa ”liian typerä” (jonka jälleen haluaa lukea muotoon ”liian fiksu”)? Ja ennen muuta, missä ihmeessä on ”ulkomaailma” (vrt. ”ulkomaat” tai ”ulkoilma”)? Ja vielä: Mikä on se johtopäätös, joka tästä väitelauseesta tulisi tehdä? Vastausta ei ole, sillä runo harvoin on johtopäätösten tekoa, suoraa hyödyn tavoittelua. Mieli ei pysty siihen mihin kieli pystyy.
Jos virittyy Tavin aaltopituudelle, tällaiset kielen tarjoamat hedelmälliset väärinluennat odottavat löytäjäänsä kaikkialla. Tai niin ainakin luulisi. Ajan Pasilan läpi töistä kotiin, kun tienviereltä osuu silmiin rakennusyhtiön mainostaulu, jossa kerrotaan aivan tv-studion kylkeen rakennettavasta uudiskohteesta. Tulevan taloyhtiön nimi saa ajatukset liikkeelle: ”Juontajassa asuu tyytyväinen perhe” tai vähän pakotetummin ”Meissä kaikissa asuu pieni juontaja”. Otan nämä laimeat banaliteetit esille, koska Tavin neronleimausten rinnalle asetettuna ne kertovat, kuinka hienovaraisista valinnoista on kysymys. Vain paras kelpaa, ja parasta on vain sellainen, joka on käynyt täydellisesti runoilijan päänsisäisen myllyn lävitse ja irronnut omaksi, vastaansanomattomaksi todellisuudekseen. Miten olisi ”Juontajan saa kolmen prosentin Corolla”? Hyvä yritys, mutta ei helkkarissa.
Tämä nolo syrjähyppy on perusteltua sen seikan korostamiseksi, että kielen monimielisyyteen ja jatkuviin kommelluksiin perustuvat kiteytymät eivät ole näiden runojen perimmäisin tavoite. Ne johtuvat jostakin, ja ne johtavat johonkin muuhun, aina eteenpäin. Kieli ei seisahdu ihastelemaan omaa erinomaisuuttaan. Se ei tee sitä, koska sen luonne on liikkuva, ja mikä tärkeintä, se on koko ajan kosketuksissa kaikkeen ympärillä olevaan.
5
Ympäriltä löytyy kaikenlaista. Tavi kirjoittaa:
kun kumiseva iltapäivän aamu kummitteli turkoosin meren
sopusointuista harmaata.
En voi olla kuulematta siinä kaikuja klassisesta esimerkistä, jolla kuvataan syntaktisesti korrektia mutta semanttisesti järjetöntä lausetta: "Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivokkaasti." Tätä käsitystä vahvistaa pian kohta leukaileva huomautus: ”mikä onkin tärkeää taustatiedoksi”. Mutta Tavi ei olisi Tavi, jos asia olisi näin yksinkertainen. Näiden kahden katkelman välistä löytyy nimittäin jo edeltä tuttu kolmisanainen: ”Lyhyt ajeli nätillä.” Voi veikkoseni, se mikä näissä runoissa on lopulta tärkeää ”taustatietoa” ei ole yksiselitteinen asia. Anyway, she’s driving me nuts!
6
Tavin kiinnostus semanttisiin hurjasteluihin ja kielen siekailemattomiin toimintoihin ei tarkoita tunnetason kylmyyttä. Kirjoittajan suhde aineistoonsa ja sen kanssa pelehtimiseen on lämmin ja intiimi. Hän ei operoi perinteisillä lyyrisillä tai elegisillä motiiveilla, mutta hänellä on kyky tuottaa romanttisen hempeitä, kauneutta huokuvia kuvia täysin epäromanttisista aineksista. Muuan runo alkaa: ”Syksy nousee suomuisin ankanjaloin ankkurikuvioista ja verkoista.” Lauseen ylenpalttinen monisanaisuus, kuvien kerroksisuus ja ajatussisällön kompleksisuus petaa taidokkaasti tulevaa, joka on kaiken edeltävän antiteesi: ”Liikenne jatkaa matkaansa. Minä odotan sinua siellä.” Melkein täydellinen runo. Lukeva silmä liikkuu kuvan pinnalla kiinnekohtia etsien, lakkaamattoman kiinnostuksen vallassa, sen värejä, muotoja, yksityiskohtia ja pintoja ihastellen, pääsemättä kuitenkaan koskaan täyteen varmuuteen siitä, mikä hänen huomionsa on naulinnut. Ja vaikka runon ajatus tulee ”täyteen”, se tulee kuitenkin niin suurena yllätyksenä, että lukijan on pakko palata takaisin ja jatkaa etsimistä.
7
Suunnitelmat harvoin toteutuvat aiotun kaltaisina. Tämänkin blogin tarkoituksena oli, että kirjaisin siihen lukukokemukseni ikään kuin marginaaleihin tehtyinä huomautuksina sitä mukaa kuin lukeminen etenee, suurista linjoista välittämättä. Huomasin kuitenkin pian, ettei se ollut mahdollista. Katkelmalliset, lauseiden ja ajatusten koherenssista piittaamattomat muistiinpanot kirjoitetaan itseä, ei toista varten. Blogin kirjoittaja alkaa väistämättä ajatella potentiaalisia lukijoitaan ja teksti tapailla jonkinlaista, vähintään puolivillaista esseetyyliä.
Päätin kuitenkin jatkaa aloittamallani tiellä. Jos tulee esseetä, tulkoon. Mutta en aio myöskään välttää tyylillisiä retkahduksia tai sisällöllisiä sivupolkuja, jos sellaisia ilmaantuu. Pääasia, että heittäydyn lukemiseen ilman turvaverkkoja. Jos astun harhaan, en peittele virhettäni, vaan jatkan pontevasti eteenpäin. Ajattelen, että se on tämän kokeen poetiikka.
Tällaiset aikomuksiin ja niiden kariutumiseen liittyvät kysymykset eivät ole vieraita runonkaan kirjoittajalle. Riippuu paljon siitä, kummasta päästä runoilija lähtee liikkeelle. Onko hänellä ensin jokin idea tai ajatus, jolle hän lähtee etsimään sopivaa ilmaisua. Vai onko hänellä lähtökohtanaan jokin poeettinen muoto, jolle hän ryhtyy hakemaan sovellusta, täyttämään sitä sisällöllä.
Nämä metodit eivät tietenkään esiinny puhtaina, toisensa poissulkevina vaihtoehtoina, vaan ne limittyvät toisiinsa milloin peräkkäin, milloin samanaikaisesti. Ehkä tämä taiteelliseen prosessiin lähtökohtaisesti sisältyvä kaksoiskierre on myös sen liikkeellepaneva voima, turhautuminen siihen, ettei sisältö yksin tai muoto yksin koskaan riitä. Runo, taideteos, ei tyydy olemaan kuvaus siitä – se on sen toimialuetta. Eikä vain sitä; se on se.
Tavin kokoelma on täynnä esimerkkejä molemmista lähestymistavoista, molemmista metodeista, välimuotoja unohtamatta. Muodon ensisijaisuus korostuu esimerkiksi tekstissä, jossa lukijaa kehotetaan osallistumaan runon tekemiseen täyttämällä kirjoittajan siihen jättämät aukkopaikat. Runo ei ikään kuin valmistu ennen kuin lukija on siihen osallistunut. Tätä ei tule ymmärtää pelkäksi gimmickiksi tai väitteeksi siitä, että lukijan panos on runon ehdoton edellytys. Runo on valmis nimenomaan aukkoisena itsenään, ei vasta valmistumistaan odottavana teoksena.
Tavin tehtäväruno ei ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan sille löytyy myös edeltäjiä. Samaan kategoriaan kuuluvat esimerkiksi matriisirunot, joissa ”varsinainen” teksti on piilotettu muun, ”tarpeettoman” tekstin joukkoon. Lukijan on vain löydettävä se. Variantti tästä löytyy myös Tavilta. Kokoelman päättää neliön muotoon ladottu kirjainten muodostama matriisi, jossa poikkeuksellisesti ei ole ainuttakaan ”turhaa” kirjainta. Teksti ei kuitenkaan avaudu, muodosta järjellisiä sanoja ilman lukijan merkittävää ponnistusta. Vertailun vuoksi voisi mainita myös esikoiskokoelmani Uno Boy (1982), jonka runoista yksi oli kirjoitettu sanaristikon muotoon. Mutta nämä ovat vain ääritapauksia. Periaatteessa runollinen ilmaisu yleensä, fragmenteista puhumattakaan, johtaa lukijansa tekstin aukkopaikkojen täyttämiseen ja siinä potentiaalisena olevien merkitysten tuottamiseen. Tehtäväruno, sen ”ratkaiseminen”, ei kuitenkaan automaattisesti merkitse runon sisällön lisääntymistä. Se päinvastoin vähentää tai ainakin lukitsee sen tiettyihin rajoihin. Käsitteellisenä teoksena tehtäväruno on itse asiassa ”parempi” ratkaisematta kuin ratkaistuna.
8
Lisäyksenä edelliseen voisi vielä mainita akrostikonin, runotyypin jossa rivien alkukirjaimet muodostavat peräkkäin luettuna jonkin tunnistettavan sanan, usein erisnimen. Toisin sanoen runon rakenne ja osin sisältökin on ennalta määrätty ja tavallaan edellyttää lukijan osallistumista. Runo täydentyy, siihen tulee uusi sisällöllinen taso tämän rakenteellisen seikan havaitsemisen myötä. Esim. Esassa akrostikoneja ei esiinny, mutta muita hieman samantyyppisiä ratkaisuja kyllä, eli runoja jotka tavallaan edustavat välimuotoa muoto- ja sisältölähtöisen tekstin välillä.
Yksi kieltämättä vähän kaukaa haettu esimerkki on tapa, jolla teos on rakennettu. Heti kirjan alkuun on sijoitettu arabialaisin numeroin merkitty kymmenen runon sarja, ja vasta sen jälkeen tulee kokoelman ensimmäinen, roomalaisin numeroin merkitty varsinainen osasto ”Unissakävelyllä”. Tämän osaston runojen sekaan on kuitenkin siroteltu myös runot 11, 12, 13 ja 14, jotka mitä ilmeisimmin kuuluvat edelliseen kymmenikköön, eli jatkavat sitä. Tälle muotoseikalle ei näyttäisi olevan varsinaisia sisällöllisiä perusteita, eikä se välttämättä edes ilmene hätäiselle lukijalle, mutta kertoo jotain Tavin tavoitteista. Tekijän ja lukijan keskinäinen asema ei ole itsestään selvä, ja vaikka toisaalla tekijä näyttäisi antautuvan lukijan armoille, toisaalla hän kuitenkin pakottaa tämän luopumaan lineaarisen lukemisen välttämättömyydestä. Yhdensuuntaisen lukutavan rinnalle teokseen on näin laadittu myös toinen, sanotaanko edelliseen nähden ”ristikkäinen” juonne.
Monissa yksittäisissä runoissa muoto on tahallisen vääristelty. Runon perinteinen asettelu – se miltä runon ”tulisi” näyttää – tuntuisi Tavin makuun ikään kuin liian laimealta ja paradoksaalisesti teennäiseltä ratkaisulta. Niinpä joukossa on esimerkiksi faksimile seitsemäsluokkalaisen ”Henriikan” käsin kirjoittamasta kouluaineesta. (Kopion aitoudesta ei tosin ole takeita, mikä tuo tekstiin jälleen uuden, tekijän luotettavuutta kyseenalaistavan tason.) Eräässä runossa ”säkeistöt” on rajattu ohutlinjaisten laatikoiden sisään. Temppu alleviivaa sanottua, mutta samalla se myös työntää luotaan ja sulkee lukijan tekstin ulkopuolelle. Kolmannessa tapauksessa Tavi rikkoo tekstin jakamalla sen väkivaltaisesti riveihin oikeaoppisesta tavutuksesta (tai säetekniikasta) piittaamatta.
Näissä esimerkeissä – joissa poikkeava muotoratkaisu on tehty ikään kuin jälkituotantona, sisällön ”jälkeen” – korostuu muutama Tavin runokäsitykselle tyypillinen piirre. Niistä päällimmäisin on johdonmukainen ja periksi antamaton halu tehdä runoa norminvastaisesti, toisin. Runo ei halua olla hiekanjyvä toisten hiekanjyvien joukossa. Toinen korostaa tekijän roolia. Runo ei ole ainakaan ensisijaisesti tekijänsä sisäisten tuntojen ilmaisua, mutta se ei ole myöskään tekijästään irrallaan. Tekijä on vastuussa kaikista runon osa-alueista. Runo ei ole jonkin ennalta annetun ”runollisen” ilmaisun toteuttamista; se on, niin kuin termi poiesis sanoo, runon tekemistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Truismi tai ei, mutta ilman tekijää ei ole mitään.
9
Esim. Esassa on kolme toistuvaa kuvaa, teemaa tai tilannetta. Ensimmäinen niistä liittyy erilaisiin liikennevälineisiin tai liikkumisen tapoihin. Välineitä ovat ainakin juna, lentokone, helikopteri, liukuportaat ja kolmipyöräinen. Kuten edellä jo on käynyt ilmi, liikkeestä tai liikkumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta epätavanomaisesti, ellei jopa kieroutuneesti. ”Lyhyt ajeli nätillä”, takaisin mennessä ollaan ”peruuntumassa” ja ”Liikenne jatkaa matkaansa”. Tai: ”Kun K-juna tulee, se lentää.” Tai vielä oudommin: ”Minä menen Minne helikopterit menevät”. Ja kun ”Esa” esiintyy kokoelmassa ensimmäisen kerran, hänestä todetaan: ”Esa menee Ahvenanmaalle. /(…)/ Se menee kokonaan Ahvenanmaalle.” Ja vielä: ”Vaikutelma taivaaseen astumisesta (…) saavutettiin liukuportaiden avulla”. Myös kolme nimetyistä osastoista liittyy jollakin tavalla liikkumiseen: ”Unissakävelyllä”, ”Tietyömaa” ja ”Kävely hautausmaalla”. Entä kuuluuko kirjan kansiaihe teoksen sisältöön? Siinäkin nimittäin ollaan liikkeessä: valokuva nuorukaisesta hyppäämässä esteen ylitse.
Yksinkertainen tulkinta tietysti on, että Tavin käyttämät kuvat ovat metaforan metaforia. Liikkuminen on jonkin ”kantamista” toiseen paikkaan ja ilmenee paitsi fyysisenä siirtymisenä toiseen tilaan myös muuttumisena osin tai ”kokonaan”. Äärimmäisessä tapauksessa voidaan puhua jopa ”taivaaseen astumisesta”. Olennaista on, että nämä kaikki ovat nimenomaan metaforisia ilmauksia. Ne perustuvat kirjoittajan havaintoihin; ne ovat hänen kielellinen tulkintansa siitä mitä tapahtuu, kun joku tai jokin liikkuu. Siitä millaiseksi tämä joku muuttuu tai millaiseksi hänen pitäisi muuttua, ei tehdä tiliä. ”Kantaja” eli metafora tekee kyllä töitä runoilijalle, on tämän palkkaama, mutta tahdoton orja se ei ole. Runoilija on aina lopulta siihen nähden alisteinen, vietävissä.
Kielen ylivoimaisuus, hallitsemattomuus, tulee esiin muissa tilanteissa. On oikeastaan täysi ihme, että ihmiset ymmärtävät edes jossain määrin toisiaan. Tavin runot ovat täynnä kuvauksia tilanteista, joissa dialogisessa suhteessa olevat ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen väärin tulkituiksi. Syy on milloin lähettäjässä milloin vastaanottajassa, ja liekö tuo edes ihme kun siinä välissä oleva kielikin osoittautuu epäluotettavaksi ja omalla tahdolla varustetuksi. Yksinkertaisimmankin asian tai episodin kertaaminen tai referointi osoittautuu mahdottomaksi. Rekisterit sekoittuvat ja painotukset ymmärretään väärin, kuten kaikki rakastavaiset kokemuksesta tietävät. Tätä toivottomuutta kuvataan myös runoissa, joissa opettaja yrittää toisaalta saavuttaa puheyhteyden oppilaisiinsa, toisaalta takoa tietoa heidän koviin kalloihinsa.
Eli mitä jää jäljelle? Ei ihme, että monessa runossa runoilija siirtää vastuun pois itseltään. No, kun ette kuitenkaan usko, ymmärrä sanaani, niin tehkää itse paremmin!
10
Olen miettinyt pääni puhki teoksen nimeä, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tyydyttävään saati korkealentoiseen ratkaisuun. On siis pakko todeta ilmeinen, asia jota en ole nähnyt lausuttavan julki ainakaan niissä muutamissa arvioissa, joita olen kokoelmasta lukenut. Nimenhän tulisi kaiken järjen mukaan kuulua ”Esim. Erkki”. Vai tulisiko? Kertooko ”Esim. Esa” tekijän ehdottomasta halusta toimia odotuksen vastaisesti? Vai merkitseekö ilmeisestä luopuminen tässä tapauksessa juuri ”dada-runoilijaan” liitettyjen odotusten täyttämistä? Eikö ”Esim. Erkki” olisi kaikesta huolimatta vitsikkäämpi vaihtoehto? Vai olisiko sittenkin kyse tekijän kaksinkertaisesta oveluudesta? ”Sanokaa mitä sanotte, minä nimeän teokseni niin kuin haluan, teidän odotuksistanne piittaamatta.” Toisaalta vastaus voi olla hyvin yksinkertainen. Teoksesta löytyvät niin nimet Esko, Erno, Ernst ja totta kai myös Esa, muttei ainuttakaan Erkkiä. Miksi se siis esiintyisi teoksen nimessä? Duh? Duh!
Millainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja? Hullu se, joka yrittää vastata. Tai ryhtyy tekemään johtopäätöksiä pelkän tekstin perusteella. Houkutus on kuitenkin suuri. Tekee muistiinpanoja, muttei saa selvää omasta käsialastaan. Saa selvää käsialastaan, muttei muista mihin muistiinpano liittyy. Kuulee väärin. Ymmärtää väärin. Kuulee valikoidusti. Keskittyy moneen asiaan yhtä aikaa. Omaa vaikeuksia keskittyä ylipäänsä mihinkään. Oma pää toimii nopeammin kuin muiden. Oma pää työskentelee eri tavalla kuin muiden. Takertuu yksityiskohtiin, kun pitäisi keskittyä suuriin linjoihin. Ajattelee kokonaisuutta, kun pitäisi poimia detaljeja. Ajattelee, että kieli näyttää selvältä, yksiselitteiseltä ja loogiselta. Tietää kokemuksesta, ettei niin ole. Ja niin edelleen.
Henriikka Tavin esikoiskokoelman ensi riveiltä lähtien käy selväksi, että yritykset hallita kieltä osoittautuvat epätoivoiseksi pyrinnöksi. Kielellä on takataskussaan aina uusia yllätyksiä. Niihin on mahdoton varautua. Yksinkertaisimmankin viestin välittämiseen sisältyy odottamattomia, ylipääsemättömiä vaikeuksia. Kielen suhteen saa varautua mihin tahansa. Tavi aloittaa:
Meitä oli useimmiten liikaa
esimerkiksi jätetyt minuutit.
Seitsemän epärunollista sanaa, mitäänsanomaton verbi. Ketkä me? Miten niin useimmiten? Liikaa verrattuna mihin? Siis esim. minuutit? Vai minuutit, jotka oli jätetty esimerkin vuoksi? Kello toki voi jätättää, mutta miten minuutteja jätetään? Rivien välissä ei ole pilkkua, joten kuuluvatko ne edes samaan ajatukseen? Me? Siis minuutit? Ja niin edelleen.
Tarkoitus lienee tehdä heti selväksi, että sisälukutaidosta ei ole apua. On vain hyväksyttävä annettuna, että viisari leikkaa kakkuun, ei kakkua. Siis viisari, ei esim. Mari. On sopeuduttava ajatukseen, että jos joku on menossa takaisin, hän on peruuntumassa. Näin ei kirjoiteta, mutta näinhän ihmiset puhuvat, käyttävät kieltä luonnollisissa, arkipäiväisissä tilanteissa. Näissä tilanteissa pää korjaa erehdykset, ja ajatus tulee ymmärretyksi. Mutta runoilija ei editoi; hän käyttää kaiken sellaisenaan, omiin tarkoituksiinsa. Sellainen on ihminen, joka kirjoittaa runoja.
2
Kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kummallisuuksia. Isoja ja pieniä alkukirjaimia esiintyy miten sattuu. Lauseet alkavat ja päättyvät, jatkuvat ja katkeilevat odottamattomasti. On jotain piirrettyä ja on jotain valokuvattua. Fontti vaihtuu. Tyhjiä sivuja ilmaantuu kuin tyhjästä. Ja sivujen alalaidassa juoksee omituinen rimpsu, muusta sisällöstä riippumaton ja kaikista sopivaisuussäännöistä piittaamaton tekstivirta, joka ottaa paikkansa sielläkin missä muuta teokseen kuuluvaa tekstiä ei ole häipyäkseen yllättäen näkymättömiin, kun sen odottaisi jatkuvan.
Kaikkein omituisin, tai vitsikkäin, on tietysti kirjan nimi. En äkkiä muista toista teosta, jonka nimessä esiintyisi lyhenne, ainakaan sellaista, jossa lyhenne olisi pitempi kuin koko muu osa nimestä yhteensä. Ajattelen sen liittyvän olennaisesti teoksen ilmaisulliseen luonteeseen. Näin kirjoitetaan, mutta näin myös puhutaan. Voin kuvitella tilanteen, jossa tekijä miettii teokselleen nimivaihtoehtoehtoja: ”Se voisi olla esim. ’Esa’.” Mutta ennen muuta ajattelen sen tarkoituksella mahdollisimman epälyyriseksi. Nyt ei hempeillä, nyt kirjoitetaan runoutta. Toisaalta sen voisi lukea humoristiseksi kommentiksi Arvo Salon 60-luvun alussa esittämään vaatimukseen: ”Enemmän propreja!” No, tässä niitä tulee, tavilaisella jengalla varustettuna.
Saattaa käydä, että viehättävästä, melkein fetisistisestä fyysisyydestään ja ylivoimaisen kätevästä selailtavuudestaan huolimatta painettu kirja osoittautuu suurimmaksi jarruksi runouden kehittymiselle. On todennäköistä, että tekstiksi ladottu, perinteisin graafisin keinoin ulospantu normirunous saa rinnalleen uusia runollisia muotoja. Ja jos julkaisemisen tavat muuttuvat, runollisen sisällön ja muodonkin voisi olettaa muuttuvan. Kukaties on jo olemassa runollisia teoksia, joita emme vielä tunnista runoudeksi. Esimerkiksi Jukka-Pekka Kervisen tuotanto tekee lineaarisen lukutavan miltei mahdottomaksi. Entä mihin kategoriaan Cia Rinteen tuotanto olisi asetettava? Se ei tule toimeen ilman silmää, mutta se tunkeutuu myös korvan intiimialueille. Runoilijan paletti monipuolistuu. Ehkä alamme rakentaa kaupunkeja runoudesta. Ehkä alamme viljellä sitä. Ehkä alamme kirjoittaa rakkaudesta kauniimmin kuin kukaan aikaisemmin on osannut tehdä.
Esim.Esa on joka tapauksessa eräänlainen tietoinen statement. Se asettaa kyseenalaiseksi koko joukon käsityksiä siitä, mitä runoudelta sopii odottaa. Se tekee sen painotuotteen rajoissa, mutta venyttää sen mahdollisuuksia melkein äärimmäisyyksiin asti olematta kuitenkaan tippaakaan kyyninen tai poissulkeva. Siinä sen kiinnostusta herättävä outous ja luokseen kutsuva viehättävyys.
3
Jotkut Tavin tokaisut ovat klassikoita syntyessään. Monet niistä tullaan muistamaan vielä vuosikymmentenkin päästä, kuten ”laiturilta uppoavat harmit”, ”on partavettäsi jano” tai naurettavin kaikista eli ”lyhyt ajeli nätillä”. Sanat tekevät ihmeitään. ”Olen yrittänyt kukkia, mutta tilanne on ongelmallinen.”
Pitämällä kiinni syntaksista semantiikan voi antaa huojua sinne tänne. Mutta kyse ei ole pelkästä sananäppäryydestä, huolettomasta merkityksillä leikkimisestä. Näistäkin esimerkeistä kaksi ensimmäistä on humoristisuudestaan huolimatta hyvin vakavaa luettavaa. (Oli kerran ystävä, joka ”janosi” partavettäni niin, että hän myös joi sen. Kuulen vieläkin korvissani hänen kakomisensa.) Lukijan kokemus on aina varteenotettava mahdollisuus, ja tekstiin voi hiipiä merkityksiä, joista kirjoittaja ei ole tietoinen. Teksti on aina yksityistä. Kun lukee sanan ”laituri”, ajattelee tiettyä laituria (sitä joka on mökillä ja jonka päästä joku hyppäsi upottaakseen huolensa, tai sitä joka viilettää jäällä ja joka upottaa vastustajansa tekemillään maaleilla). Merkitys on aina yksityistä. Sen sijaan ”lyhyt ajeli nätillä” ei lakkaa kiehtomasta (vaikka sen muuttaakin mielessään ilmeiseen muotoon ”pieni on kaunista”, ”viisas ajaa Volvolla” tai muuta vastaavaa), koska se on itsessään täydellinen, kuin koru, konnotaatioistaan huolimatta mutta ennen kaikkea niistä riippumatta. Se vain on.
Neljäs esimerkki on oma lukunsa. Sanan ”kukkia” kaksoismerkitys vinksauttaa virkkeen ajatuksen, mutta vielä enemmän sen tekee sitä seuraava, loogisesti ”odottamaton” sivulause. Monimielistä tai sanoisinko moninkertaista huumoria ja kertoo paljon Tavin kielitajusta ja metodista. Kun mikään ei jää huomiotta, melkein mikä tahansa alkaa työntää merkitystä.
Viimeisenä mainitsen tokaisun, joka on tähdellinen näennäisestä naiiviudestaan huolimatta. ”Minulla on ääntä nenässä” alkaa jälleen vääntyä mielessä joksikin toiseksi, mutta samalla se on vitsikäs päännyökäytys Tristan Tzaralle, jonka mukaan ajatus syntyy suussa. Niin että sen sortin dadaisti.
4
Olisi kohtuutonta leimata Esim. Esan tekijä vain nokkelien tokaisujen tai (jos lainaamme Kristian Blombergin termiä) ”kieleenjuolahdusten” perusteella. Toisaalta minkäs sille mahtaa, jos yksittäinen, kaikista yhteyksistään irrotettu lausahdus pysäyttää ja saa mielemme ahkeroimaan:
”Olen liian typerä ulkomaailmaan.”
Tämä siis myönnytyksenä runoilijalta, joka melkein ohjelmallisesti välttää kaikkea vähänkin keskeislyyrisyyteen vivahtavaa. Eli mitä tarkoittaa ”liian typerä” (jonka jälleen haluaa lukea muotoon ”liian fiksu”)? Ja ennen muuta, missä ihmeessä on ”ulkomaailma” (vrt. ”ulkomaat” tai ”ulkoilma”)? Ja vielä: Mikä on se johtopäätös, joka tästä väitelauseesta tulisi tehdä? Vastausta ei ole, sillä runo harvoin on johtopäätösten tekoa, suoraa hyödyn tavoittelua. Mieli ei pysty siihen mihin kieli pystyy.
Jos virittyy Tavin aaltopituudelle, tällaiset kielen tarjoamat hedelmälliset väärinluennat odottavat löytäjäänsä kaikkialla. Tai niin ainakin luulisi. Ajan Pasilan läpi töistä kotiin, kun tienviereltä osuu silmiin rakennusyhtiön mainostaulu, jossa kerrotaan aivan tv-studion kylkeen rakennettavasta uudiskohteesta. Tulevan taloyhtiön nimi saa ajatukset liikkeelle: ”Juontajassa asuu tyytyväinen perhe” tai vähän pakotetummin ”Meissä kaikissa asuu pieni juontaja”. Otan nämä laimeat banaliteetit esille, koska Tavin neronleimausten rinnalle asetettuna ne kertovat, kuinka hienovaraisista valinnoista on kysymys. Vain paras kelpaa, ja parasta on vain sellainen, joka on käynyt täydellisesti runoilijan päänsisäisen myllyn lävitse ja irronnut omaksi, vastaansanomattomaksi todellisuudekseen. Miten olisi ”Juontajan saa kolmen prosentin Corolla”? Hyvä yritys, mutta ei helkkarissa.
Tämä nolo syrjähyppy on perusteltua sen seikan korostamiseksi, että kielen monimielisyyteen ja jatkuviin kommelluksiin perustuvat kiteytymät eivät ole näiden runojen perimmäisin tavoite. Ne johtuvat jostakin, ja ne johtavat johonkin muuhun, aina eteenpäin. Kieli ei seisahdu ihastelemaan omaa erinomaisuuttaan. Se ei tee sitä, koska sen luonne on liikkuva, ja mikä tärkeintä, se on koko ajan kosketuksissa kaikkeen ympärillä olevaan.
5
Ympäriltä löytyy kaikenlaista. Tavi kirjoittaa:
kun kumiseva iltapäivän aamu kummitteli turkoosin meren
sopusointuista harmaata.
En voi olla kuulematta siinä kaikuja klassisesta esimerkistä, jolla kuvataan syntaktisesti korrektia mutta semanttisesti järjetöntä lausetta: "Värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivokkaasti." Tätä käsitystä vahvistaa pian kohta leukaileva huomautus: ”mikä onkin tärkeää taustatiedoksi”. Mutta Tavi ei olisi Tavi, jos asia olisi näin yksinkertainen. Näiden kahden katkelman välistä löytyy nimittäin jo edeltä tuttu kolmisanainen: ”Lyhyt ajeli nätillä.” Voi veikkoseni, se mikä näissä runoissa on lopulta tärkeää ”taustatietoa” ei ole yksiselitteinen asia. Anyway, she’s driving me nuts!
6
Tavin kiinnostus semanttisiin hurjasteluihin ja kielen siekailemattomiin toimintoihin ei tarkoita tunnetason kylmyyttä. Kirjoittajan suhde aineistoonsa ja sen kanssa pelehtimiseen on lämmin ja intiimi. Hän ei operoi perinteisillä lyyrisillä tai elegisillä motiiveilla, mutta hänellä on kyky tuottaa romanttisen hempeitä, kauneutta huokuvia kuvia täysin epäromanttisista aineksista. Muuan runo alkaa: ”Syksy nousee suomuisin ankanjaloin ankkurikuvioista ja verkoista.” Lauseen ylenpalttinen monisanaisuus, kuvien kerroksisuus ja ajatussisällön kompleksisuus petaa taidokkaasti tulevaa, joka on kaiken edeltävän antiteesi: ”Liikenne jatkaa matkaansa. Minä odotan sinua siellä.” Melkein täydellinen runo. Lukeva silmä liikkuu kuvan pinnalla kiinnekohtia etsien, lakkaamattoman kiinnostuksen vallassa, sen värejä, muotoja, yksityiskohtia ja pintoja ihastellen, pääsemättä kuitenkaan koskaan täyteen varmuuteen siitä, mikä hänen huomionsa on naulinnut. Ja vaikka runon ajatus tulee ”täyteen”, se tulee kuitenkin niin suurena yllätyksenä, että lukijan on pakko palata takaisin ja jatkaa etsimistä.
7
Suunnitelmat harvoin toteutuvat aiotun kaltaisina. Tämänkin blogin tarkoituksena oli, että kirjaisin siihen lukukokemukseni ikään kuin marginaaleihin tehtyinä huomautuksina sitä mukaa kuin lukeminen etenee, suurista linjoista välittämättä. Huomasin kuitenkin pian, ettei se ollut mahdollista. Katkelmalliset, lauseiden ja ajatusten koherenssista piittaamattomat muistiinpanot kirjoitetaan itseä, ei toista varten. Blogin kirjoittaja alkaa väistämättä ajatella potentiaalisia lukijoitaan ja teksti tapailla jonkinlaista, vähintään puolivillaista esseetyyliä.
Päätin kuitenkin jatkaa aloittamallani tiellä. Jos tulee esseetä, tulkoon. Mutta en aio myöskään välttää tyylillisiä retkahduksia tai sisällöllisiä sivupolkuja, jos sellaisia ilmaantuu. Pääasia, että heittäydyn lukemiseen ilman turvaverkkoja. Jos astun harhaan, en peittele virhettäni, vaan jatkan pontevasti eteenpäin. Ajattelen, että se on tämän kokeen poetiikka.
Tällaiset aikomuksiin ja niiden kariutumiseen liittyvät kysymykset eivät ole vieraita runonkaan kirjoittajalle. Riippuu paljon siitä, kummasta päästä runoilija lähtee liikkeelle. Onko hänellä ensin jokin idea tai ajatus, jolle hän lähtee etsimään sopivaa ilmaisua. Vai onko hänellä lähtökohtanaan jokin poeettinen muoto, jolle hän ryhtyy hakemaan sovellusta, täyttämään sitä sisällöllä.
Nämä metodit eivät tietenkään esiinny puhtaina, toisensa poissulkevina vaihtoehtoina, vaan ne limittyvät toisiinsa milloin peräkkäin, milloin samanaikaisesti. Ehkä tämä taiteelliseen prosessiin lähtökohtaisesti sisältyvä kaksoiskierre on myös sen liikkeellepaneva voima, turhautuminen siihen, ettei sisältö yksin tai muoto yksin koskaan riitä. Runo, taideteos, ei tyydy olemaan kuvaus siitä – se on sen toimialuetta. Eikä vain sitä; se on se.
Tavin kokoelma on täynnä esimerkkejä molemmista lähestymistavoista, molemmista metodeista, välimuotoja unohtamatta. Muodon ensisijaisuus korostuu esimerkiksi tekstissä, jossa lukijaa kehotetaan osallistumaan runon tekemiseen täyttämällä kirjoittajan siihen jättämät aukkopaikat. Runo ei ikään kuin valmistu ennen kuin lukija on siihen osallistunut. Tätä ei tule ymmärtää pelkäksi gimmickiksi tai väitteeksi siitä, että lukijan panos on runon ehdoton edellytys. Runo on valmis nimenomaan aukkoisena itsenään, ei vasta valmistumistaan odottavana teoksena.
Tavin tehtäväruno ei ole lajissaan ainutlaatuinen, vaan sille löytyy myös edeltäjiä. Samaan kategoriaan kuuluvat esimerkiksi matriisirunot, joissa ”varsinainen” teksti on piilotettu muun, ”tarpeettoman” tekstin joukkoon. Lukijan on vain löydettävä se. Variantti tästä löytyy myös Tavilta. Kokoelman päättää neliön muotoon ladottu kirjainten muodostama matriisi, jossa poikkeuksellisesti ei ole ainuttakaan ”turhaa” kirjainta. Teksti ei kuitenkaan avaudu, muodosta järjellisiä sanoja ilman lukijan merkittävää ponnistusta. Vertailun vuoksi voisi mainita myös esikoiskokoelmani Uno Boy (1982), jonka runoista yksi oli kirjoitettu sanaristikon muotoon. Mutta nämä ovat vain ääritapauksia. Periaatteessa runollinen ilmaisu yleensä, fragmenteista puhumattakaan, johtaa lukijansa tekstin aukkopaikkojen täyttämiseen ja siinä potentiaalisena olevien merkitysten tuottamiseen. Tehtäväruno, sen ”ratkaiseminen”, ei kuitenkaan automaattisesti merkitse runon sisällön lisääntymistä. Se päinvastoin vähentää tai ainakin lukitsee sen tiettyihin rajoihin. Käsitteellisenä teoksena tehtäväruno on itse asiassa ”parempi” ratkaisematta kuin ratkaistuna.
8
Lisäyksenä edelliseen voisi vielä mainita akrostikonin, runotyypin jossa rivien alkukirjaimet muodostavat peräkkäin luettuna jonkin tunnistettavan sanan, usein erisnimen. Toisin sanoen runon rakenne ja osin sisältökin on ennalta määrätty ja tavallaan edellyttää lukijan osallistumista. Runo täydentyy, siihen tulee uusi sisällöllinen taso tämän rakenteellisen seikan havaitsemisen myötä. Esim. Esassa akrostikoneja ei esiinny, mutta muita hieman samantyyppisiä ratkaisuja kyllä, eli runoja jotka tavallaan edustavat välimuotoa muoto- ja sisältölähtöisen tekstin välillä.
Yksi kieltämättä vähän kaukaa haettu esimerkki on tapa, jolla teos on rakennettu. Heti kirjan alkuun on sijoitettu arabialaisin numeroin merkitty kymmenen runon sarja, ja vasta sen jälkeen tulee kokoelman ensimmäinen, roomalaisin numeroin merkitty varsinainen osasto ”Unissakävelyllä”. Tämän osaston runojen sekaan on kuitenkin siroteltu myös runot 11, 12, 13 ja 14, jotka mitä ilmeisimmin kuuluvat edelliseen kymmenikköön, eli jatkavat sitä. Tälle muotoseikalle ei näyttäisi olevan varsinaisia sisällöllisiä perusteita, eikä se välttämättä edes ilmene hätäiselle lukijalle, mutta kertoo jotain Tavin tavoitteista. Tekijän ja lukijan keskinäinen asema ei ole itsestään selvä, ja vaikka toisaalla tekijä näyttäisi antautuvan lukijan armoille, toisaalla hän kuitenkin pakottaa tämän luopumaan lineaarisen lukemisen välttämättömyydestä. Yhdensuuntaisen lukutavan rinnalle teokseen on näin laadittu myös toinen, sanotaanko edelliseen nähden ”ristikkäinen” juonne.
Monissa yksittäisissä runoissa muoto on tahallisen vääristelty. Runon perinteinen asettelu – se miltä runon ”tulisi” näyttää – tuntuisi Tavin makuun ikään kuin liian laimealta ja paradoksaalisesti teennäiseltä ratkaisulta. Niinpä joukossa on esimerkiksi faksimile seitsemäsluokkalaisen ”Henriikan” käsin kirjoittamasta kouluaineesta. (Kopion aitoudesta ei tosin ole takeita, mikä tuo tekstiin jälleen uuden, tekijän luotettavuutta kyseenalaistavan tason.) Eräässä runossa ”säkeistöt” on rajattu ohutlinjaisten laatikoiden sisään. Temppu alleviivaa sanottua, mutta samalla se myös työntää luotaan ja sulkee lukijan tekstin ulkopuolelle. Kolmannessa tapauksessa Tavi rikkoo tekstin jakamalla sen väkivaltaisesti riveihin oikeaoppisesta tavutuksesta (tai säetekniikasta) piittaamatta.
Näissä esimerkeissä – joissa poikkeava muotoratkaisu on tehty ikään kuin jälkituotantona, sisällön ”jälkeen” – korostuu muutama Tavin runokäsitykselle tyypillinen piirre. Niistä päällimmäisin on johdonmukainen ja periksi antamaton halu tehdä runoa norminvastaisesti, toisin. Runo ei halua olla hiekanjyvä toisten hiekanjyvien joukossa. Toinen korostaa tekijän roolia. Runo ei ole ainakaan ensisijaisesti tekijänsä sisäisten tuntojen ilmaisua, mutta se ei ole myöskään tekijästään irrallaan. Tekijä on vastuussa kaikista runon osa-alueista. Runo ei ole jonkin ennalta annetun ”runollisen” ilmaisun toteuttamista; se on, niin kuin termi poiesis sanoo, runon tekemistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Truismi tai ei, mutta ilman tekijää ei ole mitään.
9
Esim. Esassa on kolme toistuvaa kuvaa, teemaa tai tilannetta. Ensimmäinen niistä liittyy erilaisiin liikennevälineisiin tai liikkumisen tapoihin. Välineitä ovat ainakin juna, lentokone, helikopteri, liukuportaat ja kolmipyöräinen. Kuten edellä jo on käynyt ilmi, liikkeestä tai liikkumisesta puhutaan lähes poikkeuksetta epätavanomaisesti, ellei jopa kieroutuneesti. ”Lyhyt ajeli nätillä”, takaisin mennessä ollaan ”peruuntumassa” ja ”Liikenne jatkaa matkaansa”. Tai: ”Kun K-juna tulee, se lentää.” Tai vielä oudommin: ”Minä menen Minne helikopterit menevät”. Ja kun ”Esa” esiintyy kokoelmassa ensimmäisen kerran, hänestä todetaan: ”Esa menee Ahvenanmaalle. /(…)/ Se menee kokonaan Ahvenanmaalle.” Ja vielä: ”Vaikutelma taivaaseen astumisesta (…) saavutettiin liukuportaiden avulla”. Myös kolme nimetyistä osastoista liittyy jollakin tavalla liikkumiseen: ”Unissakävelyllä”, ”Tietyömaa” ja ”Kävely hautausmaalla”. Entä kuuluuko kirjan kansiaihe teoksen sisältöön? Siinäkin nimittäin ollaan liikkeessä: valokuva nuorukaisesta hyppäämässä esteen ylitse.
Yksinkertainen tulkinta tietysti on, että Tavin käyttämät kuvat ovat metaforan metaforia. Liikkuminen on jonkin ”kantamista” toiseen paikkaan ja ilmenee paitsi fyysisenä siirtymisenä toiseen tilaan myös muuttumisena osin tai ”kokonaan”. Äärimmäisessä tapauksessa voidaan puhua jopa ”taivaaseen astumisesta”. Olennaista on, että nämä kaikki ovat nimenomaan metaforisia ilmauksia. Ne perustuvat kirjoittajan havaintoihin; ne ovat hänen kielellinen tulkintansa siitä mitä tapahtuu, kun joku tai jokin liikkuu. Siitä millaiseksi tämä joku muuttuu tai millaiseksi hänen pitäisi muuttua, ei tehdä tiliä. ”Kantaja” eli metafora tekee kyllä töitä runoilijalle, on tämän palkkaama, mutta tahdoton orja se ei ole. Runoilija on aina lopulta siihen nähden alisteinen, vietävissä.
Kielen ylivoimaisuus, hallitsemattomuus, tulee esiin muissa tilanteissa. On oikeastaan täysi ihme, että ihmiset ymmärtävät edes jossain määrin toisiaan. Tavin runot ovat täynnä kuvauksia tilanteista, joissa dialogisessa suhteessa olevat ihmiset tulevat kerta toisensa jälkeen väärin tulkituiksi. Syy on milloin lähettäjässä milloin vastaanottajassa, ja liekö tuo edes ihme kun siinä välissä oleva kielikin osoittautuu epäluotettavaksi ja omalla tahdolla varustetuksi. Yksinkertaisimmankin asian tai episodin kertaaminen tai referointi osoittautuu mahdottomaksi. Rekisterit sekoittuvat ja painotukset ymmärretään väärin, kuten kaikki rakastavaiset kokemuksesta tietävät. Tätä toivottomuutta kuvataan myös runoissa, joissa opettaja yrittää toisaalta saavuttaa puheyhteyden oppilaisiinsa, toisaalta takoa tietoa heidän koviin kalloihinsa.
Eli mitä jää jäljelle? Ei ihme, että monessa runossa runoilija siirtää vastuun pois itseltään. No, kun ette kuitenkaan usko, ymmärrä sanaani, niin tehkää itse paremmin!
10
Olen miettinyt pääni puhki teoksen nimeä, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tyydyttävään saati korkealentoiseen ratkaisuun. On siis pakko todeta ilmeinen, asia jota en ole nähnyt lausuttavan julki ainakaan niissä muutamissa arvioissa, joita olen kokoelmasta lukenut. Nimenhän tulisi kaiken järjen mukaan kuulua ”Esim. Erkki”. Vai tulisiko? Kertooko ”Esim. Esa” tekijän ehdottomasta halusta toimia odotuksen vastaisesti? Vai merkitseekö ilmeisestä luopuminen tässä tapauksessa juuri ”dada-runoilijaan” liitettyjen odotusten täyttämistä? Eikö ”Esim. Erkki” olisi kaikesta huolimatta vitsikkäämpi vaihtoehto? Vai olisiko sittenkin kyse tekijän kaksinkertaisesta oveluudesta? ”Sanokaa mitä sanotte, minä nimeän teokseni niin kuin haluan, teidän odotuksistanne piittaamatta.” Toisaalta vastaus voi olla hyvin yksinkertainen. Teoksesta löytyvät niin nimet Esko, Erno, Ernst ja totta kai myös Esa, muttei ainuttakaan Erkkiä. Miksi se siis esiintyisi teoksen nimessä? Duh? Duh!
keskiviikko 5. maaliskuuta 2008
Aki Salmela: Tyhjyyden ympärillä. Tammi 2008.
1
Itselläni on aika ajoin häivähtävä mielihalu heittää kaikki nämä vaikeat, kompleksiset sanat ja niiden vielä vaikeammat, vielä kompleksisemmat yhdistelmät – ja ryhtyä jonkin sortin minimalistiksi. Asetella muotopuhtaita, itsessään ristiriidattomia esineitä jonkun neutraalin pinnan päälle ja katsoa, millaisen tilan ne ympäristössään ottavat ja millaisia suhteita ne siinä luovat. Toistaa ja varioida loputtomiin jotain hyvin yksinkertaista ja kaikesta psykologisoinnista karsittua teemaa – vaikkapa vain vettä, ilmaa tai valoa materiaalina hyväksi käyttäen. Perusjuttuja, siis. Arvelen, etten ole mielihalussani yksin; melkein runoilija kuin runoilija näyttäisi olevan kiinnostunut myös sellaisista taiteista, joissa muotojen maailma asettuu kirjalliseen ilmaisuun melkein väistämättä kuuluvan sisällöllisen painolastin, merkityksen, tarinan ja ajatuksen tuottamisen edelle. Saisipa antaa värin (tai oikeastaan maalin) ilmentää itseään! Saisipa veistää ilmaa leikkaavia pintoja! Saisipa ilmentää painoa tai liikettä! Saisipa antaa kahden soinnun törmätä toisiinsa! Noin vain, tyhjästä!
Samansuuntaisia haaveita tai mieltymyksiä olen ollut havaitsevinani myös Aki Salmelan tuotannossa, sekä omassa että siinä mitä hän on toisilta suomeksi kääntänyt. Hänelle ja hänen kaltaisilleen runous on ainesta, joka ilmentää paremminkin itseään kuin runoilijan siihen lataamaa viestiä. Samaan aikaan Salmelalla (ja hänen kaltaisillaan) on halu tehdä tiettäväksi tämä ero, ilmaista poetiikkansa, jos niin voidaan sanoa. Salmelan esikoiskokoelmassa Sanomattomia lehtiä (2004) tätä poetiikkaa kuvasi Lyn Hejinianilta lainattu motto: ”Language discovers what one might know.” Uudessa kokoelmassa saman paikan ottaa (myöhemmin hiukan varioitu) teesi:
Runoilija niin kuin filosofi
ei tutki todellisuutta vaan merkityksiä
joita todellisuus meissä muodostaa.
Ikään kuin poetiikkansa vahvistukseksi Salmela avaa kokoelmansa proosamuotoisella sarjalla, jolla on paljon puhuva nimi, ”Esineitä”. Yksi sarjan runoista on, kuinka ollakaan, nimeltään ”Kivi”. Runo pohtii kiven muotoa ja olemusta, sitä millaisena sen aistimme ja toisaalta sitä, mitä se itsessään on. ”Minun puolestani kivi saa olla kivi”, Salmela kirjoittaa, mutta tarjoaa myös toista mahdollisuutta: ”Tämä on kivi jos sinä tahdot niin.” Tässä on siirrytty taiteen ja siihen liitetyn tulkinnan alueelle. Mutta se, että lukija alkaa nähdä kivessä piileviä mahdollisuuksia ja käytäntöön siirrettäviä ominaisuuksia, ei vie kiveltä sen ominta olemusta. Vaikka esitämme kysymyksen miksi, kivi on ”yhä vain kivi” ja olisi väärin sanoa, että se ”jotain muuta kuin on”.
Tällainen filosofointi on päälle liimattua ja joidenkin mielestä varmaan turhaakin, mutta pidän sitä perusteltuna. Se on runoilijan puumerkki tässä ajassa ja tässä paikassa. Älkää tulko väittämään, etten varoittanut ajoissa! Ja ennen muuta ensimmäinen osasto toimii muistuttajana, kun siirrytään eteenpäin, ”varsinaisiin” runoihin. Älkää lukeko runojeni ”kiviin” yhtään sen enempää (tai vähempää) kuin siihen kiveen, joka on ”vain kivi”. Tai jos luette, omapahan on asianne, minä vain asettelen niitä tähän paperille tutkiakseni millaisia merkityksiä ne meissä muodostavat.
2
Salmela avaa kokoelmansa kieli poskessa, latteuksien latteudella. ”Esineiden” ensimmäinen runo ”Puu” alkaa: ”Päivät putoilevat elämän puusta kuin kuivat lehdet.” Eli ikivanha metafora yhdistettynä tylsääkin tylsempään vertaukseen. Näin Salmela ikään kuin haastaa duchampilaisen avantgarden perusoivalluksen: rivi, joka kenen tahansa aloittelevan kirjoittajan tekstissä joutuisi kouluttajan punakynän alle, alkaa hohtaa outoa, häkellyttävää valoa esiintyessään runoilijalla, joka on kääntänyt suomeksi 1900-luvun klassikkoja Steinista Ashberyyn. Se on kuin istuttaisi pisuaarin tai minkä tahansa muun arkisen artefaktin keskelle puhtoista taidegalleriaa, ylipäänsä toisenlaisin odotuksin ja konventioin ladattuun ympäristöön. Tässä täytyy olla kyse jostain muusta kuin siitä mitä lause itsessään sanoo. Lause kuulostaa ”runolliselta”, mutta näin esitettynä se vain vahvistaa käsitystä siitä, ettei mitään ”itsessään runollista” ole olemassakaan. Kaikki riippuu kehyksestä, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin matkaa vertausta kehiteltyään Salmela kysyykin, mitä tällaisista kuvista ja vertauksista tulisi ajatella, ja päättää sitten runonsa: ”Mitä tulisi ajatella näistä kysymyksistä, joita tuskin kuullaan lehtien havinalta?”
Koko ensimmäinen osasto on tämän teeman kehittelyä (jatkuakseen kyllä myöhemminkin, esimerkiksi kolmannessa osastossa nimeltään ”Toisia esineitä”). Tartun kuitenkin vielä hetkeksi edeltävän sitaatin viimeiseen sanapariin. Tulkitsen sen suorasukaisesti: ”lehtien havina” on sitä mitä me runoutena luemme, tätä sanojen, kuvien ja äänteiden leikkiä, joka kuitenkin peittää alleen runouden ”varsinaiset, suuret kysymykset”, ne mottorunossakin mainitut merkitykset, joita todellisuus (runoitse) meissä muodostaa. Tämä ajatus ei karkaa koskaan kovin kauas, ei edes silloin kuin Salmela ikään kuin leikkiäkseen matkii tahallisen poeettista ilmaisua (loputtomilla vertauksilla ja runokuvilla ladattuna, tietysti). Yksi avainsanoista on ”uskottelu”, joka verbimuodossa toistuu useamman kerran osaston viimeisessä runossa. Sen lisäksi, että runoilija viipaloi, määrittää ja rajaa todellisuutta runokuviinsa, hän ei voi olla kysymättä, kuka on se joka hyväksyy nämä kuvat annettuna tai ”kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja”.
3
Kakkososastossa moodi muuttuu. Osasto on nimeltään ”Liikkuva mieli”, ja samaa nimeä kantaa myös sen avausruno. Sen, niin kuin tietysti minkä tahansa runon, lukemiseen voi käyttää useampaa mittakaavaa. Kaukaa katsoen kyseessä on neljättä sivua pitkä, paririveiksi jaettu teksti, joka muotonsa puolesta luo tiettyjä (narratiivisia) odotuksia. Hiukan lähempää tarkastellen runosta erottuu kursiivilla painettuja rivejä, joista osa on vieraskielisiä. Välimerkkejä on harvassa; pisteitä ei esiinny ainuttakaan, sen sijaan yksi puolipiste. Kysymyslauseet päättyvät kysymysmerkkiin. Uuden lauseen alku on merkitty isolla alkukirjaimella, ja valtaosa runon riveistä onkin yhden lauseen mittaisia. Muutaman kerran virke kuitenkin jatkuu toiselle riville tai jopa seuraavaan paririviin.
Tähtäystä tiukennettaessa selviää muita asioita. Runo alkaa kursivoidulla motolla, joka on peräisin E. M. Cioranilta. Poikkeavalla tekstityypillä merkityistä seuraava on italiankielinen sitaatti Leopardilta (mikä saa epäilemään, että myös muut kursivoidut tekstinkohdat ovat sitaatteja tai ainakin sellaisiksi miellettäviä). Kursivoitua italiaa on myös huudahdus Luca fa presto! joka on italialaisesta barokkimaalarista Luca Giordanosta käytetty lempinimi ja jolla viitattiin hänen tapaansa työskennellä nopeasti. Samankaltainen on myös ranskankielinen, naurettaviin sankareihin viittaava huudahdus. Sen sijaan suomenkieliset kursivoidut rivit jäävät referenssiltään epäselviksi, mutta ne kuulostavat esteettis-filosofiselta pohdinnalta.
Edellä todettu on tietysti viivytystaktiikkaa. ”Liikkuva mieli” (ja nyt puhun myös osaston kahdesta muusta, säkeisiin jaetusta runosta) on näennäisen selkeästä ilmiasustaan huolimatta sekä sisällöltään että muodoltaan niin moniaineksinen ja fragmentaarinen, että sen lähempi tarkastelu johtaa helposti suurin hankaluuksiin. Toisaalta runon muotoa koskevalla, naurettavuuksiin asti yksityiskohtaisella kuvailulla on puolensa. Se on vähän niin kuin kirjoittaisi sateenvarjon tai ydinvoimalan käyttöoppaan. Rakenteen ymmärtäminen on funktion ymmärtämistä. Rakenne on sisältöä. Näin liikkuva mieli toimii, kun runoilija sen päästää irti.
Metodi poikkeaa edellisen osaston äärimmäisen keskitetystä ja keskittyneestä, yhden asian tai yhden teeman pohdiskelusta. Edellisen suunta on supistuva, jälkimmäisen laajentuva. Edellinen oli lähempänä teoriaa, jälkimmäinen käytäntöä. ”Liikkuvan mielen” runojen kuvailuun sopii englanninkielinen sanapari ”about” ja ”of” (joihin törmäsin äskettäin Ashberyn runoutta koskevassa artikkelissa ja joiden käyttökelpoisuudesta sain vahvistuksen myös Salmelalta). Kun Salmela kirjoittaa runoa, ne eivät kerro jostakin (they are not about something). Sen sijaan niistä voidaan sanoa, että ne on tehty jostakin (they are made of something). Määritelmä korostaa runojen materiaaliluonnetta. Salmela rakentaa runonsa erilaisista, hyvinkin heterogeenisista aineksista. Sen sijaan, että runot kuvaisivat oletettua, ulkopuolista kohdetta, ne kuvaavat paremminkin itseään, omaa kielellistä olemistaan ja toimintaansa. Runo itsessään on ”liikkuva mieli”, ei kuvaus siitä.
4
Tällainen runon muotoa, tekotapaa ja olemusta koskeva pohdiskelu kertoo tietysti yhtä paljon runon lukijasta ja hänen lukutavastaan kuin puheena olevasta runosta itsestään. Periaatteessa mitä tahansa runoa voi lukea sen omasta materiaalisuudesta käsin, pyrkimättä ensisijaisesti selvittämään, mitä se ajatuksen tasolla yrittää sanoa. Niin tai näin, onnistunut runo ei ole referoitavissa ”toisin sanoin”, se ei ole tehtävä johon on olemassa jokin kirjoittajan kätkemä yksi ja ainoa oikea ratkaisu. Runo on tekijänsä luomus: oma kielellinen entiteetti, sananmukaisesti itsenäinen teos, uusi ja ainutkertainen kappale todellisuutta – ei jonkun sitä edeltävän asian tai idean piraattikopio tai toiseen formaattiin siirretty, toista mediumia käyttävä analoginen valos alkuperäisestä.
5
Siispä kysymme, mistä on kyse, kun tässä ajassa elävä runoilija siteeraa kaksisataa vuotta sitten eläneen kollegansa runoa, jossa myyttiseen aikaan sijoittuva paimen kysyy: ”Kuu, mitä taivaalla teet? sano mitä, / kuu hiljainen ja tyyni?” Yksinkertainen vastaus kysymykseemme on, että Salmela vastaa siihen runollaan, epäsuorasti. Kuu itse ei tietenkään pysty vastaamaan sille esitettyyn kysymykseen. Ei edes Leopardin tarjoamalla vastauksella ole merkitystä. Huomionarvoista on ainoastaan se, että kysymys on ylipäänsä esitetty. Leopardia siteeratessaan Salmela liittää itsensä romantiikan ajan runoilijoihin, jotka ulos katsoessaan katsoivat sisimpäänsä ja alkoivat esittää yksilötason suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Kokemus välittyy Caspar David Friedrichin maalauksissa, joissa tuskin erottuva ihmishahmo hukkuu maiseman avaruuteen. Mikä neuvoksi? Yksi vastaus on Keatsin muotoilema ajatus ”negatiivisesta kyvystä”. Se tarkoitti kykyä sietää epävarmuutta, sen tunteen hyväksymistä, etteivät järki ja tosiasiat pysty antamaan vastauksia kaikkiin kysymyksiimme, esimerkiksi niihin tunteisiin joita ihminen kohtaa olemassaolonsa tarkoitusta kysellessään.
Salmelan runoissa suuret olemassaoloa koskevat kysymykset ovat näkyvissä, mutta hänen asenteensa niiden edessä on tyyni, tosiasiat hyväksyvä. Liikkuva mieli tekee mitä lystää ja harhailee maailmassa kaikenlaiseen törmäillen, mutta sen kantaja, minä, ei ahdistu tai lamaannu toimettomaksi, vaikka kuvat ja selitykset pakenevat häneltä kuin varjo. Tämän ”naurettavan sankarin” sydän on ”levollinen kuin kala taivaalla”. Tämä on tyypillistä. Todellisuus ei tyhjene siitä tehtyihin kuviin, mutta ne auttavat kommunikoimaan jotain sellaista, mille ei muuten löydy ilmaisua. Kauneudella on itseisarvoa. Runo päättyy: ”Tänne saakka kaikki hyvin”. (Mistä saammekin aiheen biografiseen syrjähyppyyn: Salmela täyttää ensi vuonna 33 ja on siten saavuttamassa ”elonsa keskitien”, kuten hän Dantea siteeratessaan tulee vihjaisseeksi.)
6
Kolmannessa osastossa palataan jälleen esineisiin. Osaston nimi on ”Toisia esineitä”, jolla ikään kuin vahvistetaan, että kyse on runoilijan luomuksista, esineistä joilla on tutut nimet mutta joilla on tosiasiallinen vastineensa ainoastaan runoilijan mielikuvituksessa. Siirrytään nimeämisen tasolta toiminnan ja tekemisen tasolle. Kivi ei ole enää pelkkä kivi, vaan kaikki se mitä siihen potentiaalisesti sisältyy. Esineen nimi, substantiivi, on myös verbi.
Runossa nimeltä ”Tuulen selaama kirja” ollaan jo täysin runoilijan armoilla. Hänen ei tarvitse kuin kehottaa lukijaansa katsomaan, ja katso, reaalimaailma muuttuu kuin taikaiskusta surrealistisiksi näyiksi. Muistutus tulee saman tien: ”Kaikki on kuvauksen takaista, vertauksen takaista ja toista.” Ja tottapa hyvinkin, samaa ”paljaaksi kaluttua kuvitelmaa” on myös lukija. Kehittelyä jatketaan seuraavissa runoissa, joista ensimmäisen nimi on ”Kuvaus siitä mitä ei ole” ja toisen ”Sateenkaari”. Jälkimmäinen toteaa, ettei sen päästä löydy mitään arvokasta, ja jos sieltä aarteita löytyykin, ”sinun on keksittävä ne itse”. Seuraavassa runossa nimeltä ”Silta” viitataan ohimennen Man Rayn teokseen ”Cadeau”, jossa silitysraudan pohjaan on kiinnitetty rivi nauloja. Teos itse on passiivinen, mutta mieli osaa täydentää sen, vaikka meillä ei olisikaan suoranaista kokemusta siitä, miltä nauloilla silittäminen tuntuu. Tässä on kuvan voima. Osaston viimeisessä runossa Salmela ojentaa lukijalleen ”Silmän lautasella”, analyysin tempusta ja siitä miten se tehdään: ”Avaan ja näytän, ettei sen sisällä ole muuta kuin tämä pimeän huoneen altis tyhjyys, joka on valmis täyttymään kuvilla ja kuvitelmilla.” Runoilijan valta on mahtava, mutta sitäkin mahtavampi on lukijan mielikuvitus, jonne edellisen valta ei yllä.
7
Osasto nimeltä ”Tiloja” koostuu yhdestä kolmen ”montaasin” sarjasta ja neljästä erillisestä proosarunosta. Esineiden sijaan niissä käsitellään erilaisia tiloja, jotka voivat olla fyysisiä mutta myös mentaalisia. Osasto on sikäli keskeinen, että se sisältää myös kokoelman nimirunon ”Tyhjyyden ympärillä”.
Mieleeni piirtyvä kuva ei ole suoraan peräisin Salmelan teksteistä, mutta kerron sen kuitenkin. Voisi kuvitella itsensä pimeään huoneeseen, johon joku tämän tästä sytyttää valot. Ollessasi pimeässä olet toisaalta yksin ajatustesi ja mielikuviesi kanssa, toisaalta (ja tämä kuva on Salmelalta) oman fyysisyytesi sisällä, tekemässä havaintoja siitä. Kun valot yhtäkkiä syttyvät, katse alkaa tehdä havaintoja ympäristöstään, ja havainnoija ikään kuin joutuu toisaalta aistiensa toisaalta ympäristönsä armoille. Välillä runoilija sammuttaa valot, ja kun huone on taas valaistu, tila on jälleen muuttunut ja kierros alkaa alusta. Tämä on kuva Salmelan metodista. Valot päälle, valot pois, valot päälle, valot pois. Hän leikkii lukijallaan. Teoksen nimi voisi olla ”Mind Games”.
Sen sijaan teoksen nimi on ”Tyhjyyden ympärillä”. Kirjaimellisesti ottaen se on totta kai aivan mahdoton ajatus. Järki ja kokemus yhdessä lukevat nimen muotoon ”Tyhjyyden ympäröimänä”, mutta Salmela tarkoittanee kuitenkin omaa ainutlaatuista kokemustaan: tunnetta, jossa runoilija työskentelee samanaikaisesti molemmissa ”tiloissa”, tyhjyyden sisässä ja sen ulkopuolella. ”Aistieni valppaus on tyhjyyden ympärillä”, Salmela kirjoittaa. Se on hieno kuva ja kiteytymänä sellainen, jonka romantiikan maisemamaalaritkin voisivat allekirjoittaa.
Tekee mieli siteerata osaston komea päätös: ”Silloin musiikki kaikuu tyhjässä salissa, ja saat viimein antautua olemaan yksinomaan itsesi, tämä epäesittävä olento ohivirtaavassa kaltaisuudessa.” Siinä onkin miettimistä.
8
Edellä hahmottelemani vertaus valoja sytyttelevästä ja sammuttelevasta runoilijasta saa variantin seuraavan osaston ensimmäisessä runossa (joka, niin kuin osaston muutkin runot, on enemmistöstä poiketen säkeisiin jaettua). Siinä tietoisuus on kuin kameran hidas salama, joka leikkaa pimeyttä. Sitä mikä pimeydestä näin paljastuu ei sanota. Se mitä sanotaan voidaan lukea ainakin kahdella tavalla. Nopeasti lukien tekstin voisi olettaa väittävän, että analogia pysähtyy tähän: että sen paremmin filmiä kuin kameran käyttäjää eli kuvaajaa ei ole. Sen sijaan runo päättyy, kuin leikaten:
Vaikka mitään filmiä ei ole
Ei mitään kuvaajaa filmille, jota ei ole
Jälkimmäinen rivi täsmentää monitahoisen ajatuksen, johon kaksi kertaa toistuva sana ”mitään” toimii avaimena. Toisin sanoen runoilija ei ole valokuvaaja, joka tallentaa kameransa avulla kuvan todellisuudesta, koska mitään sellaista filmiä ei ole, johon tuo todellisuus voisi sellaisenaan piirtyä (eli runo ei ole ikään kuin optiikan lakeja mekaanisesti toteuttava kuva todellisuudesta). Lauseiden hiukan huojuva fragmentaarisuus tarjoaa myös toisen, täsmentävän mahdollisuuden, jonka muotoilen tässä kysymykseksi: Koska todellisuutta tarkkailevalla tietoisuudella ei ole käytössään sitä kameran tavoin tallentavia välineitä, voiko runous lopulta kuvata muuta kuin itseään?
9
Osaston muut runot ovat jälleen enemmän leikkiä kuin mitään muuta. Runoista ensimmäinen voisi olla googletettu, mutta todennäköisesti sen moniääninen, pääasiassa vajaista lauseista koostuva materiaali on noudettu monin keinoin sieltä täältä – tai sitten lopputulos vain muistuttaa hakukoneavusteista runoa. Myös runon nimi ”Romanssi” on vähintään ironinen, sillä repliikkien sävy on kaukana kyyhkyläisten kuhertelusta. Runon ainoa muista poikkeava rivi on kursivoitu ja kuuluu näin: Vallasta tässä on kysymys. Runoilijan vallastapa hyvinkin.
Seuraavan, kaksiosaisen runon puolikkaat on määritelty ”rukouksiksi”. ”Perinteistä” niissä ovat myös sinne tänne sirotellut latinankieliset rivit, jotka kuitenkin on ylipyyhitty. Myös muutama yhdyssana on tahallisesti kirjoitettu erikseen. Kahden viimeisen runon säkeet puolestaan on katkottu osiin vinoviivoin, kuin muistuttamaan, ettei lopullista, tekijästä rippumatonta muotoa ole. Runoilija on luoja, joka tekee materiaalilleen mitä tahtoo. Ja mikä olikaan koko osaston nimi? ”Liikkuva kieli”, niinpä tietysti. Miksei yhtä hyvin ”ilkkuva”?
10
Seuraavaksi käsitellään ”Makuasioita”. Vitsikkään monimielisesti nimetyssä osastossa käydään läpi joukko tunteita tai tunnetiloja, kuten rakkaus, suru, muisto ja hiljaisuus, ja pohditaan millaisia ”makuja” ne suussamme synnyttävät. Tai toisinpäin, millaisia tunteita erilaiset aistimukset meissä aiheuttavat. Siitä, että juuri tämä aiheuttaisi juuri tuon, ei ole takeita, mutta runous ja runokuvat toimivat yhtä kaikki synestesian tavoin. Vastaavuudet ovat olemassa, mutta ne ovat hallitsemattomia ja yksilöllisiä. Joka tapauksessa Salmelan leikillä on jälleen totinen puolensa. Makuasioista ”kiistellessään” hän kirjoittaa ehkä kokoelmansa herkintä tekstiä. Olen ennenkin valinnut siteerattavaksi runojen tai kokonaisten osastojen loppuja, ja niin teen nytkin: ”Viimein, kun kaikki muu on hiljennyt, halkeillut kieli versoo uusia makuja.”
Toiseksi viimeinen osasto kantaa nimeä ”Deformisti”. Kyseessä on sarja aforismeja tai sellaisiksi naamioituja lausahduksia, joista moni perustuu sanaleikkiin tai muuten tahalliseen rujoksi tekemiseen. Lopussa palataan vielä teoksen nimeen: ”Oleminen tapahtuu tyhjyyden ympärillä.” Sitä seuraava saattaa olla koko teoksen avainlause: ”Ajatus pysähtyy kuvan viereen:” Monimielistä metaa kirjoittamisen ehdoista ja käytännöistä.
Viimeinen osasto on tervetullut anakronismi menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin harva se kokoelma päätettiin käännösnäytteisiin tekijän tärkeäksi kokemilta runoilijoilta. Salmela suomentaa kolme tekstiä proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. En sano runoista mitään, jotten ottaisi pois mitään Salmelan omilta teksteiltä. Sananen kuitenkin vielä teoksen nimestä. Tyhjyyden ympäriltä itsensä löytävä taiteilija tietää jotain sunyatan, buddhalaisuuden peruskäsitteisiin kuuluvan tyhjyyden kokemisesta. Runoilija jos kukaan joutuu tulemaan toimeen sen tosiasian kanssa, ettei ilmiöillä ole pysyvää identiteettiä. Hän välineensä tämän tutkimiseen on kieli, joka itsekin on luonteeltaan liikkuva.
Itselläni on aika ajoin häivähtävä mielihalu heittää kaikki nämä vaikeat, kompleksiset sanat ja niiden vielä vaikeammat, vielä kompleksisemmat yhdistelmät – ja ryhtyä jonkin sortin minimalistiksi. Asetella muotopuhtaita, itsessään ristiriidattomia esineitä jonkun neutraalin pinnan päälle ja katsoa, millaisen tilan ne ympäristössään ottavat ja millaisia suhteita ne siinä luovat. Toistaa ja varioida loputtomiin jotain hyvin yksinkertaista ja kaikesta psykologisoinnista karsittua teemaa – vaikkapa vain vettä, ilmaa tai valoa materiaalina hyväksi käyttäen. Perusjuttuja, siis. Arvelen, etten ole mielihalussani yksin; melkein runoilija kuin runoilija näyttäisi olevan kiinnostunut myös sellaisista taiteista, joissa muotojen maailma asettuu kirjalliseen ilmaisuun melkein väistämättä kuuluvan sisällöllisen painolastin, merkityksen, tarinan ja ajatuksen tuottamisen edelle. Saisipa antaa värin (tai oikeastaan maalin) ilmentää itseään! Saisipa veistää ilmaa leikkaavia pintoja! Saisipa ilmentää painoa tai liikettä! Saisipa antaa kahden soinnun törmätä toisiinsa! Noin vain, tyhjästä!
Samansuuntaisia haaveita tai mieltymyksiä olen ollut havaitsevinani myös Aki Salmelan tuotannossa, sekä omassa että siinä mitä hän on toisilta suomeksi kääntänyt. Hänelle ja hänen kaltaisilleen runous on ainesta, joka ilmentää paremminkin itseään kuin runoilijan siihen lataamaa viestiä. Samaan aikaan Salmelalla (ja hänen kaltaisillaan) on halu tehdä tiettäväksi tämä ero, ilmaista poetiikkansa, jos niin voidaan sanoa. Salmelan esikoiskokoelmassa Sanomattomia lehtiä (2004) tätä poetiikkaa kuvasi Lyn Hejinianilta lainattu motto: ”Language discovers what one might know.” Uudessa kokoelmassa saman paikan ottaa (myöhemmin hiukan varioitu) teesi:
Runoilija niin kuin filosofi
ei tutki todellisuutta vaan merkityksiä
joita todellisuus meissä muodostaa.
Ikään kuin poetiikkansa vahvistukseksi Salmela avaa kokoelmansa proosamuotoisella sarjalla, jolla on paljon puhuva nimi, ”Esineitä”. Yksi sarjan runoista on, kuinka ollakaan, nimeltään ”Kivi”. Runo pohtii kiven muotoa ja olemusta, sitä millaisena sen aistimme ja toisaalta sitä, mitä se itsessään on. ”Minun puolestani kivi saa olla kivi”, Salmela kirjoittaa, mutta tarjoaa myös toista mahdollisuutta: ”Tämä on kivi jos sinä tahdot niin.” Tässä on siirrytty taiteen ja siihen liitetyn tulkinnan alueelle. Mutta se, että lukija alkaa nähdä kivessä piileviä mahdollisuuksia ja käytäntöön siirrettäviä ominaisuuksia, ei vie kiveltä sen ominta olemusta. Vaikka esitämme kysymyksen miksi, kivi on ”yhä vain kivi” ja olisi väärin sanoa, että se ”jotain muuta kuin on”.
Tällainen filosofointi on päälle liimattua ja joidenkin mielestä varmaan turhaakin, mutta pidän sitä perusteltuna. Se on runoilijan puumerkki tässä ajassa ja tässä paikassa. Älkää tulko väittämään, etten varoittanut ajoissa! Ja ennen muuta ensimmäinen osasto toimii muistuttajana, kun siirrytään eteenpäin, ”varsinaisiin” runoihin. Älkää lukeko runojeni ”kiviin” yhtään sen enempää (tai vähempää) kuin siihen kiveen, joka on ”vain kivi”. Tai jos luette, omapahan on asianne, minä vain asettelen niitä tähän paperille tutkiakseni millaisia merkityksiä ne meissä muodostavat.
2
Salmela avaa kokoelmansa kieli poskessa, latteuksien latteudella. ”Esineiden” ensimmäinen runo ”Puu” alkaa: ”Päivät putoilevat elämän puusta kuin kuivat lehdet.” Eli ikivanha metafora yhdistettynä tylsääkin tylsempään vertaukseen. Näin Salmela ikään kuin haastaa duchampilaisen avantgarden perusoivalluksen: rivi, joka kenen tahansa aloittelevan kirjoittajan tekstissä joutuisi kouluttajan punakynän alle, alkaa hohtaa outoa, häkellyttävää valoa esiintyessään runoilijalla, joka on kääntänyt suomeksi 1900-luvun klassikkoja Steinista Ashberyyn. Se on kuin istuttaisi pisuaarin tai minkä tahansa muun arkisen artefaktin keskelle puhtoista taidegalleriaa, ylipäänsä toisenlaisin odotuksin ja konventioin ladattuun ympäristöön. Tässä täytyy olla kyse jostain muusta kuin siitä mitä lause itsessään sanoo. Lause kuulostaa ”runolliselta”, mutta näin esitettynä se vain vahvistaa käsitystä siitä, ettei mitään ”itsessään runollista” ole olemassakaan. Kaikki riippuu kehyksestä, siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Jonkin matkaa vertausta kehiteltyään Salmela kysyykin, mitä tällaisista kuvista ja vertauksista tulisi ajatella, ja päättää sitten runonsa: ”Mitä tulisi ajatella näistä kysymyksistä, joita tuskin kuullaan lehtien havinalta?”
Koko ensimmäinen osasto on tämän teeman kehittelyä (jatkuakseen kyllä myöhemminkin, esimerkiksi kolmannessa osastossa nimeltään ”Toisia esineitä”). Tartun kuitenkin vielä hetkeksi edeltävän sitaatin viimeiseen sanapariin. Tulkitsen sen suorasukaisesti: ”lehtien havina” on sitä mitä me runoutena luemme, tätä sanojen, kuvien ja äänteiden leikkiä, joka kuitenkin peittää alleen runouden ”varsinaiset, suuret kysymykset”, ne mottorunossakin mainitut merkitykset, joita todellisuus (runoitse) meissä muodostaa. Tämä ajatus ei karkaa koskaan kovin kauas, ei edes silloin kuin Salmela ikään kuin leikkiäkseen matkii tahallisen poeettista ilmaisua (loputtomilla vertauksilla ja runokuvilla ladattuna, tietysti). Yksi avainsanoista on ”uskottelu”, joka verbimuodossa toistuu useamman kerran osaston viimeisessä runossa. Sen lisäksi, että runoilija viipaloi, määrittää ja rajaa todellisuutta runokuviinsa, hän ei voi olla kysymättä, kuka on se joka hyväksyy nämä kuvat annettuna tai ”kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja”.
Kakkososastossa moodi muuttuu. Osasto on nimeltään ”Liikkuva mieli”, ja samaa nimeä kantaa myös sen avausruno. Sen, niin kuin tietysti minkä tahansa runon, lukemiseen voi käyttää useampaa mittakaavaa. Kaukaa katsoen kyseessä on neljättä sivua pitkä, paririveiksi jaettu teksti, joka muotonsa puolesta luo tiettyjä (narratiivisia) odotuksia. Hiukan lähempää tarkastellen runosta erottuu kursiivilla painettuja rivejä, joista osa on vieraskielisiä. Välimerkkejä on harvassa; pisteitä ei esiinny ainuttakaan, sen sijaan yksi puolipiste. Kysymyslauseet päättyvät kysymysmerkkiin. Uuden lauseen alku on merkitty isolla alkukirjaimella, ja valtaosa runon riveistä onkin yhden lauseen mittaisia. Muutaman kerran virke kuitenkin jatkuu toiselle riville tai jopa seuraavaan paririviin.
Tähtäystä tiukennettaessa selviää muita asioita. Runo alkaa kursivoidulla motolla, joka on peräisin E. M. Cioranilta. Poikkeavalla tekstityypillä merkityistä seuraava on italiankielinen sitaatti Leopardilta (mikä saa epäilemään, että myös muut kursivoidut tekstinkohdat ovat sitaatteja tai ainakin sellaisiksi miellettäviä). Kursivoitua italiaa on myös huudahdus Luca fa presto! joka on italialaisesta barokkimaalarista Luca Giordanosta käytetty lempinimi ja jolla viitattiin hänen tapaansa työskennellä nopeasti. Samankaltainen on myös ranskankielinen, naurettaviin sankareihin viittaava huudahdus. Sen sijaan suomenkieliset kursivoidut rivit jäävät referenssiltään epäselviksi, mutta ne kuulostavat esteettis-filosofiselta pohdinnalta.
Edellä todettu on tietysti viivytystaktiikkaa. ”Liikkuva mieli” (ja nyt puhun myös osaston kahdesta muusta, säkeisiin jaetusta runosta) on näennäisen selkeästä ilmiasustaan huolimatta sekä sisällöltään että muodoltaan niin moniaineksinen ja fragmentaarinen, että sen lähempi tarkastelu johtaa helposti suurin hankaluuksiin. Toisaalta runon muotoa koskevalla, naurettavuuksiin asti yksityiskohtaisella kuvailulla on puolensa. Se on vähän niin kuin kirjoittaisi sateenvarjon tai ydinvoimalan käyttöoppaan. Rakenteen ymmärtäminen on funktion ymmärtämistä. Rakenne on sisältöä. Näin liikkuva mieli toimii, kun runoilija sen päästää irti.
Metodi poikkeaa edellisen osaston äärimmäisen keskitetystä ja keskittyneestä, yhden asian tai yhden teeman pohdiskelusta. Edellisen suunta on supistuva, jälkimmäisen laajentuva. Edellinen oli lähempänä teoriaa, jälkimmäinen käytäntöä. ”Liikkuvan mielen” runojen kuvailuun sopii englanninkielinen sanapari ”about” ja ”of” (joihin törmäsin äskettäin Ashberyn runoutta koskevassa artikkelissa ja joiden käyttökelpoisuudesta sain vahvistuksen myös Salmelalta). Kun Salmela kirjoittaa runoa, ne eivät kerro jostakin (they are not about something). Sen sijaan niistä voidaan sanoa, että ne on tehty jostakin (they are made of something). Määritelmä korostaa runojen materiaaliluonnetta. Salmela rakentaa runonsa erilaisista, hyvinkin heterogeenisista aineksista. Sen sijaan, että runot kuvaisivat oletettua, ulkopuolista kohdetta, ne kuvaavat paremminkin itseään, omaa kielellistä olemistaan ja toimintaansa. Runo itsessään on ”liikkuva mieli”, ei kuvaus siitä.
Tällainen runon muotoa, tekotapaa ja olemusta koskeva pohdiskelu kertoo tietysti yhtä paljon runon lukijasta ja hänen lukutavastaan kuin puheena olevasta runosta itsestään. Periaatteessa mitä tahansa runoa voi lukea sen omasta materiaalisuudesta käsin, pyrkimättä ensisijaisesti selvittämään, mitä se ajatuksen tasolla yrittää sanoa. Niin tai näin, onnistunut runo ei ole referoitavissa ”toisin sanoin”, se ei ole tehtävä johon on olemassa jokin kirjoittajan kätkemä yksi ja ainoa oikea ratkaisu. Runo on tekijänsä luomus: oma kielellinen entiteetti, sananmukaisesti itsenäinen teos, uusi ja ainutkertainen kappale todellisuutta – ei jonkun sitä edeltävän asian tai idean piraattikopio tai toiseen formaattiin siirretty, toista mediumia käyttävä analoginen valos alkuperäisestä.
Siispä kysymme, mistä on kyse, kun tässä ajassa elävä runoilija siteeraa kaksisataa vuotta sitten eläneen kollegansa runoa, jossa myyttiseen aikaan sijoittuva paimen kysyy: ”Kuu, mitä taivaalla teet? sano mitä, / kuu hiljainen ja tyyni?” Yksinkertainen vastaus kysymykseemme on, että Salmela vastaa siihen runollaan, epäsuorasti. Kuu itse ei tietenkään pysty vastaamaan sille esitettyyn kysymykseen. Ei edes Leopardin tarjoamalla vastauksella ole merkitystä. Huomionarvoista on ainoastaan se, että kysymys on ylipäänsä esitetty. Leopardia siteeratessaan Salmela liittää itsensä romantiikan ajan runoilijoihin, jotka ulos katsoessaan katsoivat sisimpäänsä ja alkoivat esittää yksilötason suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Kokemus välittyy Caspar David Friedrichin maalauksissa, joissa tuskin erottuva ihmishahmo hukkuu maiseman avaruuteen. Mikä neuvoksi? Yksi vastaus on Keatsin muotoilema ajatus ”negatiivisesta kyvystä”. Se tarkoitti kykyä sietää epävarmuutta, sen tunteen hyväksymistä, etteivät järki ja tosiasiat pysty antamaan vastauksia kaikkiin kysymyksiimme, esimerkiksi niihin tunteisiin joita ihminen kohtaa olemassaolonsa tarkoitusta kysellessään.
Salmelan runoissa suuret olemassaoloa koskevat kysymykset ovat näkyvissä, mutta hänen asenteensa niiden edessä on tyyni, tosiasiat hyväksyvä. Liikkuva mieli tekee mitä lystää ja harhailee maailmassa kaikenlaiseen törmäillen, mutta sen kantaja, minä, ei ahdistu tai lamaannu toimettomaksi, vaikka kuvat ja selitykset pakenevat häneltä kuin varjo. Tämän ”naurettavan sankarin” sydän on ”levollinen kuin kala taivaalla”. Tämä on tyypillistä. Todellisuus ei tyhjene siitä tehtyihin kuviin, mutta ne auttavat kommunikoimaan jotain sellaista, mille ei muuten löydy ilmaisua. Kauneudella on itseisarvoa. Runo päättyy: ”Tänne saakka kaikki hyvin”. (Mistä saammekin aiheen biografiseen syrjähyppyyn: Salmela täyttää ensi vuonna 33 ja on siten saavuttamassa ”elonsa keskitien”, kuten hän Dantea siteeratessaan tulee vihjaisseeksi.)
Kolmannessa osastossa palataan jälleen esineisiin. Osaston nimi on ”Toisia esineitä”, jolla ikään kuin vahvistetaan, että kyse on runoilijan luomuksista, esineistä joilla on tutut nimet mutta joilla on tosiasiallinen vastineensa ainoastaan runoilijan mielikuvituksessa. Siirrytään nimeämisen tasolta toiminnan ja tekemisen tasolle. Kivi ei ole enää pelkkä kivi, vaan kaikki se mitä siihen potentiaalisesti sisältyy. Esineen nimi, substantiivi, on myös verbi.
Runossa nimeltä ”Tuulen selaama kirja” ollaan jo täysin runoilijan armoilla. Hänen ei tarvitse kuin kehottaa lukijaansa katsomaan, ja katso, reaalimaailma muuttuu kuin taikaiskusta surrealistisiksi näyiksi. Muistutus tulee saman tien: ”Kaikki on kuvauksen takaista, vertauksen takaista ja toista.” Ja tottapa hyvinkin, samaa ”paljaaksi kaluttua kuvitelmaa” on myös lukija. Kehittelyä jatketaan seuraavissa runoissa, joista ensimmäisen nimi on ”Kuvaus siitä mitä ei ole” ja toisen ”Sateenkaari”. Jälkimmäinen toteaa, ettei sen päästä löydy mitään arvokasta, ja jos sieltä aarteita löytyykin, ”sinun on keksittävä ne itse”. Seuraavassa runossa nimeltä ”Silta” viitataan ohimennen Man Rayn teokseen ”Cadeau”, jossa silitysraudan pohjaan on kiinnitetty rivi nauloja. Teos itse on passiivinen, mutta mieli osaa täydentää sen, vaikka meillä ei olisikaan suoranaista kokemusta siitä, miltä nauloilla silittäminen tuntuu. Tässä on kuvan voima. Osaston viimeisessä runossa Salmela ojentaa lukijalleen ”Silmän lautasella”, analyysin tempusta ja siitä miten se tehdään: ”Avaan ja näytän, ettei sen sisällä ole muuta kuin tämä pimeän huoneen altis tyhjyys, joka on valmis täyttymään kuvilla ja kuvitelmilla.” Runoilijan valta on mahtava, mutta sitäkin mahtavampi on lukijan mielikuvitus, jonne edellisen valta ei yllä.
7
Osasto nimeltä ”Tiloja” koostuu yhdestä kolmen ”montaasin” sarjasta ja neljästä erillisestä proosarunosta. Esineiden sijaan niissä käsitellään erilaisia tiloja, jotka voivat olla fyysisiä mutta myös mentaalisia. Osasto on sikäli keskeinen, että se sisältää myös kokoelman nimirunon ”Tyhjyyden ympärillä”.
Mieleeni piirtyvä kuva ei ole suoraan peräisin Salmelan teksteistä, mutta kerron sen kuitenkin. Voisi kuvitella itsensä pimeään huoneeseen, johon joku tämän tästä sytyttää valot. Ollessasi pimeässä olet toisaalta yksin ajatustesi ja mielikuviesi kanssa, toisaalta (ja tämä kuva on Salmelalta) oman fyysisyytesi sisällä, tekemässä havaintoja siitä. Kun valot yhtäkkiä syttyvät, katse alkaa tehdä havaintoja ympäristöstään, ja havainnoija ikään kuin joutuu toisaalta aistiensa toisaalta ympäristönsä armoille. Välillä runoilija sammuttaa valot, ja kun huone on taas valaistu, tila on jälleen muuttunut ja kierros alkaa alusta. Tämä on kuva Salmelan metodista. Valot päälle, valot pois, valot päälle, valot pois. Hän leikkii lukijallaan. Teoksen nimi voisi olla ”Mind Games”.
Sen sijaan teoksen nimi on ”Tyhjyyden ympärillä”. Kirjaimellisesti ottaen se on totta kai aivan mahdoton ajatus. Järki ja kokemus yhdessä lukevat nimen muotoon ”Tyhjyyden ympäröimänä”, mutta Salmela tarkoittanee kuitenkin omaa ainutlaatuista kokemustaan: tunnetta, jossa runoilija työskentelee samanaikaisesti molemmissa ”tiloissa”, tyhjyyden sisässä ja sen ulkopuolella. ”Aistieni valppaus on tyhjyyden ympärillä”, Salmela kirjoittaa. Se on hieno kuva ja kiteytymänä sellainen, jonka romantiikan maisemamaalaritkin voisivat allekirjoittaa.
Tekee mieli siteerata osaston komea päätös: ”Silloin musiikki kaikuu tyhjässä salissa, ja saat viimein antautua olemaan yksinomaan itsesi, tämä epäesittävä olento ohivirtaavassa kaltaisuudessa.” Siinä onkin miettimistä.
Edellä hahmottelemani vertaus valoja sytyttelevästä ja sammuttelevasta runoilijasta saa variantin seuraavan osaston ensimmäisessä runossa (joka, niin kuin osaston muutkin runot, on enemmistöstä poiketen säkeisiin jaettua). Siinä tietoisuus on kuin kameran hidas salama, joka leikkaa pimeyttä. Sitä mikä pimeydestä näin paljastuu ei sanota. Se mitä sanotaan voidaan lukea ainakin kahdella tavalla. Nopeasti lukien tekstin voisi olettaa väittävän, että analogia pysähtyy tähän: että sen paremmin filmiä kuin kameran käyttäjää eli kuvaajaa ei ole. Sen sijaan runo päättyy, kuin leikaten:
Vaikka mitään filmiä ei ole
Ei mitään kuvaajaa filmille, jota ei ole
Jälkimmäinen rivi täsmentää monitahoisen ajatuksen, johon kaksi kertaa toistuva sana ”mitään” toimii avaimena. Toisin sanoen runoilija ei ole valokuvaaja, joka tallentaa kameransa avulla kuvan todellisuudesta, koska mitään sellaista filmiä ei ole, johon tuo todellisuus voisi sellaisenaan piirtyä (eli runo ei ole ikään kuin optiikan lakeja mekaanisesti toteuttava kuva todellisuudesta). Lauseiden hiukan huojuva fragmentaarisuus tarjoaa myös toisen, täsmentävän mahdollisuuden, jonka muotoilen tässä kysymykseksi: Koska todellisuutta tarkkailevalla tietoisuudella ei ole käytössään sitä kameran tavoin tallentavia välineitä, voiko runous lopulta kuvata muuta kuin itseään?
Osaston muut runot ovat jälleen enemmän leikkiä kuin mitään muuta. Runoista ensimmäinen voisi olla googletettu, mutta todennäköisesti sen moniääninen, pääasiassa vajaista lauseista koostuva materiaali on noudettu monin keinoin sieltä täältä – tai sitten lopputulos vain muistuttaa hakukoneavusteista runoa. Myös runon nimi ”Romanssi” on vähintään ironinen, sillä repliikkien sävy on kaukana kyyhkyläisten kuhertelusta. Runon ainoa muista poikkeava rivi on kursivoitu ja kuuluu näin: Vallasta tässä on kysymys. Runoilijan vallastapa hyvinkin.
Seuraavan, kaksiosaisen runon puolikkaat on määritelty ”rukouksiksi”. ”Perinteistä” niissä ovat myös sinne tänne sirotellut latinankieliset rivit, jotka kuitenkin on ylipyyhitty. Myös muutama yhdyssana on tahallisesti kirjoitettu erikseen. Kahden viimeisen runon säkeet puolestaan on katkottu osiin vinoviivoin, kuin muistuttamaan, ettei lopullista, tekijästä rippumatonta muotoa ole. Runoilija on luoja, joka tekee materiaalilleen mitä tahtoo. Ja mikä olikaan koko osaston nimi? ”Liikkuva kieli”, niinpä tietysti. Miksei yhtä hyvin ”ilkkuva”?
Seuraavaksi käsitellään ”Makuasioita”. Vitsikkään monimielisesti nimetyssä osastossa käydään läpi joukko tunteita tai tunnetiloja, kuten rakkaus, suru, muisto ja hiljaisuus, ja pohditaan millaisia ”makuja” ne suussamme synnyttävät. Tai toisinpäin, millaisia tunteita erilaiset aistimukset meissä aiheuttavat. Siitä, että juuri tämä aiheuttaisi juuri tuon, ei ole takeita, mutta runous ja runokuvat toimivat yhtä kaikki synestesian tavoin. Vastaavuudet ovat olemassa, mutta ne ovat hallitsemattomia ja yksilöllisiä. Joka tapauksessa Salmelan leikillä on jälleen totinen puolensa. Makuasioista ”kiistellessään” hän kirjoittaa ehkä kokoelmansa herkintä tekstiä. Olen ennenkin valinnut siteerattavaksi runojen tai kokonaisten osastojen loppuja, ja niin teen nytkin: ”Viimein, kun kaikki muu on hiljennyt, halkeillut kieli versoo uusia makuja.”
Toiseksi viimeinen osasto kantaa nimeä ”Deformisti”. Kyseessä on sarja aforismeja tai sellaisiksi naamioituja lausahduksia, joista moni perustuu sanaleikkiin tai muuten tahalliseen rujoksi tekemiseen. Lopussa palataan vielä teoksen nimeen: ”Oleminen tapahtuu tyhjyyden ympärillä.” Sitä seuraava saattaa olla koko teoksen avainlause: ”Ajatus pysähtyy kuvan viereen:” Monimielistä metaa kirjoittamisen ehdoista ja käytännöistä.
Viimeinen osasto on tervetullut anakronismi menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin harva se kokoelma päätettiin käännösnäytteisiin tekijän tärkeäksi kokemilta runoilijoilta. Salmela suomentaa kolme tekstiä proosarunon pioneerilta Aloysius Bertrandilta. En sano runoista mitään, jotten ottaisi pois mitään Salmelan omilta teksteiltä. Sananen kuitenkin vielä teoksen nimestä. Tyhjyyden ympäriltä itsensä löytävä taiteilija tietää jotain sunyatan, buddhalaisuuden peruskäsitteisiin kuuluvan tyhjyyden kokemisesta. Runoilija jos kukaan joutuu tulemaan toimeen sen tosiasian kanssa, ettei ilmiöillä ole pysyvää identiteettiä. Hän välineensä tämän tutkimiseen on kieli, joka itsekin on luonteeltaan liikkuva.
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Juhana Vähänen: Avaa tule. Teos 2008.
1
Vähäsen kirjan niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjojen lukeminen alkaa teoksen nimestä. Nimi koostuu kahdesta imperatiivimuotoisesta verbistä, jotka kehottavat avaamaan ja tulemaan. Sanat voisivat viitata kehotukseen avata kirja ja astua sisään sen sisältämään maailmaan, ja miksei niin olisikin. Samalla nimessä on jotain vinksahtanutta, se yllyttää korjaamaan käskyn muotoon Avaa tuli, etenkin siksi ettei sanojen välissä ole odotuksenmukaista pilkkua. Sotaisa sävy tuo heti mukaan jotain uhkaavaa tai vähintään provokatiivista. Nimi pakottaa huolellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen: jos ja kun astut sisään, ole varuillasi – täällä pätevät lait eivät välttämättä ole niitä, joihin on norminmukaisesti totuttu.
Teos saa uuden tason jo heti ensimmäisellä sivulla, ensimmäisestä sanasta. Teoksen proosarunot ovat otsikoimattomia, mutta niistä ensimmäinen alkaa kursivoidulla puhuttelulla tai paremminkin omistuksella: Pauliinalle. Vähäsen ystäväpiirin tuntien on jotakuinkin turvallista olettaa, että nimi viittaa runoilijaystävä Pauliina Haasjokeen. Niin tai näin, Vähänen tuo teokseen henkilökohtaisen, reaalimaailmaan viittaavan ulottuvuuden. Tai paremminkin niin, että fiktionkaan maailma ei ole kokonaan fiktiota. On tärkeää, kuka kirjoittaa, kuka puhuu ja kenelle. Ja koska omistus ei sijaitse nimiösivulla vaan itse teoksessa, se on ikään kuin alkusointu, joka värittää kaikkea tulevaa. Se, kenelle teos tai sen ensimmäinen teksti on nimenomaisesti omistettu, ei ole ensiarvoista. Muistelen Vähäsen julkaisseen blogissaan muillekin ystäville omistettuja tekstejä, allekirjoittanut mukaan lukien. Tämäkin avausteksti on aiemmin ilmestynyt Vähäsen blogissa, tosin hiukan erilaisessa muodossa ja sillä kertaa juuri Pauliina Haasjoelle omistettuna.Vähäsen kirjan niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjojen lukeminen alkaa teoksen nimestä. Nimi koostuu kahdesta imperatiivimuotoisesta verbistä, jotka kehottavat avaamaan ja tulemaan. Sanat voisivat viitata kehotukseen avata kirja ja astua sisään sen sisältämään maailmaan, ja miksei niin olisikin. Samalla nimessä on jotain vinksahtanutta, se yllyttää korjaamaan käskyn muotoon Avaa tuli, etenkin siksi ettei sanojen välissä ole odotuksenmukaista pilkkua. Sotaisa sävy tuo heti mukaan jotain uhkaavaa tai vähintään provokatiivista. Nimi pakottaa huolellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen: jos ja kun astut sisään, ole varuillasi – täällä pätevät lait eivät välttämättä ole niitä, joihin on norminmukaisesti totuttu.
Puheena oleva teksti alkaa kuvauksella, jossa kertoja ei ole suoraan läsnä. Puolen välin jälkeen teksti kuitenkin muuttuu yllättäen minä-muotoiseksi, ainakin osittain, ja viimeinen kappale onkin jo yksikön toiseen persoonaan puettu puhuttelu. Aikamoista leikkiä kerronnan konventioilla, siis. Kertojanratkaisuja huomionarvoisempaa on kuitenkin suora viittaus Paavo Haavikkoon, erityisesti novelliin ”Lumeton aika” kokoelmassa Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä vuodelta 1964. (Vähäsen aiemmin julkaisemassa versiossa viittaus oli selvempi, sillä se oli otsikoitu, hiukan arvoituksellisesti, ”Lasi salaliittolaisteni pöydillä [sic] eli variaation variaatio”.) Paitsi että Vähäsen runossa puhutaan ”lumettomasta ajasta”, myös siinä esiintyvä henkilö on sama kuin Haavikolla eli muuan ministeri Väisälä. Haavikon novelli on kuvitelma kommunistisesta Suomesta, mutta tämä ulottuvuus ei tunnu kiinnostavan Vähästä. Sen sijaan hän kuvittelee Väisälälle muita, fyysisiä ominaisuuksia, joita Haavikolla ei esiinny. Kertomus, fiktiivinenkin, merkitsee Vähäselle uusien kertomusten mahdollisuuksia. Vihje voisi löytyä Haavikon novellin jaksosta, jossa sanotaan, osin ruotsin kielellä, tähän tapaan: ”Minun henkilöitteni olisi tehtävä se sama, kuvauksen vaihduttava kielestä toiseen noin vain, ne on minulle yksi kieli, yksi ja sama, författaren e inte bara en människa utan många, levande o döda, en hel stad. O de e så att om inte själva språket kommer mee i teksten så som den gör i mej, e romanen inte sann.”
2
Edellinen teksti vuotaa seuraavaan. Veistetyt kivileijonat, joista vielä äsken puhuttiin (mahdollisesti) Helsinkiin sijoittuvassa runossa, paikantuvat tällä kertaa Italiaan – tai ainakin kertoja antaa ymmärtää, että ne sijaitsevat siellä, tarkemmin sanoen ”jossakin kaupungin keskustassa”. Täsmällisillä paikannustiedoilla ei liene väliä. Keskeistä on seurata, millä tavoin yksittäiset ja yksityiset muistot ja muistikuvat liikkuvat tajunnassamme hallitsemattomina, ajasta ja paikasta toiseen: ”hänen muistinsa, se ei ole historiallinen rakenne eikä looginen taulukko, vaan täynnä aukkoja, verkko, moskiittoverkko jossakin kaukaisessa maassa, jossakin puiden alla olevassa teltassa, sen ovella, tuo symboliikka.”
Edellinen teksti vuotaa seuraavaan. Veistetyt kivileijonat, joista vielä äsken puhuttiin (mahdollisesti) Helsinkiin sijoittuvassa runossa, paikantuvat tällä kertaa Italiaan – tai ainakin kertoja antaa ymmärtää, että ne sijaitsevat siellä, tarkemmin sanoen ”jossakin kaupungin keskustassa”. Täsmällisillä paikannustiedoilla ei liene väliä. Keskeistä on seurata, millä tavoin yksittäiset ja yksityiset muistot ja muistikuvat liikkuvat tajunnassamme hallitsemattomina, ajasta ja paikasta toiseen: ”hänen muistinsa, se ei ole historiallinen rakenne eikä looginen taulukko, vaan täynnä aukkoja, verkko, moskiittoverkko jossakin kaukaisessa maassa, jossakin puiden alla olevassa teltassa, sen ovella, tuo symboliikka.”
3
Vuoto jatkuu. Mutta jatkuuko tarina? Huomaan, että on vaikea päättää, kutsuako runojen puhujaa kertojaksi vai ”vain” puhujaksi, varsinkin kun tekstin ”minä”, ”sinä” ja ”hän” jäävät tarkentumatta. Proosarunon muoto taivuttaa myös lukemaan tekstiä ”kertomuksena”. Edellisessä runossa puhuttiin elokuvanteosta, niin nytkin. Avainlauseita on kaksi. Ensin: ”Se oli ehkä uusi tapa olla omassa ja toisten tunteessa ja samalla ilmaista se hiljaisesti.” Ja sitten, ikään kuin metodia vahvistaen: ”Kuinka kaikki kääntyy meitä kohti ja tarkentaa meihin.” Sen sijaan, että me tarkkailemme runoja, ne tarkkailevat meitä.
Vuoto jatkuu. Mutta jatkuuko tarina? Huomaan, että on vaikea päättää, kutsuako runojen puhujaa kertojaksi vai ”vain” puhujaksi, varsinkin kun tekstin ”minä”, ”sinä” ja ”hän” jäävät tarkentumatta. Proosarunon muoto taivuttaa myös lukemaan tekstiä ”kertomuksena”. Edellisessä runossa puhuttiin elokuvanteosta, niin nytkin. Avainlauseita on kaksi. Ensin: ”Se oli ehkä uusi tapa olla omassa ja toisten tunteessa ja samalla ilmaista se hiljaisesti.” Ja sitten, ikään kuin metodia vahvistaen: ”Kuinka kaikki kääntyy meitä kohti ja tarkentaa meihin.” Sen sijaan, että me tarkkailemme runoja, ne tarkkailevat meitä.
4
Neljännessä tekstissä sanotaan: ”Luonnos muistoista.” Juuri niin. Loppupuolisko runosta muodostuu pelkistä lainausmerkkeihin sijoitetuista ”repliikeistä”, joista ei tarkalleen tiedä, kuuluvatko ne tekeillä olevaan elokuvaan (ja ovat siis fiktiota) vai ovatko ne osa käynnissä olevaa ”kertomusta” (ja siten osa toista fiktiota). Jotta Vähäsen leikki olisi entistä monimutkaisempi, yksi repliikeistä sisältää myös sitaatin sisäisiä sitaatteja.
Neljännessä tekstissä sanotaan: ”Luonnos muistoista.” Juuri niin. Loppupuolisko runosta muodostuu pelkistä lainausmerkkeihin sijoitetuista ”repliikeistä”, joista ei tarkalleen tiedä, kuuluvatko ne tekeillä olevaan elokuvaan (ja ovat siis fiktiota) vai ovatko ne osa käynnissä olevaa ”kertomusta” (ja siten osa toista fiktiota). Jotta Vähäsen leikki olisi entistä monimutkaisempi, yksi repliikeistä sisältää myös sitaatin sisäisiä sitaatteja.
5
Viides teksti koostuu kokonaan repliikeistä. Vaikutelma on hyvässä mieleessä hankala: kun sitaatit on ladottu perä perään eikä niiden perässä lue ”hän sanoi”, ei aina tiedä onko kyse todellisesta, mielekkäästä dialogista vai toisiinsa kuulumattomien sitaattien kollaasista. Kertoja ainakin on hetkeksi näkymättömissä.
Viides teksti koostuu kokonaan repliikeistä. Vaikutelma on hyvässä mieleessä hankala: kun sitaatit on ladottu perä perään eikä niiden perässä lue ”hän sanoi”, ei aina tiedä onko kyse todellisesta, mielekkäästä dialogista vai toisiinsa kuulumattomien sitaattien kollaasista. Kertoja ainakin on hetkeksi näkymättömissä.
6
Paluu minäkerrontaan. Seuraa tekstejä, sisäisiä monologeja joissa minä tekee havaintoja omasta pohtimisestaan. Kerta kerran jälkeen reaalimaailman jatkumo keskeytyy ja siirrytään tajunnan sivuraiteelle. Miten missään pääsee eteenpäin, kun on tämä mieli joka ajattelee syksyä ja heti siinä on monen syksyn viikot mielessä, se on niistä koottu. ”Puissa alkaa olla ohutta, pysyvän näköistä lunta mielessäni, hänen mielessään, tarkoitan, koska nyt kuvaan jotakin muuta katseeni ohi.” Näin runoilijaparan pää toimii. ”Ensin jokin nähdään jonkin läpi ja sitten sen luokse mennään.” Ja runoilijahan menee.
Katseen tai ajatuksen fokus liikkuu vikkelästi: ”Mutta ei, vaikka sade olisikin loppunut ei se tarkoita minkään muun loppumista, elämäntyylin, tai jalkojen asennon, ne ovat yhä samalla tavalla toistensa päällä.” Mutta kertojaan ei voi luottaa. Yhtäkkiä hän puhuukin taas ”hänestä”, ei ”minusta”. Sama se. ”On vaikea määrittää sitä pistettä missä muuttuu toiseksi, ja missä nojaa hetken muuhunkin kuin itseensä.” Niinpä niin, ”älä luota minuun mutta varo luopumasta minusta.”
(Ja tulihan se sieltä, kesken kaiken: ”Tai avaa tulen.” Ja heti perään: ”Joka yrittää kertoa valtavasta tarpeesta laajentua itsensä ulkopuolelle lyhyessä tarinassa tai nousta.”)
Teksti alkaa: ”Tätä on runous. Täytyy luottaa intuitioonsa, antautua virran vietäväksi.” Latteuden täytyy olla tarkoituksellista. Etenkin kun sitä seuraa tämä: ”Olen kuin kuka tahansa 15-vuotias, jolle on annettu liikaa aseita ja liian vähän ymmärrystä niiden käyttöön.” Teksti päättyy: ”Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja antaa mennä. Täytyy vain unohtaa typeryydet ja hakata maailmasta ilmat pihalle, tarkoitan että tunnen oloni kotoisaksi tässä.” Hmm.
Paluu minäkerrontaan. Seuraa tekstejä, sisäisiä monologeja joissa minä tekee havaintoja omasta pohtimisestaan. Kerta kerran jälkeen reaalimaailman jatkumo keskeytyy ja siirrytään tajunnan sivuraiteelle. Miten missään pääsee eteenpäin, kun on tämä mieli joka ajattelee syksyä ja heti siinä on monen syksyn viikot mielessä, se on niistä koottu. ”Puissa alkaa olla ohutta, pysyvän näköistä lunta mielessäni, hänen mielessään, tarkoitan, koska nyt kuvaan jotakin muuta katseeni ohi.” Näin runoilijaparan pää toimii. ”Ensin jokin nähdään jonkin läpi ja sitten sen luokse mennään.” Ja runoilijahan menee.
Katseen tai ajatuksen fokus liikkuu vikkelästi: ”Mutta ei, vaikka sade olisikin loppunut ei se tarkoita minkään muun loppumista, elämäntyylin, tai jalkojen asennon, ne ovat yhä samalla tavalla toistensa päällä.” Mutta kertojaan ei voi luottaa. Yhtäkkiä hän puhuukin taas ”hänestä”, ei ”minusta”. Sama se. ”On vaikea määrittää sitä pistettä missä muuttuu toiseksi, ja missä nojaa hetken muuhunkin kuin itseensä.” Niinpä niin, ”älä luota minuun mutta varo luopumasta minusta.”
(Ja tulihan se sieltä, kesken kaiken: ”Tai avaa tulen.” Ja heti perään: ”Joka yrittää kertoa valtavasta tarpeesta laajentua itsensä ulkopuolelle lyhyessä tarinassa tai nousta.”)
Teksti alkaa: ”Tätä on runous. Täytyy luottaa intuitioonsa, antautua virran vietäväksi.” Latteuden täytyy olla tarkoituksellista. Etenkin kun sitä seuraa tämä: ”Olen kuin kuka tahansa 15-vuotias, jolle on annettu liikaa aseita ja liian vähän ymmärrystä niiden käyttöön.” Teksti päättyy: ”Täytyy vain luottaa vaistoonsa ja antaa mennä. Täytyy vain unohtaa typeryydet ja hakata maailmasta ilmat pihalle, tarkoitan että tunnen oloni kotoisaksi tässä.” Hmm.
7
Aggression leimahdus tulee yllättäen, vaikka siitä on tavallaan varoitettu teoksen nimessä. Arvelen sen olevan harkittua, julmaa, resignoitunutta pilaa. Toisaalta kukapa ei tuntisi ajoittaista voimattomuutta harjoittaessaan näitä ”heikkoja näppäilyjä”. Kirjoittaessaan osallistuu metamorfoosiin, jossa melkein mikä tahansa saattaa muuttua melkein miksi tahansa. Kirjoittaessaan (ja lukiessaan) saa varautua avaamaan luukkuja, joiden takaa löytyy sellaistakin mitä ei ole tilannut. Se on se lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä, alati läsnä oleva uhka tai mahdollisuus, joka muuttaa kaiken.
Toisaalla joku miettii: ”Kuinka voin saada aikaan hyvää.” Tai vakuuttaa olevansa ”viisas ja hyveellinen”. Tätä on runous, jonkinlaista mielenliikkeiden nollasummapeliä, jossa parhaatkin aikomukset päätyvät hirviöiden koristehöyheniksi. ”Voi näitä katkeria seurauksia.”
Aggression leimahdus tulee yllättäen, vaikka siitä on tavallaan varoitettu teoksen nimessä. Arvelen sen olevan harkittua, julmaa, resignoitunutta pilaa. Toisaalta kukapa ei tuntisi ajoittaista voimattomuutta harjoittaessaan näitä ”heikkoja näppäilyjä”. Kirjoittaessaan osallistuu metamorfoosiin, jossa melkein mikä tahansa saattaa muuttua melkein miksi tahansa. Kirjoittaessaan (ja lukiessaan) saa varautua avaamaan luukkuja, joiden takaa löytyy sellaistakin mitä ei ole tilannut. Se on se lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä, alati läsnä oleva uhka tai mahdollisuus, joka muuttaa kaiken.
Toisaalla joku miettii: ”Kuinka voin saada aikaan hyvää.” Tai vakuuttaa olevansa ”viisas ja hyveellinen”. Tätä on runous, jonkinlaista mielenliikkeiden nollasummapeliä, jossa parhaatkin aikomukset päätyvät hirviöiden koristehöyheniksi. ”Voi näitä katkeria seurauksia.”
8
Eräässä tekstissä Vähänen ottaa kuvauksen kohteeksi mitättömän lautavajan. Toteutus tuo mieleen Jouko Turkan Aiheita. Kirjailija suuntaa katseensa tai mielikuvituksensa johonkin ja alkaa kuvitella. Entä jos? Voimme yrittää kuvailla asioiden ja esineiden pintaa, mutta viimeistään siitä eteenpäin olemme huteralla pohjalla. Entä jos ikkunaton vaja kätkee sisuksiinsa huumekätkön? Entä jos? Mitä siitä seuraa? Vähäsen kuvitelma on jälleen tahallisen banaali eikä varsinaisesti johda mihinkään. ”Sillä ei ole muuta kerrottavaa. Se pitää salaisuutensa.”
Sama pätee Nadiaan, joka vierailee kolmessa peräkkäisessä runossa. Nadian voi kuvitella vaikka meren syvyyksiin, mutta rajansa kaikella. ”En voi nähdä hänen sisälleen”, Vähänen kirjoittaa, ”niin kuin en voi nähdä kenenkään sisälle.” Tartun tähän, koska teema on toistuva. Oma suvereniteettimme on kyseenalainen. ”Me sulaudumme toisiimme ja irtoamme toisistamme, mutta myös itsestämme.” Sitten Nadia katoaa. Hänet ”täytyy unohtaa”.
Eräässä tekstissä Vähänen ottaa kuvauksen kohteeksi mitättömän lautavajan. Toteutus tuo mieleen Jouko Turkan Aiheita. Kirjailija suuntaa katseensa tai mielikuvituksensa johonkin ja alkaa kuvitella. Entä jos? Voimme yrittää kuvailla asioiden ja esineiden pintaa, mutta viimeistään siitä eteenpäin olemme huteralla pohjalla. Entä jos ikkunaton vaja kätkee sisuksiinsa huumekätkön? Entä jos? Mitä siitä seuraa? Vähäsen kuvitelma on jälleen tahallisen banaali eikä varsinaisesti johda mihinkään. ”Sillä ei ole muuta kerrottavaa. Se pitää salaisuutensa.”
Sama pätee Nadiaan, joka vierailee kolmessa peräkkäisessä runossa. Nadian voi kuvitella vaikka meren syvyyksiin, mutta rajansa kaikella. ”En voi nähdä hänen sisälleen”, Vähänen kirjoittaa, ”niin kuin en voi nähdä kenenkään sisälle.” Tartun tähän, koska teema on toistuva. Oma suvereniteettimme on kyseenalainen. ”Me sulaudumme toisiimme ja irtoamme toisistamme, mutta myös itsestämme.” Sitten Nadia katoaa. Hänet ”täytyy unohtaa”.
9
Teoksen nimestä tuttu käskymuoto toistuu neljän lyhyen runon sarjassa, jossa kuvataan vanhoja kiinalaisia posliinimaljakkoja. Kuvan sanallista esittämistä tarkoittava ekfrasis on perinteikäs ja haastava muoto. Suosittelen – sitähän runojenkin kuvailu tavallaan on. Mutta kuvailun eteen sijoitettu kehotus (”katso”) on jo paksua huumoria, ja kuitenkin se luo jälleen uuden variantin Vähäsen toistuviin teemoihin. Miksi vaivautua kirjoittamaan ulos jotain, jonka voisi korvata kehotuksella mennä museoon tai kirjastoon. Tai lyhykäisellä kirjainjonolla KVG?
Sen sijaan Vähänen leikittelee hetken sanalla ”luksoriöösi”. Se ei ehkä ansaitsisi mainintaa edes tässä, mutta houkutus on liian suuri: hakukone ei tunne sanaa vielä, mutta pianpahan oppii tuntemaan. KVVG!
Teoksen nimestä tuttu käskymuoto toistuu neljän lyhyen runon sarjassa, jossa kuvataan vanhoja kiinalaisia posliinimaljakkoja. Kuvan sanallista esittämistä tarkoittava ekfrasis on perinteikäs ja haastava muoto. Suosittelen – sitähän runojenkin kuvailu tavallaan on. Mutta kuvailun eteen sijoitettu kehotus (”katso”) on jo paksua huumoria, ja kuitenkin se luo jälleen uuden variantin Vähäsen toistuviin teemoihin. Miksi vaivautua kirjoittamaan ulos jotain, jonka voisi korvata kehotuksella mennä museoon tai kirjastoon. Tai lyhykäisellä kirjainjonolla KVG?
Sen sijaan Vähänen leikittelee hetken sanalla ”luksoriöösi”. Se ei ehkä ansaitsisi mainintaa edes tässä, mutta houkutus on liian suuri: hakukone ei tunne sanaa vielä, mutta pianpahan oppii tuntemaan. KVVG!
10
Avaa tule ei sisällä sisällysluetteloa eikä sitä ole jaettu erillisiin osastoihin. Yksittäiset tekstit, joita on kuutisenkymmentä, ovat keskimäärin noin sivun pituisia, lyhyimmillään alle kymmenrivisiä ja pisimmilläänkin kolme tai neljä sivua. Teoksen rakenne ei toisin sanoen paljasta itseään helposti, mutta selvää tekstien jaksottumista siinä on havaittavissa, kuten edellä todetusta ilmenee.
Useimmiten nämä jaksot tai teeman variaatiot ovat muutaman tekstin pituisia. Kunkin teeman tultua tyhjennetyksi Vähänen (tai hänen monologia pitävä kertojansa) ottaa uutta vauhtia ja siirtyy eteenpäin. (Huomaan puhuvani välillä yksittäisistä ”teksteistä” tai ”runoista”, enkä aivan osaa päättää, onko kyseessä runojen, proosarunojen vai lyhyiden proosatekstien sarja tai kokoelma. En kuitenkaan pitäisi muotoseikkaa ratkaisevana; enemminkin puhuisin yhdestä kokonaisesta sanataideteoksesta, niin väljältä kuin se kuulostaakin.)
Tällainen muotoa pohdiskeleva välisoitto on sikäli välttämätön, että teoksen loppupuolelle sijoittuu laaja, kahdentoista peräkkäisen tekstin sarja, jonka yksittäiset tekstit noudattavat (yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta) muodollisesti samaa, kaikista muista teksteistä poikkeavaa kaavaa. Muodon kuvaus ei ole kaikkein helpoimpia, mutta yritetään – onhan se teoksen sisältämän tematiikankin kannalta oleellista.
Avaa tule ei sisällä sisällysluetteloa eikä sitä ole jaettu erillisiin osastoihin. Yksittäiset tekstit, joita on kuutisenkymmentä, ovat keskimäärin noin sivun pituisia, lyhyimmillään alle kymmenrivisiä ja pisimmilläänkin kolme tai neljä sivua. Teoksen rakenne ei toisin sanoen paljasta itseään helposti, mutta selvää tekstien jaksottumista siinä on havaittavissa, kuten edellä todetusta ilmenee.
Useimmiten nämä jaksot tai teeman variaatiot ovat muutaman tekstin pituisia. Kunkin teeman tultua tyhjennetyksi Vähänen (tai hänen monologia pitävä kertojansa) ottaa uutta vauhtia ja siirtyy eteenpäin. (Huomaan puhuvani välillä yksittäisistä ”teksteistä” tai ”runoista”, enkä aivan osaa päättää, onko kyseessä runojen, proosarunojen vai lyhyiden proosatekstien sarja tai kokoelma. En kuitenkaan pitäisi muotoseikkaa ratkaisevana; enemminkin puhuisin yhdestä kokonaisesta sanataideteoksesta, niin väljältä kuin se kuulostaakin.)
Tällainen muotoa pohdiskeleva välisoitto on sikäli välttämätön, että teoksen loppupuolelle sijoittuu laaja, kahdentoista peräkkäisen tekstin sarja, jonka yksittäiset tekstit noudattavat (yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta) muodollisesti samaa, kaikista muista teksteistä poikkeavaa kaavaa. Muodon kuvaus ei ole kaikkein helpoimpia, mutta yritetään – onhan se teoksen sisältämän tematiikankin kannalta oleellista.
11
Puheena olevan sarjan tekstit ovat kaksijakoisia. Ensin on vuorossa normaalia leipätekstiä kapeammaksi ladottu tekstinpätkä, jota seuraa toinen, normaalilevyinen. Molemmissa noudatetaan samaa periaatetta kuin koko teoksessa eli palstan vasen reuna on suora, kun taas oikea saa liehua vapaasti. Palstaleveyden lisäksi löytyy muitakin eroja. Ensinnäkin kapeammaksi ladottujen tekstilohkojen oikea reuna katkoo välillä sanoja mistä sattuu, kieliopin mukaista tavujakoa noudattamatta. Toiseksi niiden sisältämät lauseet ovat useimmiten vajaita, elliptisiä tai muulla tavoin lauseopin vastaisia, ikään kuin toisiinsa kuulumattomia tekstinpalasia olisi poimittu sieltä täältä, sisällöllisestä tai muodollisesta koherenssista välittämättä. Tämä on merkille pantavaa jo siksikin, että kaikkialla muualla, ja siis myös puheena olevassa sarjassa, Vähäsen lause on satunnaisia poikkeamia lukuun ottamatta syntaktisesti korrektia.
Mistä on kysymys? En keksi radikaalille poikkeamalle muuta selitystä tai funktiota kuin itsetarkoituksellinen tarve tuoda tekstiin vielä yksi uusi taso. Runojen puhuja yrittää kuvata, tulkita näkemäänsä, ihmisiä jotka toimivat kuten toimivat, tai esineitä jotka näyttävät maailmalle pintansa. Tekstien parissa puuhasteleva yrittää samaa teksteille, jotka toisinaan avaavat salojaan, toisinaan jäävät sirpaleisiksi ja käsittämättömiksi. Niidenkään tapauksessa ei aina tiedä, mitä lakeja ne noudattavat, saati miten niitä tulisi käsitellä. Toisinaan kirjailijan on vain antauduttava kuvattavansa edessä.
Vähänen: ”Jos pizzan päällä on rucolaa lopetan kaiken ja myönnän.” Ja sitten ”silmäni tuntuvat sumentuneilta enkä enää voi tuntea mitään niiden näkemää omakseni. Nämä harhat saavat minut kerta kerran jälkeen tolaltani, kieleni ei enää taivu niihin mestarillisuuksiin joihin se on joskus taipunut, sameat sanat virtaavat holtittomasti mustan tuhon hyökyjä vastaan.”
Avaa tule on paikoin lohduttoman synkkä kirja. Toivoa siinä esiintyy oikeastaan vain siinä mielessä, että puhuja ei lannistu, vaan ryhtyy, kaikesta huolimatta, aina uuteen yritykseen.
Puheena olevan sarjan tekstit ovat kaksijakoisia. Ensin on vuorossa normaalia leipätekstiä kapeammaksi ladottu tekstinpätkä, jota seuraa toinen, normaalilevyinen. Molemmissa noudatetaan samaa periaatetta kuin koko teoksessa eli palstan vasen reuna on suora, kun taas oikea saa liehua vapaasti. Palstaleveyden lisäksi löytyy muitakin eroja. Ensinnäkin kapeammaksi ladottujen tekstilohkojen oikea reuna katkoo välillä sanoja mistä sattuu, kieliopin mukaista tavujakoa noudattamatta. Toiseksi niiden sisältämät lauseet ovat useimmiten vajaita, elliptisiä tai muulla tavoin lauseopin vastaisia, ikään kuin toisiinsa kuulumattomia tekstinpalasia olisi poimittu sieltä täältä, sisällöllisestä tai muodollisesta koherenssista välittämättä. Tämä on merkille pantavaa jo siksikin, että kaikkialla muualla, ja siis myös puheena olevassa sarjassa, Vähäsen lause on satunnaisia poikkeamia lukuun ottamatta syntaktisesti korrektia.
Mistä on kysymys? En keksi radikaalille poikkeamalle muuta selitystä tai funktiota kuin itsetarkoituksellinen tarve tuoda tekstiin vielä yksi uusi taso. Runojen puhuja yrittää kuvata, tulkita näkemäänsä, ihmisiä jotka toimivat kuten toimivat, tai esineitä jotka näyttävät maailmalle pintansa. Tekstien parissa puuhasteleva yrittää samaa teksteille, jotka toisinaan avaavat salojaan, toisinaan jäävät sirpaleisiksi ja käsittämättömiksi. Niidenkään tapauksessa ei aina tiedä, mitä lakeja ne noudattavat, saati miten niitä tulisi käsitellä. Toisinaan kirjailijan on vain antauduttava kuvattavansa edessä.
Vähänen: ”Jos pizzan päällä on rucolaa lopetan kaiken ja myönnän.” Ja sitten ”silmäni tuntuvat sumentuneilta enkä enää voi tuntea mitään niiden näkemää omakseni. Nämä harhat saavat minut kerta kerran jälkeen tolaltani, kieleni ei enää taivu niihin mestarillisuuksiin joihin se on joskus taipunut, sameat sanat virtaavat holtittomasti mustan tuhon hyökyjä vastaan.”
Avaa tule on paikoin lohduttoman synkkä kirja. Toivoa siinä esiintyy oikeastaan vain siinä mielessä, että puhuja ei lannistu, vaan ryhtyy, kaikesta huolimatta, aina uuteen yritykseen.
12
Jokaisesta yksittäisestä tekstistä ei keksi sanottavaa, mikä on sekä turhauttavaa että lohdullista. Yksi sellainen on lyhyehkö, hiukan sekava ”mainosteksti” Land Roverista, ajoneuvosta, ”jonka sielu on tehty aavikoille ja vuorille”. En saa tekstiin otetta, mutta arvelen sen miinaksi tai syötiksi, johon astumalla tai tarttumalla saa huomata tehneensä virheen. On asioita, joiden ohi on vain mentävä, mielen takertumatta. Siihen vihjaisi myös seuraava, käsitteellinen teksti, jonka jokainen virke noudattaa samaa kaavaa: ”En näe hänen sisäänsä, mutta näen, että hän on…” Voiko runoilija luottaa aistiensa todistukseen, ja toisaalta, voiko lukija koskaan luottaa siihen, mitä runoilija hänelle päättää kertoa? Onko sanoilla muuta referenssiä kuin se, minkä ne sanakirjan mukaisesti nimeävät? Onko sanojen takana ”oikeaa” todellisuutta?
Kirjan viimeinen teksti on sen laajin, melkein neljä sivua. Teksti alkaa sanalla ”Isäni” ja heti toisella rivillä mainitaan myös ”äitini”, mikä luo tekstiin omaelämäkerrallista odotusta. Ensimmäisen virkkeen loppu kuitenkin osoittaa aloituksen pelkäksi hämäykseksi, sillä ”kaikki olivat kiireisiä kirjoittaessaan ja kuvatessaan omaa elämäänsä ja hengittäessään.” Mikä lukemassamme on kirjoitusta tai olevaisen kuvausta ja mikä siinä on ”hengitystä”, ”oikeaa” elämää? Tämä ero ei koskaan täysin selviä eikä sen ole tarpeenkaan selvitä, mutta se on asia johon on syytä yrittää kohdistaa huomionsa.
Kirjan viimeinen teksti on monessa mielessä sen avainteksti ja sitä tekisi mieli siteerata pitkään. Äidistä sanotaan: ”Hän halusi niin kovasti olla toinen ihminen että jo kauan ennen syntymääni yritti etsiä, itsepäisen romantisoivasti, joskus paikallaan seisoen ja uneksien, jotakin aivan toisenlaista kuin hän itse oli; ja hän alkoi käyttäytyä niin kuin joku toinen joka hän halusi olla; ja sitten hän oikeastaan muuttui ihmiseksi joka ei ollut vaikka muistikin kuka oli, äitini.” Mitä tämä on muuta kuin julmaa, hauskaa psykologisoinnin ivailua? Mutta jälleen kerran myös muistutus muistin ja havainnon epätarkkuudesta ja kuva runoilijasta valheiden, olettamusten ja epävarmojen aistimusten kirjaajana eli sepittäjänä.
Tämä on synkeä, toivoton kirja, ja Vähäsen relativismi olisi musertavaa, ellei se taittuisi lopussa. Kirja päättyy: ”Lyhyesti sanottuna: minulla on vaikeuksia sopeutua.” Vaikeuksia kyllä, muttei mahdotonta. Ja ennen kaikkea viesti on selvä: Ja minäkö sopeutuisin, pois se minusta!
On palattava teoksen nimeen, siihen mitä siinä ei lue. Siinähän ei sanota: Avaa ovi ja päästä minut sisään. Sen sijaan liikkeen suunta on päinvastainen: Avaa ovi ja astu ulos. Jos teoksen nimi toimii siihen johtavana avaimena, kyse on (lukijaan kohdistetusta) kehotuksesta jättää turvallinen asumus ja murtautua ulos maailmaan. Salaisuus – jos sellaista ylipäätään on – ei löydy pitäytymällä teoksen antamaan todistukseen vaan heittäytymällä omien havaintojensa varaan. Muistuu mieleen Paul Kleeltä omittu sitaatti, jonka Perec sijoitti Käyttöohjeensa esipuheen alkuun: ”Teoksessa silmä matkaa johdateltuja polkujaan.” Näin taiteessa – maailmassa olet omillasi.
Jokaisesta yksittäisestä tekstistä ei keksi sanottavaa, mikä on sekä turhauttavaa että lohdullista. Yksi sellainen on lyhyehkö, hiukan sekava ”mainosteksti” Land Roverista, ajoneuvosta, ”jonka sielu on tehty aavikoille ja vuorille”. En saa tekstiin otetta, mutta arvelen sen miinaksi tai syötiksi, johon astumalla tai tarttumalla saa huomata tehneensä virheen. On asioita, joiden ohi on vain mentävä, mielen takertumatta. Siihen vihjaisi myös seuraava, käsitteellinen teksti, jonka jokainen virke noudattaa samaa kaavaa: ”En näe hänen sisäänsä, mutta näen, että hän on…” Voiko runoilija luottaa aistiensa todistukseen, ja toisaalta, voiko lukija koskaan luottaa siihen, mitä runoilija hänelle päättää kertoa? Onko sanoilla muuta referenssiä kuin se, minkä ne sanakirjan mukaisesti nimeävät? Onko sanojen takana ”oikeaa” todellisuutta?
Kirjan viimeinen teksti on sen laajin, melkein neljä sivua. Teksti alkaa sanalla ”Isäni” ja heti toisella rivillä mainitaan myös ”äitini”, mikä luo tekstiin omaelämäkerrallista odotusta. Ensimmäisen virkkeen loppu kuitenkin osoittaa aloituksen pelkäksi hämäykseksi, sillä ”kaikki olivat kiireisiä kirjoittaessaan ja kuvatessaan omaa elämäänsä ja hengittäessään.” Mikä lukemassamme on kirjoitusta tai olevaisen kuvausta ja mikä siinä on ”hengitystä”, ”oikeaa” elämää? Tämä ero ei koskaan täysin selviä eikä sen ole tarpeenkaan selvitä, mutta se on asia johon on syytä yrittää kohdistaa huomionsa.
Kirjan viimeinen teksti on monessa mielessä sen avainteksti ja sitä tekisi mieli siteerata pitkään. Äidistä sanotaan: ”Hän halusi niin kovasti olla toinen ihminen että jo kauan ennen syntymääni yritti etsiä, itsepäisen romantisoivasti, joskus paikallaan seisoen ja uneksien, jotakin aivan toisenlaista kuin hän itse oli; ja hän alkoi käyttäytyä niin kuin joku toinen joka hän halusi olla; ja sitten hän oikeastaan muuttui ihmiseksi joka ei ollut vaikka muistikin kuka oli, äitini.” Mitä tämä on muuta kuin julmaa, hauskaa psykologisoinnin ivailua? Mutta jälleen kerran myös muistutus muistin ja havainnon epätarkkuudesta ja kuva runoilijasta valheiden, olettamusten ja epävarmojen aistimusten kirjaajana eli sepittäjänä.
Tämä on synkeä, toivoton kirja, ja Vähäsen relativismi olisi musertavaa, ellei se taittuisi lopussa. Kirja päättyy: ”Lyhyesti sanottuna: minulla on vaikeuksia sopeutua.” Vaikeuksia kyllä, muttei mahdotonta. Ja ennen kaikkea viesti on selvä: Ja minäkö sopeutuisin, pois se minusta!
On palattava teoksen nimeen, siihen mitä siinä ei lue. Siinähän ei sanota: Avaa ovi ja päästä minut sisään. Sen sijaan liikkeen suunta on päinvastainen: Avaa ovi ja astu ulos. Jos teoksen nimi toimii siihen johtavana avaimena, kyse on (lukijaan kohdistetusta) kehotuksesta jättää turvallinen asumus ja murtautua ulos maailmaan. Salaisuus – jos sellaista ylipäätään on – ei löydy pitäytymällä teoksen antamaan todistukseen vaan heittäytymällä omien havaintojensa varaan. Muistuu mieleen Paul Kleeltä omittu sitaatti, jonka Perec sijoitti Käyttöohjeensa esipuheen alkuun: ”Teoksessa silmä matkaa johdateltuja polkujaan.” Näin taiteessa – maailmassa olet omillasi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)