perjantai 28. tammikuuta 2011

7
Voi kysyä, onko kerrotun kaltaisilla anekdooteilla paikkaa edes tällaisessa vapaamuotoisessa kirjallisuuskritiikissä. Kuuluvatko ne tulkintaan, lisäävätkö ne siihen mitään? Ehkä eivät, mutta kyllä ne luovat kontekstia, kertovat siitä, millaisessa ympäristössä teos ilmestyy ja missä sitä luetaan. Mitkä asiat kiinnittävät huomiota ja mistä syystä. Jokin asia tai yksityiskohta muuttuu tärkeäksi, kun jokin sattuma viittaa siihen. Kaikkea ei voi tietää.

Teos kerrostuu ennen valmistumistaan ja jatkaa kerrostumista myös valmistumisensa jälkeen. Toisaalta myös tekijä luottaa vaistonvaraiseen: hän sijoittaa teokseensa elementtejä, joiden kuuluvuudesta siihen hänellä on vain aavistus. Jokin asia, joka tekijän mielestä on vain sivuraide, tunnelman luoja tai häivähtävä sävy, pomppaa lukijan silmiin ja muodostuu ”tärkeäksi”, ehkä jopa avaimeksi koko teokseen, syyksi palata siihen toistuvasti. Se voi tehdä teoksesta henkilökohtaisen suosikin ja jopa elinikäisen kumppanin. Se voi olla arvoitus, joka ei koskaan ratkea, mutta joka vaivaa mieltä iäksi.

torstai 27. tammikuuta 2011

Välisoitto

Runojen lukeminen synnyttää interludeja. Sattumia kasaantuu. Eilen tiistaina Ron Silliman ilmoitti Facebookissa ryhtyneensä Decemberists-nimisen amerikkalaisbändin YouTube-sivujen tilaajaksi. Klikkasin linkkiä, ja kuulemani ja näkemäni perusteella tein itselleni mentaalisen muistiinpanon: tähänhän täytyy tutustua. Muistin kuulleeni yhtyeen nimen, mutten tuntenut sen musiikkia. Nukuin yön yli. Aamulla ajoin kaupunkiin ja kuinka ollakaan, radiossa soitettiin single Decemberistsin vasta ilmestyneeltä levyltä. Illalla palasin kotiin. Kirjoitin edellisen merkinnän. Nyt, vuorokauden jo vaihduttua, käänsin seuraavan sivun Raisan kirjasta. Runon otsikossa luki: ”we're kings among runaways”. Aiemmilla lukukerroilla en ollut reagoinut siihen mitenkään. Nyt googletin, ja kas, sehän on sitaatti Decemberistsin biisistä nimeltä ”On the Bus Mall”. Näin se menee.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

6
Marjamäki ei kosiskele tai pyri hurmaamaan lukijaansa perinteisin runollisin keinoin. Esimerkiksi seuraavaa otetta ei voi millään mittapuulla sanoa kauniiksi, arvokkaaksi tai kohottavaksi: ”Sateella tulvivat sulut, suutele / saatanan rääpäle, tahmea kuuma kaula / ja rahvaanomainen sanasto.” Toisaalta, kuten sitaatin loppu vihjaa, pintapuolinen sanoilla koreilu ei ole se, mitä myöskään haetaan. Ensimmäisen rivin rytmikäs sointuisuus taittuu tuossa hetkessä toiseen äärimmäisyyteensä. Katkelmaa kehystetään toiston keinoin. Runon suorasanainen avausrivi kuuluu: ”Nyt sinä huomaat lattialla valkoisen nilkkasukan.” Lopuksi se korvataan tarkentavalla variantilla: ”Nyt sinä huomaat valkoisen nilkkasukan lattialla.”

Mistä on kysymys? Runoilija näyttää keinonsa, mutta myös pakottaa lukijan kiinnittämään huomionsa siihen, mitä tekstissä tapahtuu. Keskellä runoa lukijaa viedään tiivistämällä ja nopeasti puheesta ja sen aiheesta, yhteydestä ja materiaalista toiseen leikkaamalla. On oltava tarkkana, jos haluaa pysyä ”ajatuksessa” mukana. Sen sijaan ydintä rajaavat rivit ovat korostetun yksioikoisia proosalauseita. Mutta huomaatteko, miten ”merkitys” niissäkin muuttuu, vaikka muutos koskee vain syntaksin sallimaa sanajärjestyksen pienen pientä vaihtelua? Vähäisyydestään huolimatta muutos on dramaattinen. Kahden melkein saman lauseen sisältämä ero pakottaa lukijaa nimenomaan tarkkuuteen, se korostaa ”huomaamisen” tärkeyttä. Se, huomaako ”lattialla nilkasukan” vai ”nilkkasukan lattialla”, ei ole sinänsä tärkeää; mutta eron huomaaminen on.

Erojen ja niitä hakevan (tai lukevan) katseen ensisijaisuus korostuu, kun laajennamme näkökulmaa. Edellinen tekstikatkelma on nimittäin liimattu jälleen aukeaman laidasta laitaan levittyvän valokuvan päälle (tarkemmin sanoen aukeaman vasemmalle sivulle, sen alareunaan). Marginaaleja ei ole; kuva on ”kaikki”.

Kuvassa näkyy ryhmä parikerroksisia, ilmeisesti aivan merenrannan tuntumassa sijaitsevia asuinrakennuksia, joita mereltä korkeina lyövät myrskyaallot piiskaavat. Olipa lukemisen järjestys mikä tahansa, lukija joka tapauksessa siirtää vaistomaisesti katsettaan kuvan aaltojen ja tekstissä mainitun yksityiskohdan välillä (”Sateella tulvivat sulut”). Onko yhteys merkittävä ja onko se edes yhteys? Ja jos päätän, että se on, mitä minun tulee siitä päätellä? Vai onko tärkeää vain se, että katseeni liikkuu?

Ilmeisesti on, sillä aukeman oikeanpuoleiselle sivulle liimatut tekstit eivät näyttäisi millään tavoin liittyvän sen paremmin taustalla olevaan kuvaan kuin edellisen sivun tekstiriveihin. Tällä sivulla tekstejä on itse asiassa kolmea eri tyyppiä. Niistä keskimmäinen ”rykelmä” on edellisten tapaan ladottua tekstiä, kun taas alimmaisen suikaleen teksti näyttäisi olevan tuotettu kirjoituskoneella. Ylimmäisenä oleva irrallinen lause on sen sijaan kirjoitettu käsin suoraan kuvan (tai siinä ”erottuvan” ylivalottuneen taivaan) päälle. Kuka nyt puhuu; kuka nyt kirjoittaa? Kuka nyt sanoo: ”Onko mitään muuta / rytmiä / olemassa kuin tämä / tämä / tämä tämä / tämä”? Tai kuka kirjoitti koneella: ”Ajattelin olla suostumatta mihinkään”? Tai kuka kirjoitti käsin: ”ei ole mitään syytä jäädä minnekään”? Ja jos tekstit eivät viittaa kuvaan, miksi ne kuitenkin ovat siinä? Kumpi on pääasia, teksti vai kuva? Vai onko pääasia niiden hämmentävä yhdistelmä? Ja miksi tämä kaikki kieltäminen? Miksi yhdistää jotain, jos osilla ei ole yhteyttä ”mihinkään”, ei toisiin osiin eikä kokonaisuuteen? Onko tyydyttävä vain ”tähän”, ”tähän” ja ”tähän”?

tiistai 25. tammikuuta 2011

5
Avausaukeaman painokkuutta lisää, että myös teoksen nimi mainitaan siinä ensimmäisen kerran. Yhdessä kuvan päälle liimatussa paperiliuskassa lukee: ”Katoamisilmoitus on eräs vapauden oire”. Väite sellaisenaan on kieltämättä epämääräinen. Miten katoamisilmoitus voi olla vapauden oire, tarkemmin sanoen eräs vapauden oire? Jos ajatuksen purkaa, katoamisilmoitus on siis yksi tulevaa, odotettavissa olevaa vapautta ennakoiva merkki. Ilmoitus ei ole vapauden ehto, mutta ennakoi sitä, antaa siitä merkinomaisen ilmoituksen. Toisin sanoen katoaminen on eräs keino vapauden saavuttamiseen. Mutta kuka ilmoituksen antaa ja kenelle? Onko todella vapaa, jos siitä tekee ilmoituksen? Edellyttääkö joku, että sellainen ilmoitus annetaan? Mitä katoaminen tässä tarkoittaa? Muitakin kysymyksiä herää, mutta mikään niistä ei johda oikein mihinkään. Vai pitääkö lause tulkita niin, että ”Katoamisilmoitus” tässä tarkoittaa nimenomaan käsillä olevaa teosta? Siinä tapauksessa kyse olisi ikään kuin poeettisesta ohjelmanjulistuksesta tai vähintään tulkinnan avaimesta.

Seuraa kuuden vapaamuotoisen, pirstaleisen, erilaisia ääniä ja puheen tapoja viljelevän (”kuvattoman”) runon sarja, joista viimeisessä viitataan suoraan, joskin ironisesti, jo niin tutuksi tulleeseen hakukonemetodiin: ”googlaa syvintä / mitä keksiä saattaa”. Avainsana tässä on tietysti tuo monimielinen suomen sana ”keksiä”, joka viittaa sekä abstraktiin ajatteluun että konkreettiseen veden varassa uivien tukkipuiden käsittelyyn. Esimerkkinä mainittu hakusana ”Mariaanien hauta” on totta kai sekä ilmeinen että älytön, ja tuottaa lähinnä itsestään selviä tai toisarvoisia tuloksia. Vaihtoehtona on ottaa luotauksen kohteeksi Fonectan puhelinluettelo tai muut ”kansakunnan tietokannnat”.

Tai mitä väliä? Runoilijalle aineisto on aineistoa. Materiaali ja sen työstövälineet johtavat jonnekin; ne itsessään eivät ole ”se juttu”. Vasta se, mitä niillä saadaan aikaiseksi, mitä niillä luodaan, on merkityksellistä. Marjamäki kirjoittaa, runollisemmin ja suoremmin kuin missään muualla koko kokoelmassa: ”eniten tapahtuu silmät kiinni tai / kansien välissä pyri lauseisiin, jotka pyrkivät / virkkeisiin, jotka pyrkivät rikkeisiin”. Elämässä ”rikkeisiin pyrkiminen” on tietysti ”väärin” ja ”haitallista”, sen sijaan ”kansien välissä” eli taideteoksessa sijaitsee vapauden kenttä, jossa erehtyminen ja tahallinen sääntöjen rikkominen on paitsi luvallista myös välttämätöntä, jotain mihin tulee aktiivisesti pyrkiä.

Näin: ”vapaus tippuu niskaasi kuin kolmetoista flyygeliä / nyt vapaus tippuu niskaasi kuin kolmetoista / mustaa flyygeliä voit toki väistää.” Symbolitasot sikseen, sillä väistitpä tai et, voi sitä kuviteltavissa olevaa näkyä ja kuviteltavissa olevaa räminää, musiikkia! Ja vielä: kun ”musta flyygeli” putoaa, kaikki on ohi silmänräpäyksessä. Käännäpä runoilijankatseesi sekunniksikin ja menetät kaiken. Vain seuraukset näkyvät ja kuuluvat, mutta tapahtuma on jäänyt iäksi todistamatta.

maanantai 24. tammikuuta 2011

4
Mikä runossa tai runokokoelmassa on teosta ja mikä tuon teoksen tai taiteellisen sisällön kaksiulotteista projektiota?

Tavallisessa latomalla ja painamalla tuotetussa teoksessa kysymys sivuutetaan useimmiten epäolennaisena. Oletus on, että teos on se, mitä kirjan sivuilla lukee, ja painettu kirja on vain astia, jossa sisältö tarjotaan. Jos teoksen graafinen ulkoasu on suttuinen ja huolimaton tai päinvastaisessa tapauksessa kaunis ja viimeistelty, kritiikki saattaa mainita asiasta, mutta vain ulkoisessa mielessä; nämä ominaisuudet tukevat tai haittaavat teoksen esillepanoa, mutta eivät varsinaisesti kuulu siihen.

Teosta kirjan muotoon saatettaessa työnjako eri osapuolten välillä on selvä. Otsikointi, osastojako, rivijako, säkeistöjako ja muut teoksen sisäiseen hierakiaan, rytmitykseen ja muuhun kokoonpanoon liittyvät ratkaisut tekee yleensä kirjoittaja. Sen sijaan taitto, typografia ja yksittäisten tekstien asemointi ovat graafikon vastuulla, toki yhteisymmärryksessä kirjailijan kanssa. Kolmantena tekijänä tässä yhtälössä on kirjapaino, jonka osuus lopullisen teoksen suhteen – edellisten visioiden toteuttajana – oli huomattava ainakin ennen digitaalista aikaa.

Se, ettei ulkoasu varsinaisesti kuulu teokseen, käy ilmi kun teoksesta valmistetaan uusi laitos. Vaikka teksti asemointeineen olisi pääpiirteittäin sama, monet asiat muuttuvat: kirjasimen tyyppi ja koko saattavat vaihtua, kannen kuva-aiheesta ja muista graafisista ratkaisuista puhumattakaan. Teoksen ”taiteellinen sisältö” on ikään kuin toisaalla ja niistä riippumaton. Harva uusi laitos on edellisen faksimile, ja silloinkin kun on kyse näköispainoksesta, se mitä tällä tavoin kopioidaan, on teoksen ulkoasu, se miltä alkuperäinen teos näyttää, ei varsinainen sisältö, se mitä luetaan.

Mikä siis on painettu tai muulla tavoin tulostettu kirja? Ei ainakaan täsmälleen se, mitä kirjailija kirjoitti. Painettu kirja graafisena esineenä on tuon teoksen yksi tulkinta tai fyysinen ilmentymä. Kirjoitustavasta ja painotekniikasta riippuen ”alkuperäinen” kirjoitettu teksti on ennen kirjaksi päätymistään käynyt lävitse monta kopiointivaihetta. Vaikka sivulla näkyvä jälki näyttää tekstiltä, kyseessä on itse asiassa painopinnan tuottama kuva (joissain tapauksissa paperille painuvan ladelman peilikuva tai jopa peilikuvan peilikuva).

Tämän kaltaiset pohdinnat ovat useimmissa tapauksissa tarpeettomia tai ainakin toisarvoisia. Sen sijaan Raisa Marjamäen Katoamisilmoituksen kohdalla ne ovat merkitsevä osa lukuprosessia ja sitä seuraavaa tulkintaa.

Toisin kuin tavanomaisen, ”pelkästä” ladotusta tekstistä koostuvan teoksen tapauksessa Katoamisilmoituksessa huomio kiinnittyy ensinnäkin teoksen runsaaseen kuva-ainekseen. Ovatko kirjaan painetut kuvat reproduktioita alkuperäisestä, tekijän tuottamasta käsikirjoituksesta? Vai onko kuvat asemoitu (ja sen jälkeen reprottu) vasta ”painossa”? Entä silloin kun kirjan sivulla (tai aukeamalla) on myös tekstiä? Ainakin osa kirjan sisältämistä teksteistä näyttäisi olevan myös Siuronkoskella ladottua, mutta ei kaikki. Kuten aiemmin todettua, toisinaan kuvien päälle on myös liimattu irrallallisia, tekstiä sisältäviä leikkeitä. Ovatko nämä tekstit Ihalaisen latomia vai, kuten joissakin tapauksissa arvelen, peräisin jostain toisesta lähteestä? Kuvat ovat pääosin jyrkästi valottuneita, epätarkkoja ja suttuisia, mikä saa epäilemään, ettei niiden reproamisessa kirjan sivuille ole käytetty ”alkuperäisiä” valokuvia. Joko kuvat on tulostettu netistä tai valokopioitu muista lähteistä, minkä jälkeen tekijä on käyttänyt niitä kollaasin aineksina leikkaamalla ja liimamalla tekstinpätkiä kuvien päälle.

Niin tai näin, Katoamisilmoitus on paitsi ”tekstinsä” myös moninkertaisen kopioinnin, reproduktion ja kollaasin tulosta. Tämä paljastuu – tai paljastetaan – jo ensimmäisellä aukean oikeanpuoleisella sivulla, joka taustalla olevan kuva-aiheen lisäksi sisältää yhteensä nelirivisen, harvakseltaan allekkain asemoidun tekstin. Ensimmäinen riveistä näyttäisi olevan tuotettu perinteiseen tapaan: valkoiselle taustalle suoraan ladottu lauseenpätkä. Sen sijaan jo toinen rivi poikkeaa normista: tausta on edelleen valkoinen, mutta tällä kertaa teksti on asemoitu aavistuksen verran vinoon ja oletetusta vasemmasta suorasta hiukan sisennettynä. Myös kolmas rivi on vinossa ja alkaa valkoiselta pohjalta, mutta nyt rivi päättyy taustaksi painetun kuvan päälle: eli sen sijaan, että ladelma olisi painettu tyhjälle sivulle, se onkin tulostettu paperisuikaleelle, joka on liimattu taustakuvaan. Neljäs rivi täydentää loogisesti etenevän sarjan: nyt paperisuikale sille ladottuine teksteineen on liimattu kokonaisuudessaan kuvan pinnalle.

Lopputulos on myös jälkeen tulevan kannalta merkitsevä. Sivun yläosa, joka ensin vaikutti tyhjältä, valkoiselta paperiarkilta, onkin osa kuvan ylivalottunutta taivasta. (Kuin vakuutena tästä sivun oikeassa yläkulmassa erottuva ”tahra” paljastuukin tarkemmassa tutkiskelussa taivaalla eteneväksi lentokoneeksi.) Harkittu ele panee odotukset uusiksi. Teoksella on monta pintaa, eikä voi olla aivan varma, mikä niistä on se varsinainen ”luettava”. Taideteoksen ”monikerroksisuus” saa näin aivan uuden konkretian.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

3
Teoksen ensimmäiset runon muotoa lähenevät tekstit löytyvät seuraavalta aukeamalta, tarkemmin sanoen vasemmanpuoleisen sivun alalaidasta. Epätavallisella asemoinnilla runsaine tyhjine tiloineen on seurauksensa, sillä lukijan huomio kiinnittyy jälleen teoksen fyysisiin, ulkoisiin ominaisuuksiin. Paperin laadusta johtuen edellisen aukeaman kuva-aihe nimittäin kuultaa voimakkaasti läpi ja tavallaan täyttää tai täydentää muuten pääasiassa tyhjää sivua. 


Tarkoitus tai ei, en voi pitää tätä ainoastaan sattumana – tai ainakin läpikuultavuus on osa teoksen yleisvaikutelmaa. Kuva paistaa tekstin läpi tai kaksi tekstiä lomittuu toisiinsa. Silloinkin kun kuva on tumma eikä sen takana oleva teksti tunkeudu kuvaan, kuvan päälle on usein liimattu muita tekstejä. Yhtä ainutta pintaa ei ole. Ja vaikka taustalla olevia tekstejä ei pysty lukemaan, tietoisuus niiden läsnäolosta on kuitenkin koko ajan olemassa. Syntyy päällekkäisyyksien, monien samanaikaisten pintojen vaikutelma – aivan kuin istuisi parturissa, jonka monista peileistä ja ikkunoista johtuen ei ole aivan varma, mikä on ”totta” ja mikä ei; mikä on yhteen ja mikä kahteen kertaan heijastunutta; mikä on peilikuva ja mikä läpinäkyvästä ikkunasta avautuva ”todellinen” näkymä.

Sivun alalaitaan ikään kuin neljälle palstalle asemoidun oikullisen tekstin voi lukea moneen tapaan, mutta siinä on myös aavistus tästä läpinäkyvyydestä ja monien toisiaan heijastavien pintojen läsnäolosta.

ylistyslaulu           tälle päivälle           tai sille              tai mitä siitä
                                tai mitä siitä       mikä säilyy          mitä sinusta


Alusta pitäen tulee selväksi, että tavanomaiset keinot ”lukea” ja ”ymmärtää” eivät päde. Mikä kuuluu mihinkin ja missä kulkevat tekstien ”rajat”? Jos sivulla olevalla ”runolla” näyttäisi olevan otsikko, onko se todella teemaa nimeävä otsake vai vain korostettu tekstin osa? Mitä merkitsee ja mitä tulee ottaa huomioon, kun tekstin asemointi, fontti ja typografia muuttuvat (ja muuttuvat taas)? Ilmaistaanko näillä muutoksilla hierarkisia suhteita vai tuleeko niihin suhtautua esteettisinä tai visuaalisina tehokeinoina?

Entä mitä merkitsevät teokseen painetut kuvat (joista ainakin useimmat kuvaavat Pariisin suurta tulvaa 1910)? Ja mitä pitää ajatella siitä, ettei kuviin viitata ainakaan suoraan itse tekstissä, ei tulviin tai luonnonmullistuksiin yleensä saati tiettyyn historialliseen hetkeen tietyssä tarkoin määritellyssä paikassa? Ovatko kuvat autioista, veden valtaan joutuneista kaduista ja puistoista jonkinlainen perusmetafora ihmistä ja hänen rakennelmiaan kohdanneesta katastrofista? Ovatko Pariisin kaduilla ja bulevardeilla pikku veneissään tumppu suorana seisovat miehet kuva järjestelmän pettämisestä ja ihmisten neuvottomuudesta sen edessä? Onko tulva – väärään paikkaan joutuneen elementin aiheuttama sekasortoinen tila – kriisiin ajautuneen kielijärjestelmän metafora?

lauantai 15. tammikuuta 2011

2
Astiasta puhuminen kirjan tapauksessa yleensä ja Katoamisilmoituksen tapauksessa erityisesti on tietenkin harhaan astumista. Kirja harvemmin on pelkkä astia, johon varsinainen sisältö tai teos vain asetetaan säilöön tai näytteille. Uusi laitos uusine kansineen ja ulkoasuineen ja pienine typograafisine muutoksineen muuttaa myös sisältöä tai ainakin kokemusta siitä. Ei edes faksimile toista alkuperäistä, ole sen kopio. Painettu teos on jo tulkinta siitä. Se presentoi teoksen mutta on myös sen representaatio; se edustaa teosta kaksiulotteisesti mutta myös kolmiulotteisesti.

Katoamisilmoituksessa ”kirjan” ja ”teoksen” rajaa on tietoisesti häivytetty – tai voisi jopa sanoa, että sitä on korostettu tekemällä lukija tietoiseksi kirjan ”teosluonteesta”. Häivyttäminen – tai korostaminen – alkaa kirjan kannesta. Graafisessa perinteessä yleensä kansi on graafikon eli toisen taiteilijan metarforinen tai etäännytetty tulkinta teoksen sisällöstä. Kansi tai sen sisältämä kuva-aihe luo teokselle tunnelman tai viittaa mahdolliseen lukutapaan pyrkimättä kuitenkaan ohjailemaan sitä definitiivisesti. Graafikon luoma kansi on ”viileä” suhteessa siihen, mitä tulee jälkeen.

Katoamisilmoituksessa teos ”alkaa” kannesta. Kannen ja takakannen kuva-aiheet voisivat olla peräisin teoksen sisältä, mutta ne eivät ole. Ja silti kannet ovat selkeästi osa varsinaista sisältöä. (Etukannessa sovinnaisuuksille on annettu periksi sen verran, että kannen kuva-aiheen päälle on liitetty totutussa hierarkisessa järjestyksessä tiedot tekijästä, teoksen nimestä ja kustantajasta; takakannessa ”ylimääräistä” on vain kirjakaupan vaatima viivakoodi ISBN-numeroineen.) Vaikka kannen tai kansien tekijää ei teoksessa mainita, ne ovat selkeästi Marjamäen ratkaisuja ja ”kuuluvat” sisältöön. Ne on tarkoitettu ”luettavaksi” siihen ja osana sitä. (Takakannen sisäpuoli on muuten etukannen sisäpuolen tavoin valkoinen tai tyhjä, mutta ainakin minun kappaleessani siihen on myös painunut jotain ylimääräistä: offset-tekniikan luonteesta johtuen sivun ylälaitaan on vuotanut epämääräinen läikkä tai suttu kannen rusehtavaa painoväriä.)

Teoksen päälikannen aiheen muodostaa vanha valokuva huonetilasta, jonka keskellä näkyy tyhjä tuoli. Kuva on joko valmiiksi ylivalottunut tai sitä on jälkeenpäin käsitelty niin, että tuolin ”tyhjyys” entisestään korostuu. Ihminen (tai ”tekijä”) puuttuu; hän on ”kadonnut”. Sen sijaan takakannessa ihminen (tai ”tekijä”) on palannut tai ”palautettu”: kuvassa näkyy nuori nainen, joka kirmaa poispäin kuvaajasta (tai ”katsojasta”, ”lukijasta”) ympäristössä, joka on suurimmaksi osaksi häivytetty ylivalottamalla. Kuvassa juokseva nainen on kohottanut oikean kätensä otsalle tai silmäkulmaansa; se voi olla sattumanvarainen ele, mutta näyttää tervehdykseltä. Hän ottaa vastaan sen mikä on edessä – mutta josta ei tarkemmin saa selvää – myönteisesti, ilolla tai ainakin sitä odottaen. Kuvan päälle on applikoitu kaksi muualta leikattua irrallista sanaa: ”tanssiessaan” ja ”Hätäuloskäyntiä”. Ne eivät muodosta kokonaista lausetta saati ajatusta – eivätkä varsinkaan kustantajan mainososaston perinteistä myyntipuhetta – mutta ne ovat yhtä kaikki ”viesti lukijalle” (jonka merkitys tietysti vaihtelee sen mukaan, lukeeko takakannen ennen vai jälkeen ”varsinaista sisältöä”). Se mikä on odotettavissa tai se mikä juuri vilahti ohi, on lukijasta kiinni. Kuka teki katoamisilmoituksen kenestä ja kenelle? Onko ilmoituksen kohde kadonnut tietoisesti vai onko hän vain kadonnut silmistämme? Voiko kadonnut olla silti olemassa, vaikka emme häntä tai sitä näe?

Tanssiaihe toistuu teoksen René Charilta lainatussa mottolauseessa, joka on poikkeavasti painettu heti ensimmäiselle sisäsivulle, ennen perinteisiä teostietoja: ”Salainen tie tanssii lämmössä.” Teos siis kiirehtii kohti sisältöään, ja jälleen sovinnaisuuksista poiketen. Syntaksiltaan korrekti mutta muuten arvoituksellinen sitaatti korostaa salaisuutta ja näkee sen tanssivan. ”Lämmössä tanssiminen” kiistää penseyden ja lupaa sen sijaan valoa ja iloa. Seuraavalta aukeamalta löytyvät ensin teostiedot ja sen vierestä nimiösivu, mutta näitäkään ei ole ladottu sivuille normaalin käytännön mukaisesti. Sen sijaan tekstit on leikelty ja liimattu irrallisina koko aukeaman kattavan kuva-aiheen päälle. Voimakkain kontrastein valotettu kuva esittää puistonäkymää, joka on uponnut tai puoliksi ”kadonnut” toista metriä korkean tulvavesikerroksen alle. Ihmisiä ei näy (jos kuvan ottajaa tai muita teokseen osallisia ei lasketa). Joka tapauksessa kontrasti moton positiivisuuteen nähden on huomattava.
Raisa Marjamäki: Katoamisilmoitus. Palladium Kirjat 2010.

1
Ensimmäisenä huomio kiinnittyy astiaan. Raisa Marjamäen esikoiskokoelma Katoamisilmoitus on painettu J. K. Ihalaisen kuulussa nyrkkipajassa, ja jälki on sen näköistä. Kyseessä ei ole valtavirran painotuote. Omaehtoinen itse tekeminen näkyy, ja sen annetaan näkyä. Se on osa teoksen estetiikkaa. Se näkyy painojäljessä ja se näkyy käytetyssä paperissa. Ulkoasu on muotoa.

Palladiumin kirjat viehättävät. Ne jos mitkään ovat kirjoja, joiden kädessä pitäminen ja koskettaminen ovat osa lukemisen mielihyvää. Yleensä tämä mielihyvä liitetään kuitenkin aivan toisenlaisiin painotuotteisiin. Palladiumin kirjoihin verrattuna perinteisten talojen tuotteet ovat kliinisiä ja sliipattuja. Ne muistuttavat kylmiä ja mekaanisia koneita, kun taas Siuronkoskella painetut kirjat ovat pikemminkin orgaanisia, tavallaan lähempänä villiä kasvikuntaa kuin teollisia artefakteja. Edelliset pyrkivät antamaan itsestään täydellisen ja moitteettoman vaikutelman, jälkimmäiset tyytyvät rosoiseen ja inhimilliseen.

Kirjapainotaidon ihanteissa on jotain anaalista. Viimeistelty, virheetön, hiottu on tavoite, johon pyritään – sisältöä muka tukien, mutta monta kertaa sen todellisesta luonteesta piittaamatta. Tai mikä merkillisintä, olipa teoksen luonne ja sisältö kuinka radikaali, edistyksellinen tai avantgardistinen tahansa, myös tekijät itse edellyttävät teokseltaan viimeisteltyä, virheetöntä ja hiottua ulkoasua. Avantgarden vaatimus ei ulotu pintaan. Lieviä poikkeuksia säännöstä toki esiintyy, mutta ne ovat vähemmistössä. Mieleen tulevat viime vuosilta vain Otavan runokirjojen rujon paksut pahvikannet. Tavallaan myös ntamossa tapahtunut muutos, jossa kirjojen ulkoasu yhtenäistettiin "persoonattomaksi". Ja totta kai Harry Salmenniemen Texas, sakset, jonka taitossa ja ulkoasussa tietoisesti pyrittiin poikkeamaan normista ja typografian sopimuksista. Enkä tarkoita ainoastaan tekstin asemointia; kirja myös leikattiin ”väärin”, siinä ei ollut sivunumeroita ja tahallisen ”huonoa makua” edustavasta kannesta puuttuivat sekä kirjan että tekijän nimet.

Olisiko jo – tai taas – aika kirjoille, jotka näyttävät luonteensa myös ulospäin? Painamisen tai tulostamisen helppous ja halpuus – tekniikkaan sisältyvät mahdollisuudet – eivät ainakaan vielä ole johtaneet näkyviin muutoksiin teosten ulospanossa. Sen sijaan Palladiumin kirjoissa yleensä ja Marjamäen esikoisessa erityisesti on jotain ”erilaista”, ja siksi se erottuu edukseen valtavirrasta. Köyhyyden estetiikka on rajoite, mutta myös mahdollisuus, jota tarkoituksellisesti hyödynnetään ja jopa tavoitellaan. Jos olen ymmärtänyt oikein, Marjamäki nimenomaan halusi painattaa kirjansa Ihalaisella.