18
Toiseksi viimeinen osasto alkaa merkitsevästi: Kuka leikkii, maailmoi. Leikkimisestä seuraa kaikenmoista, muun muassa merkkijonot:
sekäääettäettäätättäääättää
ja osaston päättävä
lonkerosorminivelpussisoluinen soljuva tähti
Asiahan on niin, että kirjoittaminen on lukemista ja lukeminen kirjoittamista, ja erityisesti tämä pätee runouteen, joka on yhtä aikaa kumpaakin eikä kumpaakaan. Satunnainen sitaatti eiliseltä valaisee asiaa: The screen is a score and a canvas at the same time. Sama runouden kontekstiin sijoitettuna: runo ei ole vain se, mikä sivulla toteutuu, vaan runo ilmaisee myös poetiikkansa. Teoria ja käytäntö sulautuvat toisiinsa. Muotoilu sisältää myös sen ajatuksen, että runo ei ole pysähtynyt, lopullinen entiteetti, vaan jatkaa muotoutumistaan joka lukukerralla: jokainen nykyisyys luo oman kellonsa.
Lopulta, viimeisen osaston loppuun ehdittäessä, on ymmärrettävää ja odotuksen mukaista, että armon käsitteeseen palataan vielä kerran:
huomisen juuret ovat armossa
vielä lunastamattomassa potentiaalisuudessa
toimia, tai olla toimimatta,
rakkaudessa
koska ei ole mitään muuta voimaa
joka ei pitäisi liikkeessä
tai koulisi kokoon
Ajatus armon kaltaisesta melkein olemattomasta mutta yhtä kaikki ylittämättömästä voimasta on vastaansanomattoman kiehtova.