Kokoelman avausrunoa leimaa luonnon ja ihmisen maailman yhteen liittäminen (”ruusujen unet”, ”aaltojen paini”, ”taivaan parketti”, ”auringon suu”), mutta myös runollisen kokemuksen animointi: ”Kuuntele vokaalien steppausta verhojen takana.” Toisaalta voi kai sanoa, että lukijaa puhutellessaan koko runo puhuu runoudesta, sen tekemisestä (”Avaa suu”) ja vastaanottamisesta (”Riko ikkuna”). Oivaltavaa huumoria unohtamatta: kuka on kuullut vokaalien steppaavan, on varmaan nähnyt myös konsonanttien liukuvan.
Ensimmäinen osasto ”Olinpa kerran” jatkaa leikittelyä kirjallisuuden konventioilla ja runoilijan ”vapauksilla”. Soinnutellaan perusriimejä ”työ”, ”vyö” ja ”yö”. On puhetta runollisista aiheista, kuten tuulesta ja ruohosta. Ja kirjoitetaan esikoisrunoilijalle ”tyypillistä” keskeislyriikkaa, mutta jutustelevassa proosamuodossa, ja kuin tahallisesti rienaten ymppäämällä yhteen ja samaan virkkeeseen kiinalaisten haluamat pesukoneet ja Jumalan symbolinen käsi.
Myös toisen osaston nimi herättää alluusion: ”Huomenna hän tuulee”. Lisäksi Toivio siteeraa avoimesti Haavikkoa ja nostattaa kaikuja ainakin Saarikoskelta. Tendenssi on selvästi lausuttu, kahteenkin kertaan: ”Hyvästi, moderni.” Mutta onko toivotus tosiasiallista vai ironista? Onko se ylipäänsä ”mahdollista”? Onko se mahdollista, jos runolliseksi ainekseksi hyväksytään se mikä runouteen näyttäisi kuuluvan? Millaisia vapauksia siitä irtautuminen edellyttäisi?
Kolmas osasto ”Sydämeni laulu” sisältää nimirunon lisäksi muun muassa neljä omakuvaa, eli ollaan edelleen perinteen ytimessä. Runoilija (kuin runoilija) saa kerta kerran jälkeen havaita saman kaksinaisuuden, samat ehdot, samat rajat: mitä toisaalta sydän ”kannattelee” ja mitä se toisaalta ”purkaa”. Yksi keino rajojen ylittämiseen on ylevän banalisointi: nimirunon lyyrillisistä korkeuksista pudottaudutaan yhtäkkiä maan tasalle käyttämällä puhetyylisiä sanoja, kuten ”tykkään” ja ”mun”.
Neljännen osaston nimi ”Ex machina” voisi olla lempeän ironinen viittaus konerunouteen. Mutta Toivion kiinnostus on toisaalla – ja toisaalta ei ole. Pelkästään proosamuotoisista teksteistä koostuva osasto sisältää muun muassa kuusi toisintoa, joissa yhtenä yhdistävänä tekijänä ovat ”vokaalit”. Tämä on Toivion metodi ja teema: sen sijaan, että hän kirjoittaisi originaalia, romanttisessa mielessä minälähtöistä runoa, hän keskittyykin tarkastelemaan runouden aineksia ja pohtimaan sen tuottamisen edellytyksiä. Jos nämä ainekset eivät tule ”koneesta” tai kirjoittajasta ”itsestään”, mistä ne sitten tulevat? Perinteestäkö? Kielestä sinänsä? Runossa ”Vihje” runoilija antaa ”vihjeen”: ”Ajattele kuin vapaus, kuin avaus, kuin kasvu, niin salaisuus paljastuu.”
Viides ja viimeinen osasto ”Loistaen olet” huipentaa kokoelman ja näyttää mitä metodilla saadaan aikaan. Oikeastaan sana ”näyttää” on tässä kelvoton. Kokoelmaa lukiessani en voi olla ajattelematta, kuulematta runoja Toivion ääneen lukemana. Kirjoitettuna, sivulle asemoituna runot puhuvat ikään kuin koko ajan asian vierestä. Ne paljastavat olemuksensa – oman runollisuutensa – ennen muuta ääneen lausuttuna, ”vokalisoituna”. Kuin maalaus, joka näyttää oman maalauksellisuutensa vasta kun ottaa muutaman askeleen lähemmäksi, jolloin esittävät elementit katoavat näennäisinä ja teoksen varsinainen luonne tulee esiin.